Juoksut ja stop

Etsin lapsille sopivaa kesäharrastusta omasta kunnastamme ja naapurikunnista/-kaupungista. Poika on aina rakastanut uimista, mutta uimakoululle hän sanoi heti jyrkän ei:n. Haluaa kuulemma käydä uimassa vaan isin, äidin ja mumman kanssa. Ja toki jos uimisen oppimista ajattelee, niin kyllähän silloin paremmin voi siihen keskittyä kuin isossa ryhmässä. Sanon entisenä uinninopettajana. Mutta jos ei tule käytyä muuten uimassa, uimakoulu on toki huippujuttu. Ja muuten vaan harrastuksena.

Yleisurheilu taas innosti heti. Ilmoitin molemmat lapset yleisurheilukouluun, mutta 2-3-vuotiaiden ryhmää ei sitten perustettukaan. Tyttö sai luvan mennä 4-6-vuotiaiden ryhmään, jos vaan pysyy vauhdissa mukana. Vauhdissa mukana pysyminen ei ollutkaan ongelma, vaan se pysähtyminen. Ei kaksivuotiasta kiinnosta eikä hän edes enää pienen tovin jälkeen muista, mitä tarkoittaa se, että ohjaaja puhaltaa pilliin. Kun tekee mieli juosta seiväshyppypatjalle hyppimään, silloin juostaan sinne.

Poika jatkoi sitten ilman siskoa yleisurheilukoulussa. Nyt jatko on vaakalaudalla, kun pitäisi vaihtaa ryhmää ja päivää, koska nykyinen ryhmä lopetetaan. Uudesta ryhmästä pitäisi siitäkin olla pois seuraavat kolme viikkoa, koska lomailemme juuri treenipäivinä muualla.

Ja jos ihan totta puhutaan, niin vaikka poika tykkää siitä menosta ja meiningistä, niin hän arastelee isossa, tuntemattomassa ryhmässä niin paljon, että ei välillä halua tehdä mitään. Kysymys kuuluukin, olisiko hyvä saada vähän kokemusta isosta lapsiryhmästä tällaisina pieninä tunnin pätkinä vai olisiko parempi antaa pojan vaan nauttia kesästä juuri siten kuin hän itse haluaa - ilman stressiä?

Ja tähän kuitenkin vielä lisäyksenä se, että silloin kun poika menee mukaan ja tekee jotain siinä isossa ryhmässä, hän on jälkeenpäin valtavan tyytyväinen itseensä, oikein uhkuu ylpeyttä.

No, tätä pitää vielä miettiä - koska seuraavat viikot lomaillaan.

Se, mitä kesän ohjelmaan varmasti kuuluvat, ovat yleisurheilukilpailut. Niistä poika tykkää! Tyttökin oli nyt ensimmäistä kertaa juoksukisassa. Pikkuisen vedettiin 40 metrin matkalla viereiselle radalle, mutta ei haittaa. Kaikki saivat maalissa heti mitalin kaulaansa.

Lapset olivat juoksukisoista aivan superinnoissaan. Poikakin vaan hymyili ja nauroi koko juoksumatkan - todellista liikunnan riemua! Tyttö piti mitalia vuorokauden (miinut yöt) kaulassa ja esitteli monta kertaa, että "näin minä juoksin!".

Näitä kisoja on onneksi tulossa lisää. Näin pienillä lajikavalkaadiin kuuluvat yleensä 40 metrin juoksu ja mahdollisesti lisäksi pituushyppy tai pallonheitto.

 

Ja mitä sitten tarkoittaa otsikossa: stop? Sitä en vielä itsekään tiedä. Pysähtyykö blogi hetkeksi paikoilleen ja jatkaa sitten jonkin ajan kuluttua matkaa uusilla voimilla, vai stoppaako matka kokonaan.

 

Joka tapauksessa nyt blogipostausten väli tuntuu venyvän ja nyt ei vaan kirjoituksia synny. Tämän ei kuulu olla sellainen asia, joka vaivaa mieltä :  pitäisi, PITÄISI, pitäisi kirjoittaa sinne blogiin jotain.

 

Nyt siis meno on stop, mutta jätän itselleni avoimeksi ajatuksen, että vielä jatkaisin matkaa. Mutta vain jos tuntuu siltä. Mistäs sitä tietää, on tämä kuitenkin ollut niin mukavaa. :)

 

 

 

Kaunista ja lämmin(tä)henkistä juhannusta kaikille!  

