Kiva ja kohtelias - paitsi siskolle

Olimme tosiaan juhannuksena appivanhempieni mökillä ja siellä oli myös lasten kaksivuotias serkkupoika. Serkkupoika oli siinä iässä, että halusi kaiken, mikä sattui juuri olemaan silloin jolla kulla muulla. Oli hämmästyttävää seurata, miten meidän poika suhtautui siihen, että pienempi serkkupoika nappasi lelun hänen kädestään. Hän sanoi yleensä "joo, ota sinä vaan se, mutta sitten sinun pitää antaa jotain myös minulle, anna vaikka tuo lelu".

En minä sitä hämmästynyt, että poika osaa olla kiva ja kohtelias. Kyllähän hän on kiva ja kohtelias pikku ihminen. Kunhan vain pistin merkille, että miten eri tavalla poika suhtautuu, kun pieni serkkupoika on toinen osapuoli kuin silloin, kun vastassa on oma sisko. Silloin tuollaisessa tilanteessa aletaan huutaa ja yleensä myös töniä.

Soittelin viime viikolla päivähoitotoimistoon ja varmistelin, että pääseväthän meidän lapset samaan hoitopaikkaan ja saavat olla päivät yhdessä. Pääsevät he. Totesimme miehen kanssa, että hyvä niin, saavat sitten tapella keskenään, ei tarvitse muiden kanssa rähinöidä. :)

Ja saavat tietenkin olla myös toistensa tukena, koska kyllähän he myös tykkäävät toisistaan. Pari päivää sitten poika oli ollut mummolassa koko päivän ja kun töistä tullessani nappasin hänet matkaani ja tulimme kotiin, sisko syöksyi halamaan. Ei äitiä, vaan veljeä. Ja niitä halauksia tuli monta.

Pikkuinen ballerinafani

On yksi Pikku Kakkosen ohjelma, jonka kajahtaessa ilmoille, tyttö alkaa hyppiä ilosta ja poika lähtee tekemään jotain muuta: Anniina Ballerina.

 '                                                         Kuva: Yle

Sehän on kaikessa pinkkiydessään ja söpöisyydessään niin tytöille luotu kuin vain voi olla. Ja on käsittämätöntä, että juuri niin se toimii jo 1,5-vuotiaalla tytöllä. Toki tyttösemme on innoissaan lähinnä vain alkumusiikista ja -tanssista ja muutenkin tanssiosoista, mutta kuitenkin. Muuten tanssivaista poikaa nekään kohdat eivät kiinnosta. Aika uskomatonta.

Tänään meidän pikku ballerinamme pelästytti kaikki putoamalla alas mummolan portaat. Olimme yläkerran aulassa ja tyttö oli vieressäni. Otin jotain laukusta ja yhtäkkiä huomasin jonkun horjahtavan portaissa. Sinne se oli tyttö salamannopeasti jo ehtinyt ja niin sitä mentiin pyörien portaat alas. En voinut tehdä enää yhtään mitään, ja sydän melkein pysähtyi. Pahannäköisessä tilanteessa ei ihme kyllä käynyt kuinkaan, naarmuakaan ei tyttöön tullut. Äiti sen sijaan ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä.

Kun lapsilla on kivaa, itsellä on kivaa

Juhannuksena oli mukavaa ja raskasta samaan aikaan. Onneksi reippaasti enemmän tuota ensimmäistä. Toista tuli kahden vauhdilla liikkuvan lapsen kaitsemisesta järven lähistöllä ja nukuttamisesta samaan tilaan, mutta molemmat näistä itse asiassa sujuivat loppujen lopuksi aika iisisti.

Juhannusta edeltävänä viikonloppunakin olimme liikkeellä. Koska minulla ei tosiaan ole tänä kesänä lomia kahta arkivapaata lukuunottamatta, viikonlopuista on otettava kaikki irti. Ja kun koko perhe on matkassa, on kohteen syytä olla lapsia kiinnostava tai kenelläkään ei ole kivaa. Niinpä nielimme omat nurinamme ja ennakkoluulomme ja päätimme mennä Ti-Ti Nallen taloon Ikaalisiin.

Sehän on niin, että kun näkee, miten lapsilla on kivaa, silloin itselläkin on kivaa. Ja lapset tosiaan tykkäsivät tuosta nalletalosta. 

