Yksi pienten lasten perheelle sopiva kylpylä

Kuten aikaisemmin kerroinkin, olimme viime viikonloppuna minilomasella kylpylässä. Kaupunki oli Jyväskylä ja majapaikkamme Kylpylähotelli Rantasipi Laajavuori.

Olimme samaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten ja totesimme jo silloin, että ei mikään uudenkarhea laitos, mutta pienten lasten kanssa todella toimiva.

• Kaksi leikkihuonetta. On pallomeri, pomppulinna, seikkailurata, liukumäki, piirtelypaikka, leluja.
• Aamiaistila ei ole ahdas, vaan kahden lapsosen kanssa saa ottaa kunnolla tilaa ympärilleen.
• Kylpyläosasto on sopiva pienille lapsille. Tästä vähän isommille ei niinkään, eli ei ole liukumäellistä allasta tms.
• Myöhään auki olevat kylpyläosasto ja kuntosali. Lauantaina jätin iltanukutukset miehelle ja kävin salilla ja itsekseni lillumassa altaissa. Mainiota.
• Aulassa melkein aina auki oleva ruokapaikka. Tosin enemmän sellaisia nakki+ranskikset-tyylisiä vaihtoehtoja kuin terveellisempiä, mutta loistava olla olemassa. Ja hei, lomalla ollaan.

Alla pari kuvaa reissulta. Ydinjuttu eli uiminen uupuu näistä, mutta ymmärrätte varmaan. :)

Ei ole Angry Birdsien napsuttelua (ei täysin vieras näky sekään olisi), respasta saatiin tullessa jotkut pelit, joilla lapset sai rauhoitettua iltapuuhiin.
 

Yksi iltapäivä vaihtui iltaan ihan vaan hotellin leikkihuoneissa. No stress.

 

Paitsi tämä oli hiukka pelottava, ihan näin aikuisellekin. Pomppulinnan huoneeseen ei saatu valoja ja siellä sen suuri suu ammotti ja hirviö hurisi.

 

Käytiin me (kerran) poissa hotellilta. Huomattiin, että Jyväskylässä on nepalilainen ravintola ja sinne oli päästävä. Minä, mies ja poika tykättiin, tyttökin tykkäsi kunhan sai keskittyä vain mangolassiehin ja naan-leipään.

 

                                    

 

Lähtiessä lapset saivat luvatut jätskiannokset. Lähes itsensä kokoiset.

                                       

 

Oli mukavaa. Parasta tällaisissa minilomasissa on se, että ei tarvitse stressata mistään. Voi täysillä keskittyä lapsiin ilman, että joutuu sanomaan heille, että äiti ei nyt ehdi, kun äidin täytyy vähän siivoilla tai laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä tai kurkata Facebookiin. Yritän minä kotonakin oikein keskittyä siihen, että nyt täytyy vain olla lasten kanssa ja olla välittämättä pyykkivuorista, mutta ei se ole sama asia. Minilomasella ne likaisten vaatteiden läjät ovat silmien kantamattomissa.

 

Loistavia energiankeräysreissuja.



Akrobatiaa vaativa äitiys

Olimme tuossa joululoman loppupäivinä äitini ja lasten kanssa vierailulla Seinäjoen Touhutalossa. Se on ihan mukava paikka - tai ainakin lasten mielestä. No, onhan se oikeasti mainiota nähdä, kun lapsilla on kivaa ja kun lapset liikkuvat. Aika sporttimenoahan se on: juostaan, hypitään, seikkaillaan. Lasketaan alas ja noustaan taas ylös, kymmeniä kertoja.

Viimeksi kävimme siellä kun tyttö oli noin 1,5-vuotias. Silloin hänellä ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa, pikkuinen säntäsi joka paikkaan minne isommatkin, mutta ihan kaikkeen eivät vanhemmat uskaltaneet päästää. Nyt oli aivan eri meininki. Tyttö lähti ensin isoveljen perään suinpäin ylöspäin rappusia, mutta kun ei pysynyt perässä, tuli itku ja niin oli äidin kömmittävä perään. Hämmästyttävä muutos.

Jo 0-vuotiaasta vankan itsesuojeluvaiston omannut poika sen sijaan oli selvästi rohkeampi menijä kuin edellisellä kerralla. Toki niin, että aina piti tietää missä äiti tai mumma on. Näköyhteys sai mennä vain muutamaksi hetkeksi. Mutta hänen kanssaan ei enää tarvinnut luikerrella joka ikisen putken läpi (peläten sitä, että mitä jos jään kiinni) ja jännittää leikkisilloilla, että kai ne kestävät aikuisenkin.

Tyttö uskaltautui lähinnä keinumaan, hyppimään trampoliinilla ja pomppulinnassa ja kiipeilemään. Ei vaatinut siis äidiltä luikertelua hänkään. Ehkä ensi kerralla on se edessä.

Siitä tulikin mieleeni, että onhan tämä äitiys välillä melkoista akrobatiaa. Pitää taipua menemään sisähuvipuistoissa putkien läpi ja kampeamaan itsensä läpi esteratojen. Autossa täytyy usein pitkällä matkalla kurkotella takapenkille mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Vastaantulijat näkevät pelkääjän paikalla vaan (isohkon) pepun tuulilasissa.

Meillä poika nukahtaa lastenhuoneessa olevaan sänkyynsä ja tyttö meidän makkarissa olevan sänkyynsä. Jossain vaiheessa yötä molemmat kuitenkin hiippailevat meidän sänkyymme ja ahdasta on. Välillä ainoa tapa mahtua nukkumaan omassa sängyssä on laittaa pää sinne puolelle missä on muiden jalat ja sitten etsiä jotkut pienet vapaat tilat raajoillleen. Akrobatiaa sekin välillä.

