Hiihtokeskuslomalla kaakaota ja kilometrejä

Me vietimme viikon talviloman koko perhe Vuokatissa, joka on erinomainen kohde lapsiperheelle. Mukana olivat lasten isovanhemmat minun puoleltani ja yhden vuorokauden ajan myös toisen puolen mummo ja täti.

Tällaiselle lumiurheilutykkääjälle meneillään oleva niin sanottu talvi on ollut todella tuskainen. Tämä loma tarjosi hieman salvaa ja laastaria. Lumisporttailujen lisäksi kävimme myös kaksi kertaa Katinkullan kylpylässä polskimassa.

Vuokatissahan on myös Angry Birds -aktiviteettipuisto, mutta totesimme sen olevan parhaimmillaan hieman isommille lapsille kuin 2- ja 4-vuotiaille. Analyysi perustui googlettamalla saatuihin tietoihin ja pikaiseen kurkkaukseen itse laitokseen. Saatamme siis olla väärässäkin. Varmasti tuonkin ikäiset olisivat siellä viihtyneet, mutta ajattelimme hinta-laatusuhteen olevan kohdillaan vasta vuoden, parin päästä.

Muistin, miten rakastankaan hiihtokeskuslomia. Eniten sellaisia olen viettänyt Levillä, ensin perheen kanssa ja sitten ystävien kanssa erilaisilla kokoonpanoilla. Laskettelua, lumilautailua, lämmintä kaakaota ja munkkeja, makkaranpaistoa laavulla tai kodassa, hiihtokilometrejä ja mökki-iltoja. Ja okei, niillä ystävien kanssa vietetyillä lomilla after ski -tuokioissa kaakaota saatettiin joskus terästää lorauksella mintun makua.

Jos nyt hakemalla haetaan huonoja puolia hiihtokeskuslomista, niin onhan ne kalliita. Etenkin kun joutuu noudattamaan koulujen loma-aikoja ja matkaamaan kohteeseen juuri sesonkina.

Mutta niin ihanaa oli, niin ihanaa. Keskellä viikkoa esikoinen hätäili jo, että eihän meidän tarvitse lähteä täältä vielä moneen päivään pois.

Näillä välineillä minä kulutin aikaa. Kuvakollaasista puuttuvat telemark-sukset, joilla suihkin ensimmäisen laskupäivän. Niin ja uimapuku, sekin uupuu, ei jotenkin sopinut sarjaan. :)

Kiire tehdä talvijuttuja

Eilen näytti siltä, että voi ei, sinne se talvi taas katoaa plussa-asteisiin. Räystäistä tippui vettä aamusta alkaen.

Ei! En ole vielä kertaakaan ehtinyt hiihtämään! Eivätkä lapset ole saaneet myöskään vielä suksia alleen. (Ei vaan muka ole ehditty, eikä ole ollut säitä, eikä...)

Sitten tuli kiire: eivät ne lumet vielä ole kokonaan poissa, nyt lähdetään!

Kun poika oli kaksivuotias, satsasimme kunnon settiin Fischerin suksineen. Sellaisista kenkä-suksi-yhdistelmistä olin kuullut monesta suunnasta, että niiden kanssa menevät hermot sekä lapselta että vanhemmilta eikä se touhu ole hiihtämistä nähnytkään. Ajattelimme myös, että kunnon suksisetin hinta ei niin kirpaise, kun ajattelee, että ne menevät meidän perheessä neljä vuotta: kaksi pojalla ja kaksi tytöllä. Syksyllä löysin muksukirppistapahtumasta vielä toisen suksisetin, hyväkuntoisen ja edullisesti. Molemmilla oli nyt siis sivakat alla (samanpituiset sukset muuten).

Monoja jalkaan sovitellessa tuli taas todettua, että meidän tyttö on enemmänkin Peppi Pitkätossu kuin Tuhkimo siroine lasikenkäjalkoineen. Mono, joka pojalle oli kaksivuotiaana valtavan suuri vielä kahden villasukankin kanssa, oli tytölle juuri ja juuri sopiva.

Hiihtely sujui hyvin. Poika oli unohtanut viimevuotisen pettymyksensä siitä, ettei luistelytyyli sujunut samantien. Tyttö oli nyt ekaa kertaa ladulla ja niin vain heti lähti suksi luistamaan. Tyttö ei kovin kauaa suksittelua jaksanut, mutta poika oli taas oikein innostunutkin puuhasta.

Hiihtelyn jälkeen jäimme vielä kotipihaan leikkimään ja tehtailtiin yhdessä lumiukko, jonka nimi on Talo. Lumiukkojen nimilautakunnassa ilmeisesti menee läpi sellainenkin nimi.

                      

Itsekin eilisestä vesisateesta ja plussakelin jatkumisesta huolimatta pääsin tänään talven ensimmäistä kertaa hiihtämään. Menin suksien kanssa hiihtopaikalle melkein nolona ajatellen, että ei siellä mitenkään voi onnistua hiihtelyt, mutta yllättävän hyvässä kunnossa reitti vielä oli. Ja voi että, miten nautin hiihtämisestä! Miten ihmeessä tuollainen murtsikkameininki voi saada ihmisen niin onnelliseksi. Laji on valtavan tehokas ja kokonaisvaltainen ja tuntui mahtavalta, kun kunto ei ollutkaan niin huono, että olisin ollut aivan puhki heti ensimmäisen pienen mäennyppylän laella (kuten viime talven ensimmäisellä kerralla).

Nyt sataa vettä, kurjaa. Onneksi ei tämä talviurheilu ihan tähän jää, pian koittaa viikon lomailu hiihtokeskuksessa. Jippii!

Talviurheilua puskee meidän kotiin nyt parin viikon ajan myös televisiosta jatkuvalla syötöllä. Olympialaiset todella näkyvät tässä perheessä, televisio on auki paljon enemmän kuin muulloin. On siinä mukana interaktiivisuuttakin: eilen mäkihyppykarsintoja katsoessa lapsilla oli kypärät ja lasit päässä ja hyppäsivät sohvalta alas v-tyylillä. Veikeä näky.