Siellä olikin yllättävän paljon tekemistä. Oli palomieshuone (poika oli pikkuisen innoissaan!), nikkarointihuone, musiikkihuone, satuhuone, maalaushuone ja tyynyhuone. Siellä oli myös jonkunlainen sokkeloinen seikkailurata. Poika viihtyi pitkään huoneessa, jossa oli keittiö ja leikkikauppa.

Tytölle suosikkipaikka oli esiintymislava, jossa seistessä näki itsensä tv-ruudusta. Siellä hän stagella sitten hytkytteli ja tanssahteli musiikin tahtiin ja ihaili itseään televisiosta. MTV here we come! Voi apua...

Nalletalossa oli joitakin ohjattuja tuokioita pitkin päivää kuten maalausta, satuhetkiä ja nikkarointia. Ja tietenkin nallet seikkailivat ympäriinsä ja lapset kävivät heitä halaamassa. Poika oli nallehaleista innoissaan, tyttöä vielä isot otukset pelottivat.

Nalletalon alakerrassa oli kahvio ja sen yhteydessä oli vielä lapsille puuhapaikka. Siellä sitten imettiin ipanoista viimeisetkin energianhiukkaset ja kotiin kuljetimme kaksi kovin väsynyttä matkaajaa.

Aurinkoa ja sopua juhannukseen!

Me olemme juhannuksena siellä, missä jo niin monena vuotena. Voipi kai sanoa, että aina. :) Miehen vanhempien mökillä.

Tänä vuonna lasten kaksivuotias serkkupoika on myös paikalla, ja seura takaa pikkuisten viihtymisenkin paremmin. Pääsevät meidän lapset esittelemään serkulle, miten sisarukset tappelevat. Viime päivinä on nimittäin ollut sellaisia nujakoita, että meillä vanhemmilla on ollut välillä todella tekemistä, että emme repeä täysin nauruun. Kahden mini-ihmisen tosissaan taistelu on joskus niin huvittavan näköistä. Mutta tietenkin kyseessä on vakava asia, ja on pakko yrittää pysyä totisena ja puuttua jämäkästi. Vaan jospa heilläkin olisi nyt juhannuksen aikainen välirauha, kun seurana on toistensa ja vanhempien lisäksi tätiä, mummoa, ukkia, serkkua ja setää.

                
          Kaunista, aurinkoista ja sopuisaa juhannusta kaikille!

Kun tutista tulee tärkeä

Niin sitä vaan, että mitäs sitten tehdään? Annetaanko siitä tulla tärkeä vai yritetäänkö se jotenkin estää? Meillä on toinen tutinsyöjä talossa, mutta en silti tiedä. Esikoiselle tutti ei ollut kovin tärkeä, se oli suussa vain unipuuhissa ja joskus harvoin jonkun harmituksen sattuessa.

Kun poika oli 1,5-vuotias, ajattelimme, että hän voisi luopua tutista kokonaan. Laitoimme tutit pois, eikä hän koskaan niitä hinkunut takaisin. Parina yönä hän imeskeli erityisen innokkaasti peiton reunaa, mutta se oli sitten siinä. Helppo juttu.

Nyt tyttö on 1,5-vuotias ja hänelle on käymässä päinvastoin: tutin käyttö on vain lisääntynyt. Olemme viime aikoina aika hövelisti antaneet hänelle tutin, koska hän tekee vasta nyt hampaita ja tutin imeminen on tuntunut parantavan ellei kipua niin mielialaa. Ja nyt parin viikon aikana olemme huomanneet, että tutista on tullut tärkeä. Hän pyytää tuttia usein ja itkee sen perään, ellei sitä näy.

Tutista on kovaa vauhtia tulossa tytölle SE juttu. Tiedättehän, se tärkein ja rakkain juttu, mikä joillain lapsilla on jokin pehmolelu, toisilla harso ja joillakin jokin vaate. Meidän pojalla se juttu on peitto, sininen fleecepeitto, jossa on nallen kuvia. Ja nyt olemme huomanneet, että tytölle tutista on tulossa samanlainen asia kuin pojalle peitosta. Samanlaisissa tilanteissa ja samalla äänensävyllä hän huutaa tuttia kuin poika omaa peittoaan.