Täytyy yrittää pysyä edes pikkuisen notkeana ja sutjakkana, vaikka maailmankaikkeuden surkein venyttelijä olenkin. Pitäisiköhän venyttely lisätä tuonne alkuvuoden päätöslistaan veden ja herkuttomuuden joukkoon? Hmm, jaksaisikohan sitä.

(Mä niin haluaisin meille kotiin tuollaisen kiipeilyseinän lapsille. Ja vielä niin, että se olisi kuitenkin jotenkin välillä peitettävissä, ettei häiritse sisustusta :D )

 

Joulukalenterit ja upeat Schleich-eläimet

Viime jouluna sukulaistäti toi meidän lapsille itse tekemänsä joulukalenterit. Aivan upeat, isot tontut, jossa oli tietenkin 24 lokeroa joulukuun yllätyksille. Kerrassaan mainiot tonttu-ukot!

Viime vuonna kalenterit toimitettiin meille täytettyinä. Sukulaistäti oli ahkeroinut, etsinyt lahjat ja paketoinut monta pientä pakettia. Kalenterit olisi kuulemma saanut toimittaa hänelle uudelleen täytettäviksi, mutta se olisi ollut jo aivan liikaa, mielettömän suuri työ.

Niinpä tänä vuonna kalenterit ammottavat tyhjyyttään, mutta onneksi sentään jokainen aamu sieltä löytyy tontun sinne yön aikana sujauttama yllätys. Eli äiti ei ole todellakaan jaksanut/ehtinyt/muistanut hankkia pikkupaketteja etukäteen, vaan yrittää joka päivä keksiä jotain ja ennen nukkumaanmenoaan muistaa täyttää seuraavan aamun luukun. Välillä kalenteriluukun täyttäminen on jäänyt aamuun ja vaatinut kekseliäisyyttä, mutta aina on jotain lopulta lapsille löytynyt.

Viime vuonna kalenteri piti sisällään melko monta Schleichin eläintä. Tiedättekö, kun joka paikassa -huoltoasemillakin- on myynnissä muovipussillisia muovieläimiä? No, nämä eivät todellakaan ole niitä. Meillä on niitä muovipussieläimiä ja sitten Schleicheja, ja ero on valtaisa. Schleichin eläimet ovat aivan hämmästyttävän kauniita olentoja. Kuin pieniä taideteoksia, ilmeisesti ne ovatkin käsinmaalattuja. Hintaa yhdellä pienellä eläimellä on useampi euro, mutta on helppo ymmärtää, miksi.



 

P.s. Siis hups, hetkonen. Onkos meidän pojalla tuossa keskimmäisessä kuvassa Popin sirkusmalliston housut? Siitä härdellistä, johon en todellakaan osallistunut (kuten kerroin). Mutta kun nämä olivat sitten kuitenkin niin kivat. Tähtipaidankin olisin ottanut, mutta niitä ei niin ole ollut järkihintaan liikkeellä.

P.s. II Kauhea tilanne tuossa alimman kuvan leikissä. Suloinen Schleich-pupu joutuu muovipussieläinten jahtaamaksi. Voi, voi.

Villervallaa ja viikonlopun valopilkut

Villervalla on ollut meidän yksi lempparimerkkimme pojan vaatteissa. Tytölle on tullut hankittua enemmän sellaisia hempeämpiä juttuja ja värejä. Sitten näin Villervallalla ihanat peppipitkätossumaisesti pirteät sukkahousut ja ne oli pakko hankkia. Aikaisemmin mumma oli shoppaillut molemmille kivat Villervallan tähtipaidat.

(Siinä poika taas soittelee, moppikitaraa tällä kertaa)

Meillä on takana oikein mukava viikonloppu. Viime viikolla eräänä iltana näin naapurissamme lasten juoksevan pimeässä otsalamput päässä ja niistä riemukkaista äänistä se idea sitten lähti: hommataan lapsille otsalamput ja mennään mummolaan (joka sijaitsee enemmän maalla ja pimeydessä kuin meidän kotimme) viikonloppuna seikkailemaan.

Ja niin teimme. Lapset olivat innoissaan lauantai-illan yöseikkailustaan (siis yö= kahdeksan aikaan...). Täysikuu valaisi taivaalla, joten aivan umpipimeää ei ollut, mutta tarpeeksi synkkää ollakseen jänskää ja hauskaa. Tytöllä oli ensin hieman vaikeuksia hahmottaa maailmaa ja kun oli silti pysyttävä veljen vauhdissa, hän tupsahteli kumoon aluksi harva se hetki, kunnes tottui katsomaan tarkemmin. Poika tuntui olevan samantien valmis Jukolan viestin yöosuuksille, hämäryys ei hiljentänyt yhtään vauhtia vaan sukkelasti hän seikkaili puiden ja pensaiden välissä. Niin sukkelasti, että äiti sai juosta melkein täysillä pysyäkseen perässä. Ei parane ihan huonoon kuntoon itseä päästää.

Illalla vielä paistoimme makkaraa takassa mummolan kellarissa. Rankka iltaseikkailu vaatii raskaamman iltapalan.

Lamput olivat tarpeen aamullakin. Eino-myrsky oli tehnyt tuhojaan ja sähköt olivat herätessämme poissa. Tosin vain ehkä puolisen tuntia ja niiden palaaminen niin pikaisesti olikin suuri pettymys sähkökatkon lumoissa olleelle pojallemme.

Loppuvuoden lapsi, koulu ja kirjaimet

Kun esikoisemme, rakas pieni poikamme, syntyi marraskuun lopussa, hämmästyttävän moni sanoi tämän lauseen:

"Kannattaa sitten miettiä, minä vuonna hänet laittaa kouluun."

Hämmästyttävän moni lisäsi vielä nämä sanat: kun on vielä poikakin. Ilmeisesti siis loppuvuoden poikien osalta kannattaa jo synnärillä alkaa miettimään tätä asiaa.