Mikä on sopiva ikä vai onko sellaista?

Tässä postauksessa on kyse laskemisesta, laskettelusta, alppihiihdosta, slalomista. Mutta oikeastaan tässä voisi olla kyse ihan mistä vaan. Saman kysymyksen voisi kysyä ja vastauksen antaa monen muunkin asian kohdalla.

Ajattelin joskus, että vien kyllä sitten lapseni jo aika pikkuisena rinteeseen. Niin supersöpöiltä ne pienenpienet laskijat näyttävät ja sitä parempi laskija ihmisestä tulee mitä aiemmin hän lajin aloittaa. Mukamas.

Kun sain poikani, ajattelin, että hän voisi kokeilla laskemista 3-vuotiaana. En todellakaan edes harkinnut, että olisin vienyt varovaisen ja välillä arankin pojan rinteeseen 2-vuotiaana. Hän olisi ollut aivan kauhuissaan. Mutta ehkä 3-vuotiaana.

Viime talvena ehdotin pojalle asiaa ja hän totesi heti, että ei halua. Menin lautailemaan lähialueen pikkumäkeen ja lapsi tuli mumman kanssa mukaan pulkkailemaan sillä ajatuksella, että jos hän vaikka innostuisikin. Ei innostunut. Mietin, että tuskin haluaa kokeilla parina seuraavana vuotenakaan, jos koskaan. Eikä siinä mitään, sitten se vain ei ole hänen juttunsa.

Yllätyksekseni tänä "talvena" poika sanoi heti, että nyt hänkin tulee äidin kanssa laskettelemaan. Ennen Vuokatin reissua hän oli todennut tämän jo usean kerran. Olin silti epäuskoinen, että haluaakohan kuitenkaan, mutta toki kannustin ajatusta.

Niin kävi, että sain kuin sainkin Vuokatissa uuden laskukaverin. Loppujen lopuksi poika halusi mäkeen jopa kolmena päivänä. Ei pitkää pätkää kerrallaan, mutta kuitenkin. Välillä oli hermostumista, kun sukset eivät kääntyneet sinne minne halusi, mutta pääosin kokemus oli positiivinen.

Meillä oli käytössä valjaat, jotka osoittautuivat huippujutuksi. Lapsi saa vauhdin tuntua ja saa itse opetella asioita, mutta kuitenkin tuntee olonsa turvalliseksi, kun vanhemmalla on ohjat käsissään.

                    

Vuokatin rinteissä oli aivan valtavasti lapsia. Lasten rinteessä näki parivuotiaitakin opettelijoita ja toisaalta isoissa rinteissä laski (välillä vähän turhankin hurjan tuntuista vauhtia) sellaisia neljä-viisivuotiaita.

Poikaa en tosiaan olisi harkinnutkaan rinteeseen kaksivuotiaana, mutta tyttö on eri maata. Hän on todella ennakkoluuloton ja haluaa tietenkin tehdä kaikkea sitä, mitä näkee isoveljenkin tekevän. Hän on myös ollut varhainen liikkuja kaikissa muodoissa: ryöminyt neljän kuukauden iässä, konttinut ja noussut tukea vasten seisomaan puolivuotiaana ja kahdeksan kuukauden iässä jo kävellyt ja melkein saman tien juossut. Ajattelimme, että voi kai sitä kokeilla, jos tämäkin onnistuisi ja kiinnostaisi jo näin varhain.

Etukäteen googlettelin (absoluuttinen totuushan asioihin löytyy siten), että voiko 2-vuotiaan viedä laskettelemaan. Yleisin vastaus (a la keskustelupalstat) oli tämä:

• Ei todellakaan! Aivan hullua. Yksi tuttu hiihdonopettajakin sanoi, että 3-vuotias on pienin, joka voi lasketella. Kuulemma jalat jotenkin menevät väärään asentoon, jos aloittaa liian pienenä. Niitä ei ikinä enää saa ennalleen.

Ilmeisesti olettamus on, että kun on slalom-monot ja sukset kerran laittanut jalkaan, niin niitä ei enää saa jaloista pois. Vai onko kyse siitä, että 45 minuuttia slalom-suksia ja monoja riittää siihen, että koivet ovat ikuisesti kaput.

Joka tapauksessa: otimme riskin ja joulukuussa kaksivuotiaan mukaan laskemaan.

                          

                              

 

                              

                        

Ja tyttö tykkäsi! Suorastaan piti hauskaa! Temppuili ja pelleili, nautiskeli.