Nyt olemme yrittäneet kertoa tytölle, että tutti kuuluu sänkyyn. Kun tutti-itku alkaa, olemme myös yrittäneet harhauttaa häntä jonkin mukavan puuhan pariin. Olemme myös aina tuoneet pehmolelupupun, että eikö tämä kelpaisi. Usein pupu lentää korvat viuhahtaen komeassa kaaressa kauas, mutta välillä se on nyt kelvannutkin halauskaveriksi. Välillä tulee itsellekin niin paha mieli, kun pieni ei saa jotain, mikä on hänelle tärkeää. Harmittaa myös, että hän joutuu kärsimään tästä vanhempien epäloogisuudesta: ensin ollaan, että ota vaan tutti milloin haluat, ja sitten vaihdetaankin mielipidettä.

 

Kävimme viime viikonloppuna Ti-ti-Nallen talossa -siitä lisää myöhemmin- ja sinne oli moni lapsi jättänyt tutti-kultansa. 

Kolmevuotiaan ensimmäinen tenniskerta

Eräänä iltana meidän poikamme näki televisiosta vilauksen tenniksen ATP-turnauksesta. Tietenkin piti heti hakea jokin (mikä tahansa) etäisesti mailaa muistuttava muovihärpäke ja pallo omaan peliin. Minä heittelin palloa ja poika löi sen takaisin sillä muovihärpäkkeellä. Sellaiset 45 minuuttia hän yritti palautella palloa täysin keskittyneenä. Sitten poika esitti pyynnön, että pääsisi oikealle kentälle pelaamaan.

Jos poika haluaa pelata tennistä, niin en minä ala kieltämään. Sehän on hyvä juttu. Etsitään jonkinmoinen kenttä ja mennään kokeilemaan. Mutta ei sitä muovihärpäkettä kyllä sinne voi viedä, eikä ole mitään järkeä, että poika yrittää kannatella minun painavaa mailaani.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Mielikuvitus on hyvä asia ja yleensä annamme pojan itse koota roolileikkeihinsä asut. Ei kaiken tarvitse ollakaan oikeaa ja valmiina. Mutta koska hän niin pitkään keskittyneenä jaksoi palautella palloa (leikki loppui, kun minä en enää jaksanut), ajattelin, että tämä on jotain, josta hän voisi ihan oikeasti innostua. En nähnyt mitään järkeä mennä lelukauppaan ostamaan jotain leikkimailaa, vaan seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan ja kysyin, onko lapsille tennismailoja? Myyjä tiedusteli, että minkä ikäiselle mailaa etsin, ja minä vastasin, että 3,5- ja 1,5-vuotiaille. Pikkuisen alkoi myyjää hymyilyttää. :)

Okei, lähinnä tietenkin hain mailaa pojalle, mutta ajattelin, että jos ne eivät valtavasti maksa, niin miksipä en ostaisi saman tien tytöllekin (koska a) pikkuhiljaa alan oppia, että kaikkea pitää olla kaksi ja b) kyllähän tuo kuopuskin kasvaa, ja vauhdilla kasvaakin). Ja sainkin sitten sen verran kivan tarjouksen, että ostin mailan molemmille.

Poika oli aivan innoissaan ja hihkui, että jokojokojoko nyt mennään pelaamaan. Tyttökin hyppi ja intoili, se oli taas sitä suloista peesausta, että "en tajua yhtään mistä on kyse, mutta varmaan jotain kivaa, kun kerran velikin on sitä mieltä".

Löysimme sellaisen vähän surullisen kuntoisen mutta meille täysin sopivan kentän, ja kyllä vaan poika tykkäsi pelailla. Välillä tietenkin tuli itkukiukkua, kun ei osunut palloon, mutta suurimman osan ajasta oli vain iloinen ja keskittynyt. Koska tennisuran tuossa vaiheessa ei pelaamisessa ilmeisesti tule liikuntaa tarpeeksi, niin poika kävi melkein jokaisen pallon jälkeen juoksemassa takarajalla ja takaisin. Sellaisen puolen tunnin jälkeen hän alkoi valittaa, että maila on liian painava (vaikka siis itselle tuntuu todella kevyeltä). Kovin pitkään ei siis tennistuokio tuon ikäisen kansa voi ehkä kestää.

Tyttökin tykkäsi uudesta mailastaan tai ainakin sen mausta. Toinen maila toimi siis lähinnä puruleluna (ja on nyt  takavarikoituna vuoden, parin ajan :) )

Tyttö muuten valitsi taas itse hattunsa. Salama-lippis väärinpäin. Yllätys, yllätys! :)

Hitunen keltaista kesään

No, kesään ja kesään, toinen hankinta on kyllä pitkähihainen paita. Mutta jos siinä on keltaisia raitoja, niin onhan se hieman kesäinen, eikö?