Hämmästyttävintä on tämä: tyttömme syntyi joulukuussa, eikä kukaan ohjeistanut meitä koulupohdintojen suhteen. Ehkä ihmiset ajattelivat, että nämä loppuvuoden lasten kuviot ovat jo tuttuja meille. Tai sitten sitä ei sanottu, koska kas, tytöille koulu on lastenleikkiä.

Me nyt kuitenkin hidastelemme, emmekä vieläkään ole tehneet mitään koulupäätöksiä kummankaan suhteen. Voi meitä. :)

Eikös näistä koulujutuista saada aasinsilta kirjaimiin? Niistä meillä jutellaan joka päivä. Poika on todella kiinnostunut kirjaimista, sanoista ja kirjoittamisesta. Juuri eräs tuttu sanoi, että hankkikaa äkkiä aapinen ja nyt kannattaa tukea asiaa ja olla mukana - koska heillä kirjaininnostus oli ollut vaihe, joka oli mennyt ohi ja seuraavaksi nämä jutut olivatkin ihan blaah-tylsiä.

Lapsillako muka vaiheita? No joo, kannattanee rientää kirjakauppaan.

Härmä: vettä ja viidakkoa

Tänään meillä oli, yllättävää kyllä, täysin vapaa päivä. Ei mitään suunniteltuja menoja, ei pakko olla missään tiettynä aikana. Ei pakkaamista, ihan vaan oleilua. Mahtavaa.

Paitsi sitten tuli levottomuus: niin, mitäs me nyt sitten tehdään? Käydäänkö vaan leikkikentällä vai mentäisiinkö metsäretkelle. Ähtärin eläinpuistoakin harkitsimme, mutta sinne on kuitenkin matkaa. Vaasan kylpylä Tropiclandia tuntui hyvältä ratkaisulta, mutta kas, se onkin joulukuuhun asti suljettu.

Koko perheen päivän ohjelmaksi valikoitui: Härmä. Ei, ei se elokuva (aika villi olisi ollut tuollaisille taaperoille). Kyseessä oli kylpylä. Härmässä tietenkin, paitsi että tamperelaissyntyinen esikoiseni sanoo aina Härmälässä (vaikka kuinka yrittäisimme asiaa korjata).

Tämä oli meille toinen kerta Härmän kylpylässä koko perheen voimin. Viimeksi tilasimme koko härmäläisen kylpyläpäivän eli lounas ja uinti meidän koko joukolle yhteishintaan 50 euroa (alle 4-vuotiaat lapset uivat ja syövät ilmaiseksi). Viikolla tämän setin hinta olisi yhteensä 40 euroa, ei paha. Nyt kävimme vain uimassa ja jätimme syömispuuhat kotiin.

Kylpylässä on kaksi lastenallasta. Ihan pienille erittäin lämmin allas ja vähän isommille allas, jossa on liukumäki ja vähän muutakin ekstraa. Lisäksi kylpylässä on kaksi isompaa allasta. Ihan toimiva setti ainakin näin pienille lapsille.

Edellisellä käynnillämme kylpylä-hotellin leikkihuone oli pieni nurkkaus, jossa oli vain pallomeri. Nyt leikkitila oli moninkertaisesti suurempi, Nippe-norsun viidakossa olisi riittänyt lapsille tekemistä pidemmäksikin aikaa kuin mitä uinnin jälkeen jaksoivat enää touhuta.

Kuka arvaa, mitä satua tässä leikitään?

P.s. Nyt on hiukkasen teknisiä ongelmia blogin päivittämisessä. Yläbannerista katosi kuva ja tämä ikivanha tietokonekin kiukuttelee. Konekauppaan on marssittava lähiaikoina, hyviä vinkkejä näppärän kokoisesta (eli ei kovin suuresta), kuvien ja tekstin käsittelyyn tarvittavasta (ei juurikaan siis muuta käyttöä) läppäristä otetaan vastaan!

Kitarat soi ja lapset rokkaa

Kun poika oli kaksivuotias, hän lauloi ja soitti erilaisia soittimia koko ajan. Katsoimme juuri videoita tuolta ajalta ja se vielä kirkasti muistia siitä, miten meillä musiikki raikasi jatkuvasti. Kaksivuotiaana hän osasi ulkoa monta joululaulua ja hoilasi niitä antaumuksella. Lisäksi hän lauloi, "soitti" ja tanssi koreografioiden mukaan Fröbelin Palikoiden kappaleita. Yksi suosikkiohjelma oli Pikku Kakkosen Lauludiplomi.

Meillä oli silloin musiikkikori, joka oli täynnä soittimia. Oli triangeli, huuliharppu, marakasi ja moni muita pelejä. Ne piti olla aina helposti saatavilla, koska niitä tarvittiin koko ajan. Suosikkisoitin oli harja: se oli useimmiten kitara, mutta välillä myös viulu, huilu tai torvi.

Minä ajattelin, että kaikki lapset ovat sellaisia: tykkäävät musiikista ja laulavat paljon. Sitten meille syntyi toinen lapsi ja huomasin, että niin ei olekaan. Tyttö ei laula kovinkaan paljon. Hän tykkää katsoa ja kuunnella Ti-Ti Nallea ja Fröbelin Palikoita ja niissä kyllä laulaa mukana, mutta itsekseen ei juurikaan lauleskele. Jos minä laulan, tyttö sanoo useimmiten: Äiti, älä laula. Okei, en ole mikään maailman suloäänisin, joten sinänsä ymmärrettävää. Ehkä vähemmän ymmärrettävää on, että poika välillä pyytää äitiä laulamaan.

Poika lauleskelee edelleen, saattaa kaupassakin kailottaa suureen ääneen lastenlaulun. On hauskaa, kun nyt hän välillä laulaa lauluja, joita en ole koskaan kuullutkaan. Hoitopaikassa kuunneltuja lauluja.