Tänään riemuittiin Enni Rukajärven upeasta suorituksesta ja olympiahopeasta. Toisaalta päivän aikana poika myös hoksasi, että kaikki eivät aina voi voittaa. Hän kun haluaisi aina vaan voittaa. Sitten juteltiin siitä, miten maailman paras urheilijakaan ei ole aina voittanut ja miten voittaminen ei ole edes tärkeintä (senhän Salama McQueenkin oppi) ja että ei ole mitään väärää siinä, että haluaa voittaa, mutta on tärkeää, että osaa myös hävitä reilusti ja antaa arvoa muille. Ja niin edelleen. Kaiken tämän jälkeen poika totesi:

"Minä en sitten rupea tohon urheilutouhuun ollenkaan, jos se on sellaista, että joskus häviääkin."

Uimaan oppiminen - kellukkeilla vai ilman?

 

Meidän perhe oli viime viikonloppuna kylpyläreissulla, siitä lisää myöhemmin. Pääosassa oli tietenkin uinti ja lapset polskivat innoissaan useampaankin otteeseen minireissun aikana. Just sopivaa puuhaa kauniin pakkaspäivän iloksi. ;)

 

Kylpylässä oli käytettävissä lasten vesivöitä, joihin ihastuimme välittömästi. Tyttökin pääsi syvään altaaseen polskuttelemaan ja "uimaan" aivan oikeita liikkeitä tehden isin luota äidin luo. Mietimme, että tällaiset on hankittava molemmille!

 

Sitten tapasimme kylpylässä sattumalta sukulaislapseni, joka ei ole vielä edes täyttänyt kolmea vuotta ja oli siellä syvässä altaassa ilman mitään kellukkeita ja ihan oikeasti ui. Eikä vaan uinut, vaan hyppeli reunoilta altaaseen ja siitä sitten polskutteli menemään. Wow. No, kyseessä on siis kahden liikunta-alan ammattilaisen lapsi, ja he ovat tosiaan käyneet uimassa lähes joka viikko aivan tyttösen syntymästä asti. (Häsh, miksi pitää itse olla välillä niin saamaton uintireissujen suhteen).

Aloin miettimään, että onko kuitenkaan järkeä siinä, että lapset kelluvat pinnalla vesivyöllä ja vielä käsikellukkeetkin päällä? Yleensä tosin ovat käytössä olleet vain käsikellukkeet, mutta nyt tuo uusi tuttavuus, vesivyö, hurmasi.

 

Kyselinkin sukulaislapsen isältä, että mitä hän suosittelee: onko parempi, että lapsi tottuu heti olemaan ilman kellunta-apua vai että hän tutustuu ja ihastuu veteen kellukkeiden avulla. Hän totesi, että käsikellukkeet ovat siitä huonot, että ne laittavat kädet uimisen kannalta väärään asentoon. Vesivyön eduksi voidaan laskea, että se mahdollistaa oikeanlaiset liikkeet.

 

Mutta ehkä ei kannata liikaa topata lapseen kellukkeita. Eikä toki lasten altaassa niitä tarvitse ollenkaan. Mutta välillä voi varmaankin vähän joustaa ja fiilistellä, antaa lasten vain kellutella, jos haluavat. Ja uimapaikkakin tietenkin säätelee asiaa, uiko matalassa vedessä vai onko ainoa vaihtoehto syvä allas.

 

Lasten vesivöistä löytyy lisää tietoa täältä. Voisi sellaisia kuitenkin harkita.

 

Uivatko teidän lapset kellukkeilla vai ilman?

 

 

 

 

 

P.s. Kuvan uimapaikka ei liity postauksessa olleeseen kylpylään. Lapset ovat aitoja ja liittyvät asiaan.



Akrobatiaa vaativa äitiys

Olimme tuossa joululoman loppupäivinä äitini ja lasten kanssa vierailulla Seinäjoen Touhutalossa. Se on ihan mukava paikka - tai ainakin lasten mielestä. No, onhan se oikeasti mainiota nähdä, kun lapsilla on kivaa ja kun lapset liikkuvat. Aika sporttimenoahan se on: juostaan, hypitään, seikkaillaan. Lasketaan alas ja noustaan taas ylös, kymmeniä kertoja.

Viimeksi kävimme siellä kun tyttö oli noin 1,5-vuotias. Silloin hänellä ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa, pikkuinen säntäsi joka paikkaan minne isommatkin, mutta ihan kaikkeen eivät vanhemmat uskaltaneet päästää. Nyt oli aivan eri meininki. Tyttö lähti ensin isoveljen perään suinpäin ylöspäin rappusia, mutta kun ei pysynyt perässä, tuli itku ja niin oli äidin kömmittävä perään. Hämmästyttävä muutos.

Jo 0-vuotiaasta vankan itsesuojeluvaiston omannut poika sen sijaan oli selvästi rohkeampi menijä kuin edellisellä kerralla. Toki niin, että aina piti tietää missä äiti tai mumma on. Näköyhteys sai mennä vain muutamaksi hetkeksi. Mutta hänen kanssaan ei enää tarvinnut luikerrella joka ikisen putken läpi (peläten sitä, että mitä jos jään kiinni) ja jännittää leikkisilloilla, että kai ne kestävät aikuisenkin.

Tyttö uskaltautui lähinnä keinumaan, hyppimään trampoliinilla ja pomppulinnassa ja kiipeilemään. Ei vaatinut siis äidiltä luikertelua hänkään. Ehkä ensi kerralla on se edessä.

Siitä tulikin mieleeni, että onhan tämä äitiys välillä melkoista akrobatiaa. Pitää taipua menemään sisähuvipuistoissa putkien läpi ja kampeamaan itsensä läpi esteratojen. Autossa täytyy usein pitkällä matkalla kurkotella takapenkille mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Vastaantulijat näkevät pelkääjän paikalla vaan (isohkon) pepun tuulilasissa.

Meillä poika nukahtaa lastenhuoneessa olevaan sänkyynsä ja tyttö meidän makkarissa olevan sänkyynsä. Jossain vaiheessa yötä molemmat kuitenkin hiippailevat meidän sänkyymme ja ahdasta on. Välillä ainoa tapa mahtua nukkumaan omassa sängyssä on laittaa pää sinne puolelle missä on muiden jalat ja sitten etsiä jotkut pienet vapaat tilat raajoillleen. Akrobatiaa sekin välillä.

Täytyy yrittää pysyä edes pikkuisen notkeana ja sutjakkana, vaikka maailmankaikkeuden surkein venyttelijä olenkin. Pitäisiköhän venyttely lisätä tuonne alkuvuoden päätöslistaan veden ja herkuttomuuden joukkoon? Hmm, jaksaisikohan sitä.