Lasten isoäiti eli mumma oli käynyt kaupungilla ja tottakai mukaan oli tarttunut jotain suvun kolmelle pikkuisellekin.

Tytöille oli Ej Sikke Lej'n auringonkukkia. Meidän neitoselle tuli tällainen mekko ja parin kuukauden ikäiselle serkkutytölle saman kuosinen bodyn ja mekon yhdistelmä.

Pojalle oli Nova Starin kelta-sini-raidallinen paita. Olin oikein iloisesti yllättynyt tästä paidasta, koska monta kertaa kevään aikana olin harkinnut juuri tämän ostamista. Meillä on yksi käytettynä ostettu Nova Starin paita ja laatu on ollut erinomainen. Ja nämä värit näyttivät niin kivoilta.

Olikos tämä ruotsalainen merkki? Tämä paita ainakin näyttää ruotsalaiselta. :)

Hukkuminen on hiljainen tapahtuma

Muutama päivä sitten luin Facebookissa erään kaverini jakaman tekstin, jossa kerrottiin siitä, että hukkuminen harvoin tapahtuu kuten elokuvissa:  huudotaan, pärskitään ja huidotaan käsillä ilmaan. Yleensä hukkuminen on hiljainen tapahtuma, petollisen hiljainen.

Tämä teksti jäi mieleeni. Se oli mielestäni jotain, jonka kaikkien - etenkin kaikkien vanhempien - pitäisi lukea. Jaoin sen omalla FB-seinälläni ja koska asia pyörii ajatuksissani, ajattelin, että siitä kannattaa kirjoittaa täälläkin.

Viime kesänä näihin aikoihin olimme Kreetan lämmössä. Silloin 2,5-vuotias poikamme oli aivan innoissaan siitä, kun pääsi joka päivä uimaan. Aivan meidän hotellihuoneemme edessä oli sopivasti se kaikkein matalin allas.

Tuossa Facebookissakin levinneessä tekstissä kerrotaan siitä, miten hukkuva ihminen levittää vaistomaisesti kädet sivuilleen ja painaa niillä veden pintaa vasten. Näin hukkuva yrittää kammeta kehoaan ylöspäin, jotta voisi nostaa suunsa vedestä ja hengittää.

Juuri tuollaisen näyn muistan Kreetalta, sieltä altaalta. Yhtäkkiä huomaan, miten poika on vedessä tavallaan kilpikonnakellunnassa, kasvot alaspäin ja kädet levitettyinä sivuille. Meitä oli kolme vai jopa neljä aikuista siinä altaalla ja silti. Siinä ihan vieressä ja äkkiarvaamatta poika oli tuollaisessa tilassa. Ja ihan hiljaa.

Mitään ei ehtinyt tapahtua, huomasin tilanteen nopeasti. Poika ehti olla kasvot veden alla vain todella lyhyen ajan ja kun nostin hänet ylös, hän vain yski vähän ja oli hetken hämmentynyt ja sitten jatkoi touhujaan. Silti se tilanne hirvitti. Juuri siksi, että mitä olisi voinut tapahtua. Ihan siinä vieressä, ilman mitään merkkejä, ilman mitään ääntä. Toki olen sen verran neuroottinen, että kyttään lapsia taukoamatta, kun ovat vedessä, mutta silti. Mitä voi tapahtua, jos jokin hetkeksi vie huomion muualle.

Tässä vielä kirjoituksen lopussa ollut lista siitä, mitä on tarkkailtava, kun lapsi (tai aikuinen) on vedessä.

Tarkkaile näitä tunnusmerkkejä, kun henkilö on vedessä:

• Pää on syvällä vedessä, suu on veden pinnan tasolla
• Pää on takakenossa, suu on auki
• Katse on lasittunut ja tyhjä, henkilö ei kykene tarkentamaan katsettaan
• Silmät ovat kiinni
• Hiukset ovat otsalla tai silmien päällä
• Ei käytä jalkojaan – on pystyasennossa
• Hyperventiloi tai haukkoo henkeään
• Yrittää uida johonkin suuntaan, mutta ei pääse eteenpäin
• Yrittää kääntyä selälleen
• Näyttää kiipeävän näkymättömiä tikkaita
• Jos joku putoaa veteen ja kaikki näyttää olevan kunnossa, älä ole siitä varma. Joskus yleisin merkki hukkumisesta on, että henkilö ei näytä hukkuvan. Hukkuva voi näyttää vain polkevan vettä ja katselevan ylös kannelle. Varmista kysymällä, onko kaikki hyvin.