Poika fanittaa edelleen Fröbelin Palikoita. Nyt oli usea kuukausi niin, että niitä ei juurikaan kuunneltu, mutta sitten Pikku Kakkosen esittämä Fröbelin Palikoiden konsertti sai taas innon päälle. Nyt taas tanssitaan ja lauletaan Palikoita joka päivä. Poika tekee oikein musiikkiesityksiä, joissa sitten vanhemmat saavat olla yleisönä ja välillä tulee jopa käsky kuvata koko show. Meininkiä on aivan ihana katsoa.

Ja tottakai: kun isoveli rokkaa, niin kyllähän silloin pikkusiskokin tempautuu meininkiin mukaan. Ja välillä tyttö soittaa moppikitaraansa yhtä innoissaan kuin poika samanikäisenä (ja yhä) harjakitaraansa.

Hiljaa! Tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa.

Sellaisen lauseen päästi tämä julma äiti viime lauantaina suustaan, kun poika juoksi ja kiljui, eikä millään suostunut vääntämään volumea pienemmälle.

Viime viikonloppuna kisattiin yleisurheilun Suomen mestaruuksista Kalevan kisoissa. Meillä televisio on yleensä urheilukisojen aikaan auki ja poika innostuu lähes poikkeuksetta kaikista lajeista, joita näkee. Nyt töllötimme telkusta kisoja muina päivinä (tai no, minuutin sieltä ja minuutin täältä, sen enempää ei oikein ehtinyt) ja sunnuntaina kävimme miehen kanssa ilman lapsia paikan päällä katsomassa.

Poika päätti nyt haudata kaikki aikaisemmat tulevaisuudentoiveensa ja valita uuden suunnan. Hän ei kuulemma haluakaan palomieheksi, joulupukiksi ja isiksi, vaan alkaa yleisurheilijaksi.

Yritin kyllä selittää, että voit olla noita kaikkia samaan aikaan. Paitsi joulupukkiudesta en ole kyllä varma. Mutta poika oli nyt kuitenkin päättänyt panostaa kaiken vain ja ainoastaan yleisurheiluun.

Lauantai-illan menosta päätellen lajiksi valikoitunee kymmenottelu. Sen verran monta lajia oli vauhdissa silloin pienessä hotellihuoneessa, jossa yövyimme siis noiden lauantain juhlien jälkeen. Iltapuuhat eivät meinanneet onnistua, nukkumaanmenosta puhumattakaan, kun pikkumies ei malttanut lopettaa yleisurheilemistaan. Ja sitten oli lopulta karjaistava (siis topakasti sanottava, en kai minä never ever huutaisi...), että nyt suu suppuun tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa. Niin julmasti tehty. Oli minulla perustelukin (sitten hätäpäissä piti jotain keksiä): yleisurheilijat eivät huuda, vaan keskittyvät hiljaa.

Viikon päästä meidän pikkukunnassamme olisi yleisurheilun nappulakilpailut. Neljävuotiaiden ohjelmassa olisi 40 metrin juoksu ja pallonheitto. Poika haluaa ehdottomasti osallistua. En tosin tiedä, että haluaako sitten, kun tilanne oikeasti olisi siinä. Hänestä ei oikein koskaan tiedä, joskus voi mennä reippaastikin joukkoon ja tekemään uusia asioita ja välillä vedetään jarrut täysillä pohjaan. Varmasti kuitenkin kannattaa tarjota mahdollisuus, joten paikan päälle yritetään mennä.

Harvinainen kokonainen kotipäivä

Ajatella, että tämä mikä oli vielä hetki sitten tavallisinta arkea (silloinkin tosin mukavaa sellaista), on nyt harvinaista: kokonainen päivä kotona, oman perheen keskeen. Ja millainen päivä! Niin lämmin ja kaunis.

Lapset touhusivat pikkualtaassaan ja täytyy myöntää, että olisi tehnyt mieli puhaltaa ja täyttää itselle viereen samanlainen. Mieleeni tulvahtivat myös omien lapsuuden kesien riemut ja vesileikit. Ja erityisesti yksi sana: sadettaja. Vai olikos se härveli sen niminen? Se sellainen joka kastelee nurmikkoa, pyörii ja suihkii vettä. Vesi oli aina hurjan kylmää, ja kiljuen juostiin sadettajan sateen alla. Huippua.

Poika muistutti illalla, että emmehän me olleet edes koko päivää kotona, mehän olimme retkelläkin. Kävimme tosiaan jäätelönhakureissulla ja siinä matkala pysähdyimme leikkikentällä, mutta kun kuntarajat eivät menneet rikki, niin lasketaan tämäkin tällä kertaa ihan vaan kotona olemiseksi.

Kokonaiset kotipäivät ovat tällä hetkellä harvinaisia paitsi tietenkin siksi, että olen viikolla päivät töissä, mutta myös siksi, että tyypilliseen tapaan heinäkuun viikonloput ovat täyteen buukattuja. Meillä on jopa kahdet kesähäät, yhdet nimiäiset ja ensi viikonloppuna minilomareissu (kaksi palkatonta vapaata). Toiset häät ja nimiäiset vaativat paljon reissaamisesta, toiset häät ovat kotikulmilla. Minilomareissulla lähdemme Turun suuntaan kylpylään ja ekaa kertaa Muumimaailmaan. Minilomareissusta varmasti lisää myöhemmin.

Legendapalikoiden uudet muodot (Buzzador)

Monen muun blogistin tavoin minäkin olen Buzzador eli testailen tuotteita ja kerron, mitä mieltä niistä olen (lisää buzzadoriudesta postauksen lopussa). Pääsin mukaan kampanjaan, jonka tuote aiheutti pikkuisissa perheenjäsenissä riemun kiljahduksia heti, kun saimme tuotteen kotiin: Uusia LEGO DUBLOJA kekseliäille taaperoille.