(Mä niin haluaisin meille kotiin tuollaisen kiipeilyseinän lapsille. Ja vielä niin, että se olisi kuitenkin jotenkin välillä peitettävissä, ettei häiritse sisustusta :D )

 

Lumitöillä liikuntarääkkikivun kimppuun

 Nyt sitä sitten on! Lunta. Niin hienoa!

Olin personal trainerini kanssa torstaina kuntosalilla ja rääkki oli kauhea (eli mahtava!). Perjantaina aamulla olin ihmeissäni, että ei tunnu kovin pahalta. Työpäivän aikana taisin sanoa parikin kertaa, että kummallisen hyvin menee. Iltapäivällä istuin autoon ja ajoin noin 50 minuutin työmatkan kotiin. JUMPS. Niin jumahti reidet ja kädetkin perässä.

Auuuuuu... sitä kauheaa lihaskipua, joka on kuitenkin samalla myös ihanaa, kun todella tuntee tehneensä jotain.

Tänään olen sitten tehnyt lumitöitä valtavalla innostuksella. Riemuissani siitä, että on lunta mitä siirrellä. Ja samalla toiveikkaana sen suhteen, että reippaammanpuoleinen huhkiminen lumen kanssa helpottaisi myös jalkojen tukalaa olotilaa. Ja oli minulla yksi pieni apulainenkin.

Tyttö haluaisi aina vaan keinua. Koko ajan. Jos antaisi keinua aivan niin pitkään kuin haluaa, siellä hän varmaankin istuisi edelleen heilumassa edestakaisin.

 

Huomenna on lenkkipäivä. Eikös niin, että sillä se lähtee, millä se on tullutkin. Liikuntarääkkikipu lähtee liikkumalla.

 

Ja kivusta tuli mieleeni, että neljävuotias Toni Wirtanen -fanimme on löytänyt uuden lempilaulun, joka on Apulannan Koneeseen kadonnut. Siinä on jotain outoa, kun noin pieni laulaa, että "kipu kuolee huutamalla, alapala lattialla" ja "kehen sattuu ja kuinka paljon, on elämässä paljon". Joo, ihan kaikki sanat eivät (onneksi) mene oikein.

Pyörremyrskyinen elämäni

Tämä on aivan valtavaa tämä nykyelämäni vauhti! Olihan sitä kuullut puhuttavan ruuhkavuosista ja miten kiirettä ja täyttä silloin on, mutta kun ei elänyt vielä keskellä sitä härdelliä, sitä ajatteli suurinpiirtein näin: joo joo, eihän tässä itsekään meinaa ehtiä oikein mitään.

Mutta nyt kun on tässä pyörremyrskyn silmässä, sitä tajuaa, miten paljon ennen olikaan AIKAA. Hyvänen aika, ennen kuin minulla oli lapsia, minähän olisin voinut olla aivan huippukunnossa!Kipaista läpi triathloneja ihan tuosta vaan. Olisin voinut opetella seitsemän uutta kieltä ja pitää kodin koko ajan tip top -siistinä. Jotenkin en vaan hoksannut. ;)

Nyt kun olen työssäkäyvä äiti, jolla vieläpä menee työmatkoihin lähes kaksi tuntia päivässä, niin kyllä on aika kortilla. Ne pari tuntia, jotka minulla on iltaisin aikaa lasten kanssa, haluan keskittyä täysin heihin. Sitten kuitenkin olen huomannut myös sen, että jaksaakseni tämän kaiken, minun on vain pakko saada myös liikkua. Kun jätin liikunnan väliin päivä toisensa jälkeen, meinasi tämä sirkus käydä ylivoimaiseksi. Huomasin, että liikunta ei ole ylellisyys, johon en nyt vain ehdi satsata. Se on välttämättömyys.

Niinpä palkkasin itselleni personal trainerin pariksi kuukaudeksi. Ihan vaan siksi, että keksisin, miten ja mihin sovitan liikunnan tässä kaikessa. Personal trainerini on yrittäjä ja kolmen lapsen äiti, joten hänellä on kokemusta palikoiden järjestelystä.

Tämä panostus vaikuttaa jo nyt todella järkevältä. Nyt tulee käytyä lenkillä, kahvakuulailemassa, tanssijumpassa ja kuntosalilla. Missä välissä? En oikein itsekään tiedä, miten siinä niin käy, mutta tuntuu, että kun liikunnasssa pääsee vauhtiin, se antaa päivään enemmän minuutteja kuin mitä vie. Tai ehkä siitä muusta ajasta tulee vain niin paljon laadukkaampaa, että se tuntuu pidemmältä.

Kaikessa tässä hulinassa on ollut myös vaikea löytää aikaa blogata. Vaikka tätä en voikaan luokitella välttämättömyydeksi, silti yritän vielä pitää kiinni tästäkin. Jotenkin bloggailu on vienyt siten mukanaan, että ei sitä halua niin vain lopettaakaan. On kai vaan osattava olla tässäkin itselleen armollinen ja hyväksyttävä se, että postaustahti ei ole sama kuin kotiäitinä ollessa.

Ja jos tämä teksti jossain vaiheessa vaikuttaa valitukselta, pahoittelen väärinkäsitystä. Onhan tämä hullun hurjaa menoa, mutta rakasta sellaista! Ainoa osa tätä kaaosta, josta olisin valmis luopumaan, on tuo pitkänlainen työmatka.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

C'mon let's go ski!

Lunta on satanut! Jossain päin enemmän, toisaalla vähemmän. Me kuulumme siihen "vähemmän"-joukkoon, mutta vaikka ei mitään hiihto-, pulkkailu- ja lumipalloilu olosuhteita ollutkaan, oli silti niin äärettömän upeaa saada maa hieman valkoiseksi. Edes hetkeksi.

Lumessa parasta on paitsi se, että se kirkastaa maailmaa ja piristää mieltä, myös se, että kunnon kinosten saapuessa pääsee lumiurheilemaan. Laskemaan alamäkeä alppisuksilla, laudalla ja telemarkeilla. Vuosien tauon jälkeen löysin itseni viime talvena myös useasti murtsikkaladuilta, mahtavan tehokasta puuhaa! Teininä vielä sivakoin kilpaa murtsikoilla ja kun lopetin kilpahiihdon, lopetin lajin tosiaan tyystin vuosikausiksi. Kiva, että kohtasimme jälleen.