(Lähde:  Mario, Boating Safety, Water Safety, suomennos Kaj Söderholm)

Naperoiden kanssa urheilukentällä

Kun iltapäivällä tulen töistä kotiin ja vaikka olo on väsynyt, tekisin kuitenkin mielelläni lasten kanssa vielä jotain mukavaa. Jotain muutakin kuin leluilla leikkimistä lastenhuoneessa. Viime viikolla keksin yhtenä iltana, että lähdetään urheilukentälle koko joukko. Molemmat olivat innoissaan: isoveli on aina tykännyt käydä urheilukentällä ja pikkusisko oli innoissaan ihan vaan koska isovelikin oli.

Vaikka asumme pikkupaikkakunnalla, urheilukentällä on iltaisin säpinää. Itse asiassa jo matkalla urheilukentälle menimme monen jalkapallopelin tiimellyksen ohi. Urheilukentällä samaan aikaan pelattiin myös jalkapalloa, työnnettiin kuulaa, juostiin aitoja ja vieressä pelattiin myös pesäpalloa ja beach volleyta.

Meidän naperot tykkäsivät erityisesti juosta radalla, sukkeloida aitojen ali ja potkia palloa (isin avaimenperästä irronnutta pikkupalloa, note to self: ota seuraavan kerran oikea pallo mukaan).

Koska ainakin poika innostuu aina kokeilemaan kaikkea, mitä näkee jonkun muun harrastavan, on mukava esitellä lapsille paljon erilaisia lajeja ja mahdollisuuksia. Meillä on kotona ollut käynnissä niin lätkämatsia, biljardipeliä kuin ravikisatkin. Seiväshyppy oli yksi hurjimmista kotilajeista. Olympialaisten aika oli yhtä lajien kavalkadia.

Lapset viihtyivät urheilukentällä sen verran hyvin, että itkuhuutohan se tuli, kun oli kotiin lähdön aika. Pojalta siis. Tyttö on aina valmis lähtemään joka paikkaan ja joka paikasta kotiin.

Meni kuin Strömsössä

Koska siellä tänään vietimme koko perhe kaunista kesälauantaita. Strömsössä.

Huvilan vieressä on mukava, pieni uimaranta.

Lähiseutumatkailupäivämme vei meidät myös Raippaluotoon, jonne vievä silta on aina vaikuttava näky, vaikka olen ajanut siitä jo kymmeniä - ei, varmaankin satoja kertoja. Kävimme syömässä ja jäätelöllä Raippaluodon satamassa, Cafe Arkenin terassilla. Olipa ihanaa päästä vihdoinkin ihan konkreettisesti ulos syömään!

Pieni päiväretkemme ylsi myös Björköbyn Svedjehamniin, joka on pieni kalasatama Merenkurkun maailmanperintöalueen ytimessä.

Tämä lauantai onnistui taas olemaan sellainen kuin kesälauantaiden kuuluukin: ihana päivä!

Ihan syötävä ruoka

Siitähän ei ole kauaakaan, kun iloitsimme siitä, että meillä on niin ennakkoluulottomasti syövä poikalapsi. Entisessä asuinkaupungissamme (joka tunnustettakoon Särkänniemen, Hakametsän jäähallin ja Pyynikin näkötornin sijaintipaikaksi) kävimme usein hakemassa Take Away -laatikoita hyvästä vietnamilaisesta ravintolasta. Ja poikakin söi mielellään. Ja kaikkea muutakin, mitä tarjolle tuli, hän kokeili.

Ei enää. Tosin äidin suureksi riemuksi sushi maittaa hänelle edelleen (ja haluaa aina syödä tikuilla, kuten Herra Hakkarainen jossain Kunnaksen kirjoista).

Tyttö ei ole koskaan ollutkaan yhtä ennakkoluuloton maistelija, mutta nyt kumpikin nirsoilee aika usein. Jos tarjolla on isin italialaisittain tekemää spagettia ja lihapullia tomaattikastikkeessa, molemmat hotkivat lautaset tyhjiksi (etenkin tyttö). Makaroonilaatikko on pojan lempiruokaa. Perunamuussi jauhelihakastikkeella toimii myös yleensä molemmille. Kalakeitto on yhtenä päivänä aivan pop ja toisena täysin ei. Kukkakaali-parsakaali-gratiini yleensä maittaa molemmille. Kalapuikot ja nakit uppoavat tottakai, mutta niitä ei viitsi kovin usein tarjota. Siinä se sitten melkein onkin. Muutakin meillä toki syödään, mutta kyllä se lasten osalta on aikamoista tökkimistä.