Ensimmäisellä leikkikerralla poika otti  täysin ohjat haltuunsa ja pikkusisko jäi (hämmästyttävän suopeasti) rannalle. Välillä hän osallistui leikkiin ojentelemalla palikoita isovelille. Kun poika syöksähti välillä Pikku Kakkosen maailmaan, sai tyttökin oman dubloiluvuoronsa.

Lego Dublot ovat, noh, legendaarisia leluja. Ne kestävät sukupolvelta toiselle, lapset saavat mummolassa leikkiä samoilla Legoilla kuin äiti pienenä. Leikit ovat luovia ja kehittäviä samaan aikaan. Ja mikä huippua, Legot ovat leluja, joilla aikuisetkin jaksavat leikkiä lasten kanssa. Näitä tuotteita on helppo kevein sydämin kehua. Itse asiassa tuli mieleen ajatus: tunteeko kukaan yhtään lapsen vanhempaa, joka ei pitäisi Dubloja hyvinä leluina? Minä en ainakaan.

Meillä on yksi iso, sininen muovikorillinen täynnä Dubloja, eikä yhtään palikkaa liikaa. Uudenlaiset Legot saivat kuitenkin aikaan aivan uudenlaisen innostuksen. Kun Buzzador-paketista paljastui aivan erilaisia tuotteita kuin sieltä sinisestä korista, hymy oli pojalla melkoinen. Ja pienet kädet alkoivat saman tien vimmalla aukoa pakkauksia.

Ensin rakenneltiin pelkillä uutuuspaketin Legoilla, sitten mukaan otettiin vähän vanhoja lelujakin. Ikkunapalikat ja erilaiset muotopalikat innostivat pojan tekemään erilaisia rakennelmia kuin ennen. Värikkään ja veikeän kerrostalon yläkerrassa asuu kuulemma lääkäritäti, ja nalle meni nukkumaan keskikerrokseen.

Välillä poika oma-aloitteisesti luki paketin mukana tulleesta lehdykästä leikkivinkkejä. Minulle oli jotenkin uusi ajatus, että legoilla rakennettaisiin ohjeiden mukaan. Kun leikki sujuu, silloin on varmasti hyvä antaa lapsen rakennella mitä ikinä villiä keksiikään, mutta sitten kun palikat alkavat lennellä, voisi lyödä ohjeet käteen. Näköjään poika tykkäsi kovasti sellaisestakin rakentamisesta.

 

Näkökulmia omiin arkkitehtuurisiin tuotoksiin on hyvä hakea monista kulmista.

Vaikka 3-vuotiaamme leikkii jo pikkulegoillakin, ovat Dublotkin yhä ahkerassa käytössä ja tämänkin paketin Legoilla leikittiin viimeksi tänään. Setti toimi myös 1,5-vuotiaalle erinomaisesti (kunhan vaan sai ensin sen vuoronsa jonossa).

  

"Buzzador on Pohjoismaiden johtava yritys Word of Mouth-markkinoinnin ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvan markkinoinnin parissa.
300 000 jäsentämme (Buzzadoria) ovat luonteiltaan uteliaita ja he haluavat kokeilla uusia tuotteita ja palveluita. Buzzadorit levittävät rehellisiä mielipiteitään ystävilleen ja tuttavilleen – Sekä internetissä että kasvotusten." Buzzadoriksi voit liittyä täällä.


#buzzadorlegoduplo #legoduplo #buzzador

Trampoliinikesäelämää!

Täällä meilläpäin on ollut yhtä loistavien säiden jatkumoa. Meillä ei ole satanut, aurinko on hellinyt lakkaamatta. Lapset ovat olleet ulkona lähes koko päivän, lähes joka päivä. On jopa otettu uima-allas esiin ja polskittu vedessä (Niin siis lapset+isi ovat tehneet näitä asioita, minä olen istunut toimistossa, mutta ei siitä sen enempää. :) )

Poika on aina tykännyt hyppimisestä, hyppimisestä ihan missä vaan: joskus hän hyppii ylös alas koko ajan ihan vaan, kun selittää jotain innoissaan. Trampoliinista haaveilimme koko viime kesän ja juuri ennen syksyn tuloa sellainen nousi mummolan takapihalle. Meidän rivaripihaan ei moinen möhkäle olisi millään sopinut.

Heti kun lumi oli sulanut, alkoi poika kysellä trampoliinin perään. Kun se viimein koottiin, hän hyppeli siellä viitisen tuntia. Toki välillä napsaistiin pikainen lounas ulkosalla ja välillä trampoliinilla makailtiin ja leikittiin. Mutta kuitenkin: viisi tuntia!

Arvaatte varmaan, minkä ongelman eteen pääsemme trampoliinin suhteen tänä kesänä?

Viimeinen kotiäitipäivä

Se on tänään, tiistaina. Uusi, mielenkiintoiselta vaikuttava työ odottaa ja arki muuttuu. Olo on innostunut ja haikea, molempia. Välillä tasaveroisesti, välillä kuppi toiseen suuntaan kallellaan. Joka tapauksessa koko jutun summana olen oikein tyytyväinen tilanteeseen.

Minä olen näiden kahden lapsen saamisen välissä ehtinyt jo piipahtaa noin vuoden ajan töissä, vaikka kumpikaan lapsista ei ole vielä ollut päivähoidossa. Menin töihin heti esikoisen vanhempainvapaan jälkeen ja mies jäi hoitovapaalle lähes vuodeksi. Kun muutimme tänne maalle ja kuopus ilmoitti tulostaan, minun äitini hoiti poikaa pari kuukautta äitiysvapaani alkuun asti. Nyt olen ollut kotona reilut 1,5 vuotta. Loistavaa aikaa. Välillä todella kärsivällisyyttä koettelevaa, mutta aivan mahtavaa.