 

Tyttö myös kuunteli ohjeita. Tosin a) ei ymmärtänyt ihan kaikkea ja b) unohti asiat parissa sekunnissa. Mutta hyvin homma sujui silti. :)

 

On ne niin erilaisia, meidän lapset. Tytön pystyi ihan hyvin viemään jo 2-vuotiaana mäkeen ja hän fiilisteli ja riemuitsi täysillä. Pojalle sopi 4-vuotiaana aloittaminen erinomaisesti, hän keskittyi jokaiseen laskuun ja pohti täysillä, mitä nyt kannattaa tehdä ja miten mikäkin onnistuisi. Tyttö piti vain hauskaa, kun pojan piti kiukutellakin jos jokin ei ottanut sujuakseen - koska otti kaiken niin vakavasti.

 

Muistaakseni luin juuri jostain, että Enni Rukajärvi aloitti laskemisen 6-vuotiaana. Joku olympiafreestylen osallistuja oli laskenut vasta muutaman vuoden.

 

Ei, ei taida olla yleispätevää sopivaa ikää - ainakaan laskupuuhien aloittamiseen.

 

Eikä vanhempi voi etukäteen päättää, milloin lapsi lajin aloittaa. Tai ylipäänsä aloittaako koskaan.

 

Silti on pakko myöntää, että olen innoissani ja toivon lasteni jatkossakin tykkäävän laskea mäkeä alas. Yhtenä päivänä laskin pari tuntia yksikseni ja huomasin vain odottavani, että milloin saan pojan seurakseni - vaikka se tiesikin sitten sitä, että aurasin pienenpientä lastenrinnettä. Maailman parhaassa seurassa.

Ps. Lisäyksenä vielä, että ennen kuin lapselle laittaa slalom-sukset jalkaan, kannattaa kokeilla murtsikoita. Niillä näkee sen, onnistuuko suksien hallinta vai meneekö jalat aivan makaroniksi.

Hiihtokeskuslomalla kaakaota ja kilometrejä

Me vietimme viikon talviloman koko perhe Vuokatissa, joka on erinomainen kohde lapsiperheelle. Mukana olivat lasten isovanhemmat minun puoleltani ja yhden vuorokauden ajan myös toisen puolen mummo ja täti.

Tällaiselle lumiurheilutykkääjälle meneillään oleva niin sanottu talvi on ollut todella tuskainen. Tämä loma tarjosi hieman salvaa ja laastaria. Lumisporttailujen lisäksi kävimme myös kaksi kertaa Katinkullan kylpylässä polskimassa.

Vuokatissahan on myös Angry Birds -aktiviteettipuisto, mutta totesimme sen olevan parhaimmillaan hieman isommille lapsille kuin 2- ja 4-vuotiaille. Analyysi perustui googlettamalla saatuihin tietoihin ja pikaiseen kurkkaukseen itse laitokseen. Saatamme siis olla väärässäkin. Varmasti tuonkin ikäiset olisivat siellä viihtyneet, mutta ajattelimme hinta-laatusuhteen olevan kohdillaan vasta vuoden, parin päästä.

Muistin, miten rakastankaan hiihtokeskuslomia. Eniten sellaisia olen viettänyt Levillä, ensin perheen kanssa ja sitten ystävien kanssa erilaisilla kokoonpanoilla. Laskettelua, lumilautailua, lämmintä kaakaota ja munkkeja, makkaranpaistoa laavulla tai kodassa, hiihtokilometrejä ja mökki-iltoja. Ja okei, niillä ystävien kanssa vietetyillä lomilla after ski -tuokioissa kaakaota saatettiin joskus terästää lorauksella mintun makua.

Jos nyt hakemalla haetaan huonoja puolia hiihtokeskuslomista, niin onhan ne kalliita. Etenkin kun joutuu noudattamaan koulujen loma-aikoja ja matkaamaan kohteeseen juuri sesonkina.

Mutta niin ihanaa oli, niin ihanaa. Keskellä viikkoa esikoinen hätäili jo, että eihän meidän tarvitse lähteä täältä vielä moneen päivään pois.

Näillä välineillä minä kulutin aikaa. Kuvakollaasista puuttuvat telemark-sukset, joilla suihkin ensimmäisen laskupäivän. Niin ja uimapuku, sekin uupuu, ei jotenkin sopinut sarjaan. :)

Kiire tehdä talvijuttuja

Eilen näytti siltä, että voi ei, sinne se talvi taas katoaa plussa-asteisiin. Räystäistä tippui vettä aamusta alkaen.