On se vaikeaa miettiä, mitä sellaista syötävää tekisi, joka maistuisi lapsillekin. Kun uudenlaisiakin ruokia haluaisi tarjota ja etenkin kalaruokia kaivataan lisää. Siksi otin heti kokeiluun tämän Project Mama -blogista löytämäni ohjeen: lohi-riisi-laatikko. Tosin ilmeisesti reseptin hajamielisenä lukeneena käytin tähän kylmäsavustetun lohen sijaan pannulla paistettua kirjolohta. Hyvää tuli niinkin ja mikä parasta: ainakin eka kerralla upposi lastenkin suihin! Seuraavaksi täytyy kyllä kokeilla tuolla kylmäsavukalalla.

Ai niin, sitruunaa kannattaa ehdottomasti puristaa päälle.
 

Kesä, kuuma, kesä

Jotenkin tuntuu, ettei muuta osaa sanoa. Muuta kuin että juu, on kesä ja juu, on kuuma. Helle taitaa vaikuttaa tähän blogipostaamiseenkin kummasti.

Minähän olen nyt päivät viileissä toimistotiloissa, mutta onneksi meidän takaterassillemme paistaa myöhäisen iltapäivän ja illan aurinko. Kotiinpaluuni onkin mennyt suurin piirtein näin: aukaisen etuoven ja tyttö juoksee saman tien riemusta kiljuen halaamaan ja syliin, poika löntystää rauhallisemmin mutta silti selvästi onnellisena äidin luo, syömme pikaisesti päivällistä ja sitten suoraan takaovesta ulos.

Paitsi tänään ei, koska satoi vettä ja ukkostikin. Piipahdimme kuitenkin ulkona tänäänkin, kun ajattelin, että lapset eivät ehkä muista, millainen on lämmin kesäsade. Ennen ulos menemistä olinkin ongelmissa: mitä ihmettä lapsille puetaan lämpimään kesäsateeseen? Mies uhosi, että shortseilla ja t-paidalla vaan molemmat ulos. Minä kuitenkin nörtteilin ja laitoin pojalle POP-kuoritakin ja tytölle jopa Ticketin haalarin (olikin sen alla vaippasillaan).

Näytti olevan kivaa se kesäsateessa hyppely! Ehkä ihan kaivattuakin vaihtelua poutahelteelle.

Harrastamisen haikeudesta

Harrastaminen on nyt viime viikkoina ollut hankalaa. Ja haikeaa.

Ensinnäkin, se flunssa, jonka sain Helsinki City Runin alla, ei ole vieläkään mennyt pois. Tai on se flunssa mennyt pois, mutta sitä seurannut astman paheneminen ja siitepölyallergia - ne yskittävät ja ahdistavat edelleen. Joten en ole päässyt juoksemaan, uimaan ja jumppaamaan samalla tahdilla kuin alkuvuonna, tai oikeastaan ollenkaan. Se harmittaa valtavasti!

Toisekseen: milloin ihmeessä minä ehdin enää harrastaa, nyt kun olen mennyt töihin?! Joo joo, eihän siellä 24 h olla, mutta kun tässä on se haikeus-tekijä. Kun en enää ole päivisin lasten kanssa, niin haluan kyllä ne vähäiset iltahetket olla. Kesällä onneksi voi(si) lähteä lenkille lasten nukkumaanmenon jälkeenkin ja lähdenkin, kunhan tämä yskä hellittää. Syksy on kyllä sitten asia erikseen, huh.

On I-H-A-N-A-A, kun on kesä ja lämmin! Mutta pliis, parin tunnin siitepölyt karkoittava rankkasade olisi nyt upea juttu, kyllä keuhkoni kiittäisivät.

P.s. Tänään meillä on kavereiden kesken tyttöjen illanvietto. Aivan mahtavaa nähdä taas joukko ystäviä, mutta tässäkin haikeus-faktori astuu kuvioihin. Sama tarina: kun en viikolla näe lapsia päivisin, viikonloput haluaisin olla tiiviisti heidän kanssaan. Onneksi luvassa on takuuvarmasti niin hauskoja hetkiä, ettei nauramiselta ehdi koko ajan ikävöimään. :)