Nyt tuntuu kivalta päästä taas tekemään töitäkin, jotain uusia projekteja, uusia haasteita. Töihin menosta tekee helpomman se, että mies jää tästä eteenpäin kesän loppuun asti lasten kanssa kotiin. Päivähoitoruljanssi on sitten edessä ensimmäistä kertaa vasta syksyllä. Minua se hirvittää jo nyt, mutta toivottavasti se sujuu kuten esikoisen omaan huoneeseen siirtyminen: hankalaa äidille, helppo juttu pojalle (tosin hän edelleen tulee joka yö jossain vaiheessa meidän sänkyymme, mutta silti).

Välillä joudun toistelemaan itselleni tätä: en minä ole menossa töihin kauas Kiinaan, en ole menossa töihin 24 tunniksi jokaikisenä viikon seitsemänä päivänä. Eivät nämä lapset ole työ eikä koti työpaikka, jonka nyt vaihdan uuteen. Minun lapseni ovat minun lapsiani edelleen, vaikka välillä käväisenkin arkipäivisin tekemässä muita juttuja. Hölmöä, että sellaista pitää itselleen edes muistutella. Se vain on varmasti aluksi vaikeaa, kun on tottunut olemaan niin paljon yhdessä.

Eilen aamulla kysyin lapsilta, mitä he haluaisivat näiden kahden (viimeisen) päivän aikana tehdä. Poika vastasi, että pannukakkuja! Tyttö huusi paukaku! (aina matkimassa). Eilen olimme lähes koko päivän ulkona: pelasimme sählyä ja jalkapalloa, leikimme juoksukilpailua, piirsimme asfalttiliiduilla ja tottakai hiekkapuuhastelimme. Ehdimme leikkikentällekin ja lounasaikana kärryttelimme läheiselle grillille hampurilaisille ja jätskille (hyi meitä! :) ) Tänään on sitten vuorossa avoimen päiväkerhon kevätjuhla ja kotiin päästyämme varmasti niitä pannukakkuja.

p.s. Sunnuntailapset-blogin Lauralla oli terävä listaus siitä, miksi on ihan kiva mennä töihin kesällä. Hyviä pointteja asiaan löytyy täältä! :)

Kahden kanssa leikkikentällä (haasteet top 10)

Yhden lapsen (tai siis meidän esikoisen) kanssa leikkikenttäily on ollut aika rauhallista menoa. Suurin haaste oli siinä, miten kauan jaksan antaa keinussa vauhtia. Poika kun olisi istunut siinä vaikka puoli päivää. Varovainen esikoisemme oli noin 2-vuotias, kun oikeastaan vasta uskalsi mennä liukumäestä, eikä silloinkaan niin kovin tykännyt.  Lähileikkikentän vieressä on metsä, siellä seikkailu on tosin aina ollut pojan mielestä mukavaa. Ja mikä tahansa ja mistä tahansa hyppely on aina kiinnostanut.

Nyt kun tyttökin on jo täysillä menossa mukana, leikkikenttäily on muuttunut. Esikoinenkin on rohkaistunut iän myötä, tai vauhdikkaan pikkusiskonsa. Nyt yhden aikuisen ja kahden meneväisen ja vahvatahtoisen lapsen yhtälö on välillä haastellinen.

Tässä tänään havaittu leikkikenttäilyhaasteiden top ten:

1) Lähtö. Itsestäänselvästi. Kun yrittää saada vaatteisiin Herra Ei vielä mennää ja Neiti Mennään heti nyttiä, rauhallisena pysyminen on välillä vaikeaa.

2) Aurinkolasit. Ongelma ei ole se, että lapset eivät halua niitä pitää, vaan se, että Missä ne taas ovat? Jos toiset löytyykin, niin toiset ovat hukassa. Aina. Tänään ei löytynyt kumpiakaan. Poika haluaisi pitää niitä päässä, jos aurinko vähänkin varovaisesti kurkistaa.

3) Mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Kun poika kiipeää korkealle kivelle ja hyppää sieltä alas, arvaatte varmasti, mitä tyttö haluaa tehdä. Hetken aikaa onnistuu niin, että äiti auttaa pienempää, mutta sitten pienikin haluaisi ITTE, kun kerran isompikin. Seuraus: Kiukku.

4) Vauvakeinu. Niitä on yleensä yksi ja meillä 3- ja 1-vuotias haluaisivat molemmat keinua siinä. Esikoinen aloitteli syksyllä isompien keinussa keinumista, mutta lensi sitten niin hurjan näköisesti suoraan niskoilleen, että kammohan siitä tuli (vähän äidillekin). No, nyt siis vauvakeinu on jokaisen leikkikenttäreissun lasten keskinäisen riidan aihe. Vähimmällä pääsee, kun sanoo, että kumpikaan ei nyt vaan keinu. Voidaan sitten illalla keinua oman pihan (vauva)keinussa.

5) Se keinu, tai siis puupönikkä, jossa lapset istuvat eri päissä (onkohan sillä jokin nimi?). Tämä ei ole vain haaste, tämä on myös huippukohta. On mukavaa, että leikkikentällä on jokin väline, jossa lapset voivat yhdessä kokea vauhtia ja hauskaa. Haaste on siinä, että tyttö haluaisi keinua siinä koko ajan, poika viihtyy vain hetken aikaa. Ja lopputulos on aina tytön itku.

6) Liukumäki ja jonotus. Jos esikoinen vaan on vielä paljon nopeampi, niin saako hän livahtaa liukumäkeen kiivettäessä joustavasti kuopuksen ohi vai pitääkö hänen odottaa vuoroaan?

7) Kun toinen syö hiekkaa, niin toinenkin syö. Ja siis hämmästyttävintä on, että kun 1-vuotias maistelee kiviä, niin 3-vuotias, jonka luulisi jo tietävän paremmin, työntää niitä myös suuhunsa.

8) Kun toiseen iskee kotiin lähdön vaativa känkkäränkkä tai muuten vaan väsymys, toisella on tietenkin juuri silloin superkivaa.

