Meidän lapsilla on kaksi serkkua. Sankarina ollut tyttöserkku asuu lähellä ja kuuluu tiivisti meidän lastemme elämään. Tytöt kisailevat lempi-ihmisensä, eli mumman, huomiosta. Mustasukkaisuutta on ilmassa, mutta onneksi mumman syliin mahtuvat molemmat samaan aikaankin. Poika ei lähde tähän kisaan mukaan, mutta hänellä on sitten omat (ei aina vain positiiviset) keinonsa huomion kalasteluun. Toisaalta tytöt myös tykkäävät toisistaan, ovat selvästi tuttuja ja läheisiä.
Toinen serkku, 3-vuotias poika, asuu ihan toisella suunnalla Suomea ja pian toisessa maassa. On harmillista, että hänen kanssaan lapsille ei tietenkään tule samankaltaista suhdetta kuin lähiserkun kanssa. Toisaalta, vaikka harvoin nähdään, on tämäkin serkku meillä usein puheissa. Lapset tietävät, että hän ei ole vain joku poika jossain, vaan hänkin on heille jotain erityistä ja omaa. Oma serkku.
Sunnuntaina lähdimme pojan kanssa seikkailemaan minun kotometsiini. Mies oli siellä yötä pikkuisessa metsäkämpässä, ja me lähdimme aamupäivällä viemään isille kahvia ja paistamaan makkaroita.
Metsät ovat huippujuttuja. Keväisen metsän äänimaailma linnunlauluineen on huikaiseva, tuoksu on raikas. Parasta on se, mikä temppurata siellä lapselle avautuu. Metsässä juokseminen todella haastaa tasapainon. Kivikasojen päälle kiipeily on kunnon urheilua. Pistettiin uudet Po.P-välikausivaatteet heti koetukselle.