Nämä kuvat otettiin pari päivää ennen lumen tuloa. Mini Rodinin ski-kuosinen pipo ja vajasta löydetty äidin vanha sauva enteilivät kuitenkin jo sitä, että pian satelee valkoista. Samalla ruska valtavassa väriskaalassa ihastuttaa edelleen.

Tulisipa taas lunta! Ja pysyisi. Monta kuukautta.

 

Kaulamitali kaulassa, käsimitali haaveissa

Eilen oli se suuri päivä, jolloin pojalla oli ensimmäiset yleisurheilukilpailut. Päivän hän oli mummolassa hoidossa ja oli kuulemma jännittänyt valtavasti. Mumma oli varma, että poika ei uskalla lähtöviivalle asettua.

Kun menin hakemaan poikaa ”ei, en uskalla”-jännitys vaihtui saman tien ”mennään jo, mennään jo”-jännitykseksi. Vielä piti ennen urheilukentälle menoa hakea isi ja pikkusisko mukaan ja sehän se sai aikaan kiukkuitkuraivarit . Olisi pitänyt mennä HETIHETIHETI.

Kentällä oli oikein suuren urheilujuhlan tuntua. Pieniä ja vähän isompia naperoita vilisi joka puolella. Sitten alkoi sataa.

Ja meidän poika alkoi kiukkuitkeä, kun luuli, että nyt kisat perutaan.

Onneksi sade meni pian ohi ja 4-vuotiaiden tyttöjen jälkeen radalle pääsivät heti seuraavina 4-vuotiaat pojat. Lajina oli 40 metrin juoksu. Minä olin startissa vieressä ja isi ja pikkusisko olivat maalissa vastassa. Poika pinkoi minkä jaloistaan pääsi, pysyi omalla radallaankin hienosti ja heti maalissa kaikki saivat mitalin kaulaansa. Aivan mahtavaa.

Toinen laji pienimpien ryhmässä oli pallonheitto. Poika keskittyi hienosti suoritukseensa ja todellakin viskoi pallon niin pitkälle kuin jaksoi.

Sitten kun toinen laji ja elämän ensimmäiset urheilukilpailut olivat ohi, se tuli taas: kiukkuitku. Poika olisi niin halunnut jatkaa vielä, juosta uudestaan ja heittää uudestaan. Ja hypätä pituuttakin. En halua vielä lopettaa!

Selkeästi 10-ottelija.

Paitsi matkalla kotiin poika alkoi jo suunnitella, että kun nyt on tämä yleisurheilumitali kaulassa, niin seuraavaksi hän haluaisi sellaisen käsimitalin.

” Äiti, isi, mikä se käsimitali on?”  Ei aavistustakaan.
”Se käsimitali! Se, jonka jääkiekkoilijat nostavat käsillä ylös, kun voittavat. Minä haluan sellaisen.”

Pokaali. Seuraavaksi poika haluaa voittaa jääkiekossa pokaalin.

Huh, mitä tunnemylläkkää urheilu saakaan aikaan! Itkuna purkautuvaa malttamatonta innostusta, suurta riemua ja ylpeyttä, huikeaa haaveilua.


***


P.s. Pomp De Lux Jack hat -arvonta päättyy tänään. En lupaa ihan keskiyöllä arpoa, mutta pian kuitenkin. :)

Hiljaa! Tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa.

Sellaisen lauseen päästi tämä julma äiti viime lauantaina suustaan, kun poika juoksi ja kiljui, eikä millään suostunut vääntämään volumea pienemmälle.

Viime viikonloppuna kisattiin yleisurheilun Suomen mestaruuksista Kalevan kisoissa. Meillä televisio on yleensä urheilukisojen aikaan auki ja poika innostuu lähes poikkeuksetta kaikista lajeista, joita näkee. Nyt töllötimme telkusta kisoja muina päivinä (tai no, minuutin sieltä ja minuutin täältä, sen enempää ei oikein ehtinyt) ja sunnuntaina kävimme miehen kanssa ilman lapsia paikan päällä katsomassa.

Poika päätti nyt haudata kaikki aikaisemmat tulevaisuudentoiveensa ja valita uuden suunnan. Hän ei kuulemma haluakaan palomieheksi, joulupukiksi ja isiksi, vaan alkaa yleisurheilijaksi.

Yritin kyllä selittää, että voit olla noita kaikkia samaan aikaan. Paitsi joulupukkiudesta en ole kyllä varma. Mutta poika oli nyt kuitenkin päättänyt panostaa kaiken vain ja ainoastaan yleisurheiluun.

Lauantai-illan menosta päätellen lajiksi valikoitunee kymmenottelu. Sen verran monta lajia oli vauhdissa silloin pienessä hotellihuoneessa, jossa yövyimme siis noiden lauantain juhlien jälkeen. Iltapuuhat eivät meinanneet onnistua, nukkumaanmenosta puhumattakaan, kun pikkumies ei malttanut lopettaa yleisurheilemistaan. Ja sitten oli lopulta karjaistava (siis topakasti sanottava, en kai minä never ever huutaisi...), että nyt suu suppuun tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa. Niin julmasti tehty. Oli minulla perustelukin (sitten hätäpäissä piti jotain keksiä): yleisurheilijat eivät huuda, vaan keskittyvät hiljaa.

Viikon päästä meidän pikkukunnassamme olisi yleisurheilun nappulakilpailut. Neljävuotiaiden ohjelmassa olisi 40 metrin juoksu ja pallonheitto. Poika haluaa ehdottomasti osallistua. En tosin tiedä, että haluaako sitten, kun tilanne oikeasti olisi siinä. Hänestä ei oikein koskaan tiedä, joskus voi mennä reippaastikin joukkoon ja tekemään uusia asioita ja välillä vedetään jarrut täysillä pohjaan. Varmasti kuitenkin kannattaa tarjota mahdollisuus, joten paikan päälle yritetään mennä.

Back on track (juttua juoksemisesta)

Juoksu on kummallinen juttu. Kun tavallaan se on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihmisille luontainen tapa liikkua, mutta toisaalta sen ympärille on tullut vaikka mitä hössötystä. Toiset inhoavat juoksemista, toiset ovat hurahtaneet siihen. Mitä ihmettä?

