Ei! En ole vielä kertaakaan ehtinyt hiihtämään! Eivätkä lapset ole saaneet myöskään vielä suksia alleen. (Ei vaan muka ole ehditty, eikä ole ollut säitä, eikä...)
Sitten tuli kiire: eivät ne lumet vielä ole kokonaan poissa, nyt lähdetään!
Kun poika oli kaksivuotias, satsasimme kunnon settiin Fischerin suksineen. Sellaisista kenkä-suksi-yhdistelmistä olin kuullut monesta suunnasta, että niiden kanssa menevät hermot sekä lapselta että vanhemmilta eikä se touhu ole hiihtämistä nähnytkään. Ajattelimme myös, että kunnon suksisetin hinta ei niin kirpaise, kun ajattelee, että ne menevät meidän perheessä neljä vuotta: kaksi pojalla ja kaksi tytöllä. Syksyllä löysin muksukirppistapahtumasta vielä toisen suksisetin, hyväkuntoisen ja edullisesti. Molemmilla oli nyt siis sivakat alla (samanpituiset sukset muuten).
Monoja jalkaan sovitellessa tuli taas todettua, että meidän tyttö on enemmänkin Peppi Pitkätossu kuin Tuhkimo siroine lasikenkäjalkoineen. Mono, joka pojalle oli kaksivuotiaana valtavan suuri vielä kahden villasukankin kanssa, oli tytölle juuri ja juuri sopiva.
Hiihtely sujui hyvin. Poika oli unohtanut viimevuotisen pettymyksensä siitä, ettei luistelytyyli sujunut samantien. Tyttö oli nyt ekaa kertaa ladulla ja niin vain heti lähti suksi luistamaan. Tyttö ei kovin kauaa suksittelua jaksanut, mutta poika oli taas oikein innostunutkin puuhasta.
Hiihtelyn jälkeen jäimme vielä kotipihaan leikkimään ja tehtailtiin yhdessä lumiukko, jonka nimi on Talo. Lumiukkojen nimilautakunnassa ilmeisesti menee läpi sellainenkin nimi.
Itsekin eilisestä vesisateesta ja plussakelin jatkumisesta huolimatta pääsin tänään talven ensimmäistä kertaa hiihtämään. Menin suksien kanssa hiihtopaikalle melkein nolona ajatellen, että ei siellä mitenkään voi onnistua hiihtelyt, mutta yllättävän hyvässä kunnossa reitti vielä oli. Ja voi että, miten nautin hiihtämisestä! Miten ihmeessä tuollainen murtsikkameininki voi saada ihmisen niin onnelliseksi. Laji on valtavan tehokas ja kokonaisvaltainen ja tuntui mahtavalta, kun kunto ei ollutkaan niin huono, että olisin ollut aivan puhki heti ensimmäisen pienen mäennyppylän laella (kuten viime talven ensimmäisellä kerralla).
Nyt sataa vettä, kurjaa. Onneksi ei tämä talviurheilu ihan tähän jää, pian koittaa viikon lomailu hiihtokeskuksessa. Jippii!
Talviurheilua puskee meidän kotiin nyt parin viikon ajan myös televisiosta jatkuvalla syötöllä. Olympialaiset todella näkyvät tässä perheessä, televisio on auki paljon enemmän kuin muulloin. On siinä mukana interaktiivisuuttakin: eilen mäkihyppykarsintoja katsoessa lapsilla oli kypärät ja lasit päässä ja hyppäsivät sohvalta alas v-tyylillä. Veikeä näky.
Tänään riemuittiin Enni Rukajärven upeasta suorituksesta ja olympiahopeasta. Toisaalta päivän aikana poika myös hoksasi, että kaikki eivät aina voi voittaa. Hän kun haluaisi aina vaan voittaa. Sitten juteltiin siitä, miten maailman paras urheilijakaan ei ole aina voittanut ja miten voittaminen ei ole edes tärkeintä (senhän Salama McQueenkin oppi) ja että ei ole mitään väärää siinä, että haluaa voittaa, mutta on tärkeää, että osaa myös hävitä reilusti ja antaa arvoa muille. Ja niin edelleen. Kaiken tämän jälkeen poika totesi:
"Minä en sitten rupea tohon urheilutouhuun ollenkaan, jos se on sellaista, että joskus häviääkin."