9) Kun kaksi lasta lähtee kirmaamaan täysillä eri suuntiin. No need for further explanations.

10) Leikkikenttävierailun ajoitus. Ehdimmekö kotiin syömään lounasta vai alkaako paluumatkalla Phil&Tedsien takapenkkiläinen retkottaa pahaenteisesti ja olemaan kummallisen hiljainen. Ja jos uni ehti tulla, niin jättääkö tyttö etuterassille nukkumaan vai kantaako hänet takaterassille uinumaan toisiin rattaisiin (mukavampi paikka).

***

Haasteista huolimatta meillä oli tänään lasten kanssa leikkikentällä mukavaa. Ehkä nyt oikein keskitynkin nauttimaan joka hetkestä, sillä viikon päästä meidän perheellä on edessä suuri muutos. Sain eilen tietää saavani uuden ja mielenkiintoisen työpaikan, ja pesti alkaa näin pikaisella aikataululla. Mahtavaa ja haikeaakin. Mies jää kotiin töitteni alusta eteenpäin kesän ajaksi, ja syksyllä sitten meidän lapset menevät ekaa kertaa hoitoon. Hui (tuumii äiti).

Wipeout Meidän koti

Meidän pojalla on uusi suosikkiohjelma: Wipeout Suomi. Jos joku ei tiedä ohjelman ideaa, niin siinä kisaajat "hyppivät, kaatuilevat ja roiskivat mutaa maailman suurimmalla Wipeout-esteradalla". Tätä ohjelmaa ei istuta tuijottamassa, vaan poika elää mukana: kaatuilee, kiipeilee ja hyppii. Se on ihan ok, sillä meillä saa sohvalla kiipeillä (ei hyppiä) ja sisälläkin juosta. Tai ainakin se olisi ok, jos ei pienempi yrittäisi tehdä kaikkea samaa perässä...

Oli muuten aivan pakko saada tuo Villervallan jumpsuit pojalle. Villervallan lappuhaalarit jäivät pieniksi ja jouduin myymään ne haikein mielin, siihen haikeuteen tämä haalari sopi hyvin lääkkeeksi. Poika tykkää siitä itsekin valtavasti, kutsuu sitä hauskaksi pellepuvuksi.

Ei kai tämä ole pian totta?

Lapset ovat menneet toiseen huoneeseen ja on hetken hiljaista. Tytön ihanat, pitkät kiharat saavat kyytiä, kun sakset pojan kädessä viuhuvat. (Tilanne olisi kauhistus myös toisinpäin, mutta tänään näky oli tämä)

Ok, tytön kiharat eivät ole vielä kovinkaan pitkät ja sakset ovat muovihärpätykset jostain leikkilääkärilaukusta. Mutta tuli kuitenkin mieleen, että ei kai näin tule käymään, kun eikös kaikille niin käy? Jossain vaiheessa lapset keksivät leikkiä parturia/kampaajaa ja lopputulos nykytaiteellinen luomus. Kun me leikimme aikoinaan perhetuttujen tyttären kanssa kampaajaa, kaveri ehti katkoa minulta hiuksia, mutta kun oli minun vuoroni saksia, äidit ehtivät hätiin. Pakko myöntää, että edelleen vähän harmittaa. :)

 

Miten voin olla näin kura-amatööri?

Eiliset ulkoleikit olivat erittäin kuraisia ja märkiä. Lapset löysivät lähileikkikentältä muttalöllölätäkön ja siellä sitten hypittiin, kaatuiltiin, istuttiin ja pyörittiin.

Kun touhua katsoi, oli selvää, että jostain menee pian vesi läpi. Vaikka kuinka on teknisiä tuotteita, niin eivät nekään kaikkea voi kestää. Olin varma, että hanskat pettävät, mutta yllätyksekseni jopa tytön Lennen hanskan olivat pitäneet veden ulkopuolella. Pojan Reimatec-käsineisiin oli alunperinkin hieman suurempi luotto.

Molemmilla oli Ticketin haalarit ja nekin toimivat muuten, mutta lahkeet olivat molemmilla märät. Ei taida olla sellaista kumpparit & välikausiasu -yhdistelmää joka ei tuollaisessa vesikarusellissa päästäisi lahkeista vettä sisään. Vai onko? Sellaiset perhokalastajien käyttämät kahluusaappaat tähän tarvittaisiin. Onkohan niitä lapsille?

Sitten siihen kura-amatööriyteen. En käsitä, miten voin olla näin amatööri, vaikka minulla on 3 vuotta ja 4 kuukautta vanha poika, joten parit kura-ajat pitäisi jo olla takana. Kun tulimme takaisin kotiin, olin aivan ymmyrkäisenä, että miten näiden kuravellisten lasten kanssa nyt toimitaan. Missä vaatteet riisutaan pois ja mitä niille vaatteille sitten tehdään? Oli ehkä oikea vaihtoehto usuttaa lapset suoraan kylpyhuoneeseen ja jättää sinne kaikki ulkovaatteet. Nyt olen sitten suihkuttanut haalareista kurat pois. Vai olisiko parempi vaihtoehto harjat liat pois, kun haalarit ovat kuivuneet? Eikös mulla jo pitäisi olla jokin rutiini, miten nämä hoidetaan?

No, toki nyt on kaksi umpikuraista lasta yhden sijaan. Ei tyttö vielä viime syksynä ollut niin touhuissa mukana. Taitaa olla myös niin, että poika oli aika rauhallinen kuraleikkijä ennen kuin sai tuon villin kaverin (siskon siis). Nytkin poika välillä totesi, että nyt taitaa olla aika lopettaa, kun haalari on jo näin märkä ja sitten sisko sai kuitenkin isoveljen uudelleen innostumaan. Poika oli myös aivan valmis lopuksi tulemaan jo sisälle, tyttö sen sijaan sai oikein kunnon kiukkukohtauksen, kun joutui ulko-oven sisäpuolelle. Pyörisi kurassa varmasti edelleen, jos saisi itse valita.