Olen aikaisemminkin kertonut, että itse en koskaan ole pitänyt juoksemisesta. Sitten päätin, että juoksen viisi kilometriä. Vaikka vain sen yhden ainoan kerran elämässä, mutta sen minä teen. Noudatin ohjelmaa, juoksin viisi kilometriä, jotain tapahtui ja päätin ilmoittautua puolimaratonille. Treenasin neljä kuukautta aktiivisesti (tammikuusta toukokuun alkuun) ja kun oli Helsinki City Runin aika, tulin kipeäksi. Siitä flunssasta poiki astmapahenema jne. ja vasta nyt olen ollut viikon tai pari siinä kunnossa, että juoksu on mahdollista.

Vaan onpa ollut vaikea lähteä sille ensimmäiselle lenkille.

Hurahdinko minä juoksuun, kun sain viisi kilometriä ensimmäisen kerran taitettua? En kyllä sanoisi niinkään. Oliko juoksu sittenkin mukavaa? Joskus. Usein ei ollut. Jotkut sanovat, että on mieletön onnellinen flow, kun juoksu oikein kulkee. Sellaisesta en tiedä mitään.

Olen juossut lähinnä talvella, tuulessa, tuiskussa ja pakkasessa. Lähtenyt lenkille, koska on pakko - koska HCR lähestyi ja lähestyi. Ja kironnut mielessäni sitä, että miksi pitää heti ottaa tuollainen tavoite, miksi en voinut vaan odottaa kesää ja juoksennella ihanassa ilta-auringossa.

Nyt on paremmat keuhkot, kesä ja ilta-aurinko, mutta jotain puuttuu. Olen odottanut sitä, että olisin taas juoksukunnossa. Toivonut sitä. Ja silti on nyt vaikeaa.

Tajusin, että juoksun suhteen tarvitsen sen pakon: tavoitteen. Tälle kesälle en ehdi enää (takaisin?) puolimaratonkuntoon, mutta tarvitsen jotain. Niinpä päätin ystäväni kanssa ilmoittautua kympin kilpailuun syyskuulle. Ja ensi vuoden Helsinki City Runiin laitan ilmoittautumisen heti, kun se on mahdollista (elokuussa). Nyt ajatus juoksulenkille lähtemisestä tuntuu helpommalta.

Miksi sitten juosta, kun voi harrastaa jotain ehkä mukavampaakin? Omasta mielestäni zumba on nimittäin mukavampaa. Samoin konga-tanssitunnit. Kuntosalilla käyntikin. Talvella olisin valinnut aina hiihtämisen juoksun sijaan. Ja usein toki valitsinkin ja sainkin valita.

Kahden lapsen äidille juokseminen on kuitenkin helpoiten järjestettävissä oleva harrastus. Ja pakko se on myöntää, jokin mystinen juttu siinä on. Minä haluan jaksaa juosta. Ja haluan jaksaa juosta niin, että välillä se on suorastaan mukavaa. Haluan juosta, koska voin.

Näissä ehkä tiiviistyy asian ydin minulle:

                                            

                                          

P.S. Ja jos joku siellä jossain juuri nyt miettii, että mikä oli se ohjelma, jota noudattaen kuka tahansa voi juosta viisi kilometriä, niin se löytyy täältä.

(Kuvat täältä ja täältä)

Kolmevuotiaan ensimmäinen tenniskerta

Eräänä iltana meidän poikamme näki televisiosta vilauksen tenniksen ATP-turnauksesta. Tietenkin piti heti hakea jokin (mikä tahansa) etäisesti mailaa muistuttava muovihärpäke ja pallo omaan peliin. Minä heittelin palloa ja poika löi sen takaisin sillä muovihärpäkkeellä. Sellaiset 45 minuuttia hän yritti palautella palloa täysin keskittyneenä. Sitten poika esitti pyynnön, että pääsisi oikealle kentälle pelaamaan.

Jos poika haluaa pelata tennistä, niin en minä ala kieltämään. Sehän on hyvä juttu. Etsitään jonkinmoinen kenttä ja mennään kokeilemaan. Mutta ei sitä muovihärpäkettä kyllä sinne voi viedä, eikä ole mitään järkeä, että poika yrittää kannatella minun painavaa mailaani.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Mielikuvitus on hyvä asia ja yleensä annamme pojan itse koota roolileikkeihinsä asut. Ei kaiken tarvitse ollakaan oikeaa ja valmiina. Mutta koska hän niin pitkään keskittyneenä jaksoi palautella palloa (leikki loppui, kun minä en enää jaksanut), ajattelin, että tämä on jotain, josta hän voisi ihan oikeasti innostua. En nähnyt mitään järkeä mennä lelukauppaan ostamaan jotain leikkimailaa, vaan seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan ja kysyin, onko lapsille tennismailoja? Myyjä tiedusteli, että minkä ikäiselle mailaa etsin, ja minä vastasin, että 3,5- ja 1,5-vuotiaille. Pikkuisen alkoi myyjää hymyilyttää. :)

Okei, lähinnä tietenkin hain mailaa pojalle, mutta ajattelin, että jos ne eivät valtavasti maksa, niin miksipä en ostaisi saman tien tytöllekin (koska a) pikkuhiljaa alan oppia, että kaikkea pitää olla kaksi ja b) kyllähän tuo kuopuskin kasvaa, ja vauhdilla kasvaakin). Ja sainkin sitten sen verran kivan tarjouksen, että ostin mailan molemmille.

Poika oli aivan innoissaan ja hihkui, että jokojokojoko nyt mennään pelaamaan. Tyttökin hyppi ja intoili, se oli taas sitä suloista peesausta, että "en tajua yhtään mistä on kyse, mutta varmaan jotain kivaa, kun kerran velikin on sitä mieltä".

Löysimme sellaisen vähän surullisen kuntoisen mutta meille täysin sopivan kentän, ja kyllä vaan poika tykkäsi pelailla. Välillä tietenkin tuli itkukiukkua, kun ei osunut palloon, mutta suurimman osan ajasta oli vain iloinen ja keskittynyt. Koska tennisuran tuossa vaiheessa ei pelaamisessa ilmeisesti tule liikuntaa tarpeeksi, niin poika kävi melkein jokaisen pallon jälkeen juoksemassa takarajalla ja takaisin. Sellaisen puolen tunnin jälkeen hän alkoi valittaa, että maila on liian painava (vaikka siis itselle tuntuu todella kevyeltä). Kovin pitkään ei siis tennistuokio tuon ikäisen kansa voi ehkä kestää.