Ei! En ole vielä kertaakaan ehtinyt hiihtämään! Eivätkä lapset ole saaneet myöskään vielä suksia alleen. (Ei vaan muka ole ehditty, eikä ole ollut säitä, eikä...)

Sitten tuli kiire: eivät ne lumet vielä ole kokonaan poissa, nyt lähdetään!

Kun poika oli kaksivuotias, satsasimme kunnon settiin Fischerin suksineen. Sellaisista kenkä-suksi-yhdistelmistä olin kuullut monesta suunnasta, että niiden kanssa menevät hermot sekä lapselta että vanhemmilta eikä se touhu ole hiihtämistä nähnytkään. Ajattelimme myös, että kunnon suksisetin hinta ei niin kirpaise, kun ajattelee, että ne menevät meidän perheessä neljä vuotta: kaksi pojalla ja kaksi tytöllä. Syksyllä löysin muksukirppistapahtumasta vielä toisen suksisetin, hyväkuntoisen ja edullisesti. Molemmilla oli nyt siis sivakat alla (samanpituiset sukset muuten).

Monoja jalkaan sovitellessa tuli taas todettua, että meidän tyttö on enemmänkin Peppi Pitkätossu kuin Tuhkimo siroine lasikenkäjalkoineen. Mono, joka pojalle oli kaksivuotiaana valtavan suuri vielä kahden villasukankin kanssa, oli tytölle juuri ja juuri sopiva.

Hiihtely sujui hyvin. Poika oli unohtanut viimevuotisen pettymyksensä siitä, ettei luistelytyyli sujunut samantien. Tyttö oli nyt ekaa kertaa ladulla ja niin vain heti lähti suksi luistamaan. Tyttö ei kovin kauaa suksittelua jaksanut, mutta poika oli taas oikein innostunutkin puuhasta.

Hiihtelyn jälkeen jäimme vielä kotipihaan leikkimään ja tehtailtiin yhdessä lumiukko, jonka nimi on Talo. Lumiukkojen nimilautakunnassa ilmeisesti menee läpi sellainenkin nimi.

                      

Itsekin eilisestä vesisateesta ja plussakelin jatkumisesta huolimatta pääsin tänään talven ensimmäistä kertaa hiihtämään. Menin suksien kanssa hiihtopaikalle melkein nolona ajatellen, että ei siellä mitenkään voi onnistua hiihtelyt, mutta yllättävän hyvässä kunnossa reitti vielä oli. Ja voi että, miten nautin hiihtämisestä! Miten ihmeessä tuollainen murtsikkameininki voi saada ihmisen niin onnelliseksi. Laji on valtavan tehokas ja kokonaisvaltainen ja tuntui mahtavalta, kun kunto ei ollutkaan niin huono, että olisin ollut aivan puhki heti ensimmäisen pienen mäennyppylän laella (kuten viime talven ensimmäisellä kerralla).

Nyt sataa vettä, kurjaa. Onneksi ei tämä talviurheilu ihan tähän jää, pian koittaa viikon lomailu hiihtokeskuksessa. Jippii!

Talviurheilua puskee meidän kotiin nyt parin viikon ajan myös televisiosta jatkuvalla syötöllä. Olympialaiset todella näkyvät tässä perheessä, televisio on auki paljon enemmän kuin muulloin. On siinä mukana interaktiivisuuttakin: eilen mäkihyppykarsintoja katsoessa lapsilla oli kypärät ja lasit päässä ja hyppäsivät sohvalta alas v-tyylillä. Veikeä näky.

Tänään riemuittiin Enni Rukajärven upeasta suorituksesta ja olympiahopeasta. Toisaalta päivän aikana poika myös hoksasi, että kaikki eivät aina voi voittaa. Hän kun haluaisi aina vaan voittaa. Sitten juteltiin siitä, miten maailman paras urheilijakaan ei ole aina voittanut ja miten voittaminen ei ole edes tärkeintä (senhän Salama McQueenkin oppi) ja että ei ole mitään väärää siinä, että haluaa voittaa, mutta on tärkeää, että osaa myös hävitä reilusti ja antaa arvoa muille. Ja niin edelleen. Kaiken tämän jälkeen poika totesi:

"Minä en sitten rupea tohon urheilutouhuun ollenkaan, jos se on sellaista, että joskus häviääkin."