Ärsyttävä lelusuosikki

Meille ei sitten tule paljon leluja. Ja ne lelut, jotka tulevat, ovat laadukkaita ja mielellään vaikkapa puisia. Tämä oli se lähtöajatus. Joka ei ole ihan toiminut.

Ei meillä maailman eniten leluja ole, vaikka tuntuu siltä, että liikaa on. Jostain niitä on vain kertynyt. Muutama on tullut itse ostettua, paljon on saatu lahjaksi. Ja jotenkin on käynyt niin, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta (mm. puiset leikattavat hedelmät) puiset lelut eivät ole niin kiinnostaneet.

Tällä hetkellä IN on muun muassa tämä kauhea kosketinsoitinviritys. Siitä tulee suorastaan riitaa (tätä kun tarvitaan olennaisena osana Fröbelin Palikat -leikkejä). Kun poika on viettämässä mummolapäivää, pääsee tyttö kerrankin vapaasti soittelemaan. Onneksi, todellakin onneksi, kumpikaan ei enää halua kosketinsoitinviritystä oikeasti päälle. Se kun meni heti jotenkin jumiin, ja siitä kuuluu pelkästään yhdenlaista kauheaa jumpsutusta.

Kirjasto on kultaa

Minä en ole sitä ennen oikein huomannutkaan, koska en itse ole kirjojen suurkuluttaja. Siis sitä, että kirjasto on mahtava asia. Aivan upea juttu.

Me pyrimme lukemaan lapsille melko paljon. Käytännössä on kuitenkin niin, että esikoisella lukuhetket osuvat päiväuniaikaan (ilman niitä unia nykyään), pidempiin pottaistuntoihin ja iltasaduille. Aina ei jaksaisi lukea samoja kirjoja, eikä koko ajan voi ostaa uusiakaan. Kirjasto, wow!

Kirjastoon meno on aina pieni tapahtuma, joka näköjään on ohjelmassa kerran kuukaudessa, koska aina tuntuu kirjojen palautus jäävän viime tippaan. Meillä kuluu kirjastossa aika paljon aikaa. Poika ottaa aina ensin esiin lelukorin, jossa ei ole paljon leluja eikä huikean hienoja leluja, mutta joka kerta se silti kiinnostaa.

Aate valitsee itse osan kirjoista. Niissä on kannessa traktorin, auton tai dinosauruksen kuva. Minä valitsen sitten (opettavaisia) kirjoja, jotka sopivat jotenkin meidän silloiseen tilanteeseen. Ollaan vaikkapa menossa matkalle tai juteltu hampaiden pesemisen tärkeydestä.

Välillä kirjoja läpi käydessäni yllätyn, mistä kaikesta onkaan tehty lastenkirjoja. Tuntuu hassulta nähdä kirjoja siitä, kun äiti lopettaa tupakanpolton tai kirjan nimeltä "Hei taas, isi!", joka kertoo avioerosta. Ja sitten ymmärrän, että eihän siinä ole mitään hassua vaan nämäkin ovat oikeita ja aitoja tilanteita ja on hyvä, että näitäkin asioita voi kertoa lapsille kirjan sanoin ja kuvin.

Vielä emme ole käyneet satutunneilla. Niitäkin voisi joskus kokeilla.

Uskomatonta superfanitusta

Aamulla ensimmäisenä Aate ottaa itse yöpaidan pois ja sanoo nämä sanat: "Äiti, saanko Fröbelin Palikat -paidan?" Toinen aamun tehtävistä on etsiä, missä on Fröbelin Palikat -lippis.

Paita on ollut jokapäiväisessä käytössä nyt pari kuukautta, Fröbelin Palikoiden keikasta asti. Välillä se pitää pestä (pitäisi pestä oikeasti joka päivä), ja voi sitä kurjuutta silloin. On hieman tympäisevää yrittää ottaa blogiinkin kuvia, kun pojalla on aina sama paita päällä ja FB-lippis rennosti väärinpäin. Aina.

Poika on sitä mieltä, että meidän olohuoneen seinällä pitäisi olla iso Fröbelin Palikat -juliste. Ei aivan sovi sisustukseen, pahoitteluni. Sitten poika oli sitä mieltä, että meillä pitäisi olla Fröbelin Palikat -talo. Mikä se sitten lieneekään. Niin ja hänestä tulee isona paitsi palomies, myös Fröbelin Palikat -setä.

Fröbelin Palikoita pitää tietenkin myös saada kuunnella mielellään koko ajan (mihin en tietenkään tosin suostu), joko dvd:ltä tai cd:ltä. Aate osaa ulkoa jo lähes kaikki laulut ja Vikkekin monesta laulusta kertosäkeen viimeisen tavun. Lapset, nuorempikin, osaavat myös lauluihin liittyvät tanssit. Lisäksi olohuone on täynnä soittimia: on kosketinsoittimet, rummut ja kitara. Sitten vaihdellaan kumpi soittaa mitäkin.

Voidaan siis sanoa, että meillä asuu Fröbelin Palikat -superfani ja hänen pikkusiskonsa, joka myös taitaa fanittaa melkoisesti. Äitiä vähän jo alkaa kyllästyttää, vaikka mieluummin kuuntelenkin Palikoiden biisejä kuin vaikkapa TiTi Nalle -lurituksia. Sekin on todettava, että jos dvd:ltä on jotain katsottava, niin passiivista tuijotettavaa mieluummin sitä laittaa lapsille Fröbelin Palikat ja he touhuavat, laulavat, soittavat ja tanssivat mukana.

Mutta silti, pikku Palikka-paussi alkaisi kyllä olla tarpeen. Pitäisiköhän pitää jokin vieroituskuuri?