Tyttökin tykkäsi uudesta mailastaan tai ainakin sen mausta. Toinen maila toimi siis lähinnä puruleluna (ja on nyt  takavarikoituna vuoden, parin ajan :) )

Tyttö muuten valitsi taas itse hattunsa. Salama-lippis väärinpäin. Yllätys, yllätys! :)

Naperoiden kanssa urheilukentällä

Kun iltapäivällä tulen töistä kotiin ja vaikka olo on väsynyt, tekisin kuitenkin mielelläni lasten kanssa vielä jotain mukavaa. Jotain muutakin kuin leluilla leikkimistä lastenhuoneessa. Viime viikolla keksin yhtenä iltana, että lähdetään urheilukentälle koko joukko. Molemmat olivat innoissaan: isoveli on aina tykännyt käydä urheilukentällä ja pikkusisko oli innoissaan ihan vaan koska isovelikin oli.

Vaikka asumme pikkupaikkakunnalla, urheilukentällä on iltaisin säpinää. Itse asiassa jo matkalla urheilukentälle menimme monen jalkapallopelin tiimellyksen ohi. Urheilukentällä samaan aikaan pelattiin myös jalkapalloa, työnnettiin kuulaa, juostiin aitoja ja vieressä pelattiin myös pesäpalloa ja beach volleyta.

Meidän naperot tykkäsivät erityisesti juosta radalla, sukkeloida aitojen ali ja potkia palloa (isin avaimenperästä irronnutta pikkupalloa, note to self: ota seuraavan kerran oikea pallo mukaan).

Koska ainakin poika innostuu aina kokeilemaan kaikkea, mitä näkee jonkun muun harrastavan, on mukava esitellä lapsille paljon erilaisia lajeja ja mahdollisuuksia. Meillä on kotona ollut käynnissä niin lätkämatsia, biljardipeliä kuin ravikisatkin. Seiväshyppy oli yksi hurjimmista kotilajeista. Olympialaisten aika oli yhtä lajien kavalkadia.

Lapset viihtyivät urheilukentällä sen verran hyvin, että itkuhuutohan se tuli, kun oli kotiin lähdön aika. Pojalta siis. Tyttö on aina valmis lähtemään joka paikkaan ja joka paikasta kotiin.

Ensimmäistä kertaa estradilla

Meillä on pojan kanssa ollut kevään ajan mukava harrastus: yhteinen jumppa. Syksyllä kävimme vielä muskarissa, mutta sitä ei enää ohjaajapulan vuoksi täällä pikkupaikkakunnassa järjestetty. Halusin jonkun harrastuksen, mutta kaikki tämän kunnan harrastukset tuntuvat olevan vasta neljävuotiaille. Huomasin, että naapurikunnan voimisteluseurassa on 2- ja 3-vuotiaille jumppa, johon voi tulla vanhemman kanssa. Olin varma, että emme mahdu sinne enää mukaan, mutta JIPPII, toisin kävi!

Niinpä olemme kevään aikana muun muassa leikkineet sirkuspellejä, tanssineet taaperoiden tahtiin, touhunneet pääsiäistipuina ja pomppineet touhuradalla. Eräällä kerralla kaikki (siis kaikki lapset) ottivat potkuautot, -mopot tai -traktorit mukaan ja niillä huristeltiin, mutkiteltiin ja taiteiltiin.

Muutamalla viimeisellä kerralla aloimme harjoittelemaan kevätnäytöstä varten. Musiikkina meillä oli Lauluyhtye Rajattoman kappale Ukko Nooan arkistossa ja merihenkisissä meiningeissä tanssittiin ja voimisteltiin. Esiintymisasuksi toivottiin jotain raitaista ja raikasta. Näillä mentiin: Villervallan hattu, Polarn O. Pyretin paita ja Name It -shortsit.

x

Poika nukahti autoon menomatkalla ja perillä olikin sitten itkua ja känkkäränkkää. Mietin jo, että siellä taitaa yksi äiti seikkailla yksikseen Ukko Nooan veneessä yleisön edessä. Kenraaliharjoitukseen poika raahautui vastahakoisesti, mutta kesken treenin hän tuntui hoksaavan, että pian saa tosiaan esiintyä. Kun hän näki mumman ja paapan tulevan katsomoon (oli siellä isä ja pikkusiskokin, mutta eivät ilmeisesti olleet niin tärkeitä), piti melkein pitää kiinni, ettei poika olisi rynnännyt mukaan jo ensimmäiseen esitykseen vetämään hip hop -tanssia koululaispoikien kanssa (ja itse asiassa hän vähän menikin).

Oma esitys meni meidän parivaljakosta pojalta loistavasti ja äidiltä kohtalaisesti. Sitten alkoikin kysely "milloin minä taas pääsen esiintymään, milloin on meidän esitys, saanko minä nyt taas mennä" -sarjatulituksella.

Mukavaa oli koko kevät, ja kiva oli siis loppuhuipennuskin. Syksyllä tytön olisi mahdollista mennä tähän ryhmään (hieman alaikäisenä) ja poika voisi siirtyä 3- ja 4-vuotiaiden ryhmään. Vai onkohan niin, että ensimmäiselle hoitosyksylle ei kannata ottaa mitään harrastuksia? Meillä ei kumpikaan ole ollut vielä koskaan hoidossa, joten mullistus on melkoinen.

x

Crocsit Lapsimessutarjouksessa

Täältä periferiastahan ei minnekään Lapsimessuille osallistuminen onnistu, mutta onneksi tarjouksia voi bongata myös verkossa. Eihän toki ole kiellettyä hypätä lentokoneeseen tai junaan ja matkata pääkaupunkiseudulle, mutta kun ensi viikonloppuna se reissu on kuitenkin edessä (Helsinki City Run, käääääk!), niin ei sitä ihan joka viikonloppu viitsi samaan suuntaan taivaltaa.

Tänä viikonloppuna on osteltu kenkiä. Eilen oli Prismassa asiakasomistajapäivät ja alennuksia lasten kengissä. Mukaan tarttuivat pojalle Vikingin lenkkarit.

