Mies oli viikonlopun reissussa ja me lasten kanssa olimme aika pitkälti mummolassa. Tukijoukkojen läheisyys on kyllä loistava juttu. Se oli tärkein syy, miksi pakkasimme tavaramme muuten niin kotoisassa Pirkanmaan pääkaupungissa ja muutimme maalle, Pohjanmaalle.
Asumme alueella, jossa katuvalot loistavat läpi yön, asuinalueella on taloja vieri vieressä, taajaman peruspalvelut ihan lyhyen pätkän päässä ja lähimpään kaupunkiinkin on vain 20 minuutin matka. Kovin syrjäisestä paikasta ei siis ole kyse. Kuitenkin kun pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni kesällä tuli meille ensimmäistä kertaa, hän totesi heti oven avattuani: "Te siis todella asutte maalla". Matkalla siitä lähimmästä kaupungistakin kun ajellaan poikki avarien peltoaukeamien (Pohjanmaalla kun ollaan).
Olen koko lapsuuteni asunut maalla, toki taajaman läheisyydessä silloinkin. Silti, kun on puolet elämästä asunut jo kaupungeissa, muutto takaisin maalaiskuntaan vähän jännitti. Sopeudutaanko me?
Hyvin on sopeuduttu. Tai sopeutumista ei ole oikeastaan juurikaan vaadittu. Elämä eroaa loppujen loppuksi hyvin vähän elämästä kaupungissa. Käydään töissä, harrastetaan ja vietetään aikaa lasten kanssa. Kaupungilla tulee hengailtua ihan yhtä usein/harvoin kuin Tampereella asuessakin (toki kaupunki on nyt pienempi, mutta kuitenkin.)
Se, mistä mä tykkään, on tämä maaseudun avaruus. Meillä kotonakin näkyy illalla tähtitaivas, vaikka katuvalojen alueella asutaankin. Kotona ei ole kovin suurta pihaa (asumme rivitalossa), mutta lähellä olevassa mummolassa tonttia on reippaasti. Ja nyt kun viljatkin on puitu, voi juosta vaikka koko pitkän pellon poikki (ja bongata maasta jyviä ja syödä niitä), metsään asti. Mahtavaa.
Syksyn tullen viimekeväiset Ticketin haalarit on taas kaivettu esiin. Toimivia ovat.
Alimmassa kuvassa oksien takaa pilkistävän trampoliinin taitaa olla aika käydä talvilevolle.