Viime keväänä hankimme tässä vaiheessa pojalle kesää silmälläpitäen Eccon nahkaiset sandaalit. Ne jäivät käytännössä täysin käyttämättä, koska poika halusi aina mieluummin jalkaansa jostain kreetalaisesta turistiputiikista parilla eurolla ostetut Crocsien kaltaiset muoviläpyskät. En ole ollut mikään Crocs-fani vaan enemmänkin Crocs-kauhistelija (tosin noihin uusiin kumppareihin ihastuin heti), mutta nyt asiaan sopeuduttuani olen sitä mieltä, että ovathan ne lapsilla ihan kivat. Ja jos lapset kuitenkin haluavat vastaavanlaisia kenkiä käyttää, niin varmasti oikeat Crocsit ovat paremmat jalalle kuin euron kopiopopot.

Niinpä oli tartuttava tuumasta toimeen, kun tänään aamulla huomasin Eppusen kaapilla -blogissa vinkin Crocsien -25 % tarjouksesta. Siitä löytyy lisää tietoa täältä. Lapsimessutarjouksina alennetut tuotteet löytyvät täältä.

Meille tilaukseen lähtivät nämä kengät:

Pojalle Kids' Crocband 

Tytölle Kids' Classic

PS. Nyt vajaata viikkoa ennen elämäni ensimmäistä puolimaratonia (tai puolimaratonyritystä) orastava flunssa kolkuttelee ovella... Ei! Olen syönyt valkosipulia raakana, juonut hunaja-yrttitippa-sitruuna-juomaa ja napsinut lääkkeitäkin. Pidetään peukkuja, että tautikurjalainen ymmärtää häipyä ajoissa!

Lauantaishoppailut äidille ja pojalle

Meillä oli lauantaina suvun naisten shoppailupäivä Vaasassa: kaksi äitiä, kaksi tytärtä. Minä, äitini ja tyttäreni.

Pojalle hankin pitkähihaisen raitapaidan ja vihreät housut, mistä muualtakaan kuin Polarn O. Pyretistä. Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että ostelen Aatteelle joka viikko paitoja sieltä ja housuja täältä. Totuus on kuitenkin, että pitkän aikaa on menty samoilla vaatteilla. Kunnes ne kaikki tosiaan yhtäkkiä kutistuivat, tai siis poika pinkaisi valtavan kasvupyrähdyksen. Poppia ostelen, koska jos tätäkin vaatekokoa pidetään yhtä pitkään kuin edellistä, niin vaatteen on kestettävä valtavasti pesukertoja. Pitäisiköhän joskus laskea montako? Huh, aivan valtavan monta.

 

Itsellenikin ostin tällä kertaa jotain: uuden juoksupaidan ja tuollaisen vyön, jonne saa juomapulloja. Edelleen tuntuu oudolta, että MINÄ ostan juoksuvaatteita ja -tarvikkeita. Tai ei ehkä se ostelu, vaan se, että jopa käytänkin niitä. Sunnuntaina juoksin lumisateessa ja vastatuulessa ja vaikka tossu nousikin olosuhteista huolimatta ihan kivasti, nyt kaivataan keväisiä lenkkisäitä. Aika loppuu, tavoite lähenee! Kääk.

 

Sitruunariippuvainen terveellisemmällä tiellä

Olen aina tykännyt liikunnasta ja kun liikuntavaihde on kääntynyt päälle, on ruokavalio seurannut perässä parempaan suuntaan jotenkin automaattisesti. Välillä vaihteisto on ollut epäkunnossa ja olen jumittanut löhömöhömeininkiin. Niin kuin nyt aluksi kahden lapsen kanssa. Tuntui, että aikaa ei millään riitä liikkumiseen, siis muuhun kuin mitä lasten kanssa tulee luonnostaan.

Nyt on taas vaihdekeppi saatu väännettyä pois pakilta ja ykköseltä, nyt mennään! Aikaisemmin jo kerroinkin, että menin ystäväni kanssa ilmoittautumaan puolimaratonille Helsinki City Runiin, vaikka en ole koskaan harrastanutkaan juoksua tai edes pitänyt siitä (lievästi sanottuna). Tammikuusta lähtien olen sitten pyrkinyt treenamaan vähintään neljänä päivänä viikosta: yhtenä päivänä käyn tuplajumpassa (Piloxing+Zumba) ja muina päivinä joko juoksemassa, hiihtämässä tai uimassa. Kahden lapsen äiti kiittää omasta liikunta-ajastaan aviomiestään sekä lasten isovanhempia, thanks tack merci danke ja kaikkea paljon.

Talvijuoksu on usein maistunut puulta ja olisinkin melkein aina mieluummin mennyt hiihtämään. Astetta mukavammaksi liukkailla eteenpäin rypistely kuitenkin muuttui, kun hommasin Icebug-nastalenkkarit.

Ja toinen aste kohti kivempaa on otettu nyt, kun aurinkoiset kevätsäät ovat saapuneet lenkkipolkujen varrelle. Jeeeeees!

Olen pyrkinyt myös syömään paremmin. Syömään sellaista, jossa on jotain järkeä. Joka maistuu hyvälle, ravitsee, antaa voimia tai suojaa. Paljon kasviksia, mukavasti hedelmiä ja sopivasti rakkaan aviomieheni tekemiä loistokokkauksia. Vähemmälle tai pois kokonaan pyrin jättämään pitkälle jalostetut elintarvikkeet, keinotekoiset makeutusaineet, einekset ja puolivalmisteet. Omia ei niin loistavia kokkauksiani ei myöskään kannata kovin paljoa ahmia: desi salaatin vieressä riittää. :D

Sokeria pyrin käyttämään niin vähän kuin mahdollista, mutta voi hyvänen aika, jos meidän kaapissa on herkkuja, niin kyllä minä ne ahmin. Joten niitä ei saa olla, eikä viime aikoina ole ollutkaan. Pääsiäisen (pääsiäissuklaamunien) jälkeen on varmasti pidettävä viikon totaalisokerilakko. Sitten voi taas palata sallivammalle linjalle.

Joka päivä syön, tai siis juon, sitruunan. Välillä appelsiinilla höystettynä. Luulen, että olen tullut sitruunasta riippuvaiseksi. Jos en saa päivittäistä sitruuna-annostani, tulee heti tunne, että energiatasot heikkenevät ja flunssapöpö alkaa narskutella torahampaitaan. Niin varmaan joo. Mutta ei mikään huono riippuvuus, eihän.

Pakko päästä lumilautailemaan

Se iski jo joskus alkutalvesta: pakkomielle päästä lumilautailemaan. Pian! No, jonkun aikaa on jo ensimmäisestä lumesta kulunut, joten se "pian" ei onnistunut, mutta kuitenkin. Tänään ulkoilutin lumilautaani ensimmäistä kertaa ehkä jopa viiteen vuoteen. Liian pitkä aika! Lumilautailu on mainiota meininkiä.

Minä rakastan alamäkiurheilua, ensisijaisesti alppisuksilla mutta myös telemarkeilla ja kuten tänään itseäni muistutin: lumilaudalla. Nykyään mäenlasku on vain harvinaista hupia. Siihen on monta syytä: kaksi ihan pikkuista lasta kotona, nykyinen asuinseutu, laskukavereiden vähyys tällä seudulla... Kaikkihan ovat tavallaan tekosyitä, kyllähän sitä laskemaan pääsisi, jos tarpeeksi kovasti haluaisi. Kai se on siis valintakysymyskin, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä.

Sitä paitsi tuudittaudun siihen, että kun lapset hieman kasvavat, hekin haluavat laskemaan. Ehkä. Toivottavasti. :)

Pari viime vuoden aikana olen innostunut laskemaan lähinnä telemark-suksilla, mutta nyt siis etsin lumilautani vanhempieni ulkorakennuksen yläkerrasta pölyn peitosta. Aate lähti mumman kanssa hiihtokeskuksen pulkkamäkeen ja toivoin, että hän innostuisi myös laskupuuhista, kun näkisi, millaisesta menosta on kyse.

Löysin viikko sitten kirpputorilta hyvän, käyttämättömän lasten kypärän ja ostin sen pojalle/lapsille. Aate halusikin pitää sitä koko hiihtokeskusreissun päässä (ja äidin vanhoja laseja). Ihan kiva muuten, mutta poika ei kuullut kypärän sisästä mitään ja eikä nähnyt naarmuttuneiden lasien takaa juuri ollenkaan. Pois ei saanut ottaa, ei koko aikana. Kyllä meitä varmasti pidettiin yltiöpäisen ylihuolehtivaisina, kun pulkkamäessäkin piti lapsella olla kypärä. :D

Yritän juosta

Olen aina vihannut juoksemista. Ja kadehtinut heitä, jotka pitävät juoksemisesta. Muutamia kertoja elämässäni olen päättänyt, että NYT. Nyt minäkin kokeilen, yritän juosta. Olen ostanut juoksukengät ja napannut jostakin aloittelevan juoksijan ohjelman. Ja sitten käynyt kerran lenkillä. Ja vihannut edelleen. Ja todennut, että ei minun tarvitse pitää juoksemisesta, minä voin tehdä jotain muuta. Voin käydä kuntosalilla, jumpassa ja reippailla kävelylenkeillä. Ja niin, alamäkisuksittelusta puhumattakaan. Sitähän minä rakastan.

Ja silti se on jäänyt kytemään jonnekin. Että kyllä minä vielä yritän tykätä juoksemisesta. Kerran sovimme hyvän ystäväni kanssa, että vuoden päästä juoksemme maratonin. Ystäväni vielä ehdotti, että olisiko puolimaraton realistisempaa, kun molemmat kuitenkin vihasimme juoksemista. Mutta ei, päätimme, että maratonille mennään. Ja vuoden päästä toivoimme, että kumpikaan ei muista. Emmekä olekaan asiasta koskaan puhuneet. :)

Viime kesänä päätin taas yrittää. Luin Me Naiset -lehteä ja siellä oli ohjelma, jonka nimi oli "Kuukaudessa sohvaperunasta viiden kilometrin juoksijaksi". Päätin, että noudatan ohjelmaa, vaikka mikä olisi ja juoksen sen viisi kilometriä. Vaikka se viisi kilometriä, olisi elämäni ainoa viiden kilometrin juoksu. Juoksen sen ja jos en tykkää, niin en tykkää.

Kerrankin minulla oli ohjelma, joka eteni tarpeeksi hitaasti ja tavoite, joka oli kohtuullinen. Niin kuukauden päästä juoksin viisi kilometriä ja mikä parasta: Pidin siitä!

Tuon viiden kilometrin juoksun jälkeen olin pari kuukautta pahassa astmaattisessa yskässä, enkä voinut juosta. Lokakuun jälkeen olen käynyt vain parilla juoksulenkillä, toki harrastanut muuten liikuntaa. Ja uuden vuoden kunniaksi heitin taas kohtuullisuuden romukoppaan ja palasin omaksi itsekseni: ilmoittauduin puolimaratonille Helsinki City Runiin.

Pitäisi kai lähteä lenkille... Ennen kuin lähtee tuonne ulos luistelemaan, olisi ehkä syytä nämä: Icebugit.

Hyvin luistaa!

Aate sai sukset viime talvena, kun oli kaksivuotias. Kyselin hieman ympäriinsä ja kun olin kuullut tarpeeksi monesta onnettomasta remmisuksihiihtelijästä, päädyimme ostamaan kunnon Fischerit. Olihan suksipaketilla hintaa, mutta ei tuntunut enää niin pahalta, kun laskimme, että poika voi hiihtää niillä kaksi talvea ja Vikke vielä seuraavat kaksi talvea. Neljän talven paketti! Jännityksellä testasimme tänään monoja, että sopivatko ne enää pikkuhiihtäjälle. Huh! Hyvin kävi. Nippa nappa, mutta tarpeeksi hyvin.

Viime talvena poika ei niin innostunut parista suksittelukerrastaan. Tänään hän lähti mielellään testaamaan ja hups, meillä meni 1,5 tuntia hiihdellessä. Aate ei olisi malttanut millään lopettaa, ja minä sitten toki annoin lapsen hiihdellä. Se sujui vieläpä yllättävän hyvin, ihan liu'utti suksea eteenpäin kunnolla. Poika vaati äitiäkin hakemaan omat sukset, ja niin me suihkimme ladulla peräkanaa (vaikka äidillä onkin vapaan tyylin vehkeet).

 

Mittari oli asteen plussan puolella, mutta Molo Kidsin haalarit toimivat kuitenkin hyvin hiljaisen menon hiihtoasuna. Joulupukki oli tuonut pikkuhiihtelijälle sopivan alusasunkin joululahjaksi: Polarn O. Pyretin ihanat merinovillaiset 1. kerroksen aluspaidan ja -housut. Ja päässä äidin ja pojan suosikkipäähinen: Nextin karhupipo.