Shoppailuksihan se meni

Niin siinä sitten kävi, että osallistuin Helsinki City Runiin vain kannustajana reitin varrella. Kannustajanakin olin aika surkea, koska "huuto" oli vain pihinää. Vaikka flunssa jo perjantai-iltana paheni, hain kuitenkin kilpailunumeron ja toivoin ihmeparantumista. Kisapäivän aamuna ääni oli kadonnut, henkeä ahdisti ja olo oli aivan räkäinen ja tukkoinen. Hyvää oli sentään se, että koko viikon pienen sairastamisen jälkeen, kilpailupäivänä ratkaisu osallistumisesta oli helppo ja selkeä, koska tauti oli todella ottanut niskalenkin.

Pettymys oli kova, koska koko kevään olin treenannut juuri tätä tapahtumaan varten. Aamun jälkeen aloin kuitenkin jo asetella uusia tavoitteita: alkukesästä ehkä kympin kisa jossain, syyskuussa sitten puolimaraton. Nyt on vain valittava sopivin ja ilmoittauduttava. Aikatavoitettakin on kiristettävä, koska harjoitteluaikaa tuli lisää. Nyt hus tämä edelleen jatkuva köhä, haluan jo juoksutossut taas jalkaan!

Vaikka reissun päätavoite ei toteutunut, viikonloppumatka oli silti mainio. Tapasin ihania ystäviäni ja ehdinhän minä shoppailemaankin. Etenkin perjantaina ennen olon pahemista.

Pojalle löysin Zarasta housut serkkuvauvan ristiäisiin. Samasta kaupasta tarttui mukaan myös nätti t-paita.

Tytölle hain Stockmannilta Cientan söpöt kankaiset kesäkengät ja kivat Name It -farkut.

Yksi tuliainen oli yli muiden: Kunkku! Ehkä vuoden ajan on tullut aina kurkittua, että löytyisikö pojalle jostain Autot-elokuvan Kunkkua, vaan ei mistään (paitsi Huuto.netistä superkalliilla). Kaupan hyllyt ovat täynnä Autot 2 -elokuvan leluja. Vihdoin, Kunkku is back!
 

Itselleni ostin vain sellaisen ihan ohuen juoksutakin. En mitään muuta, oho.

Ensimmäistä kertaa estradilla

Meillä on pojan kanssa ollut kevään ajan mukava harrastus: yhteinen jumppa. Syksyllä kävimme vielä muskarissa, mutta sitä ei enää ohjaajapulan vuoksi täällä pikkupaikkakunnassa järjestetty. Halusin jonkun harrastuksen, mutta kaikki tämän kunnan harrastukset tuntuvat olevan vasta neljävuotiaille. Huomasin, että naapurikunnan voimisteluseurassa on 2- ja 3-vuotiaille jumppa, johon voi tulla vanhemman kanssa. Olin varma, että emme mahdu sinne enää mukaan, mutta JIPPII, toisin kävi!

Niinpä olemme kevään aikana muun muassa leikkineet sirkuspellejä, tanssineet taaperoiden tahtiin, touhunneet pääsiäistipuina ja pomppineet touhuradalla. Eräällä kerralla kaikki (siis kaikki lapset) ottivat potkuautot, -mopot tai -traktorit mukaan ja niillä huristeltiin, mutkiteltiin ja taiteiltiin.

Muutamalla viimeisellä kerralla aloimme harjoittelemaan kevätnäytöstä varten. Musiikkina meillä oli Lauluyhtye Rajattoman kappale Ukko Nooan arkistossa ja merihenkisissä meiningeissä tanssittiin ja voimisteltiin. Esiintymisasuksi toivottiin jotain raitaista ja raikasta. Näillä mentiin: Villervallan hattu, Polarn O. Pyretin paita ja Name It -shortsit.

x

Poika nukahti autoon menomatkalla ja perillä olikin sitten itkua ja känkkäränkkää. Mietin jo, että siellä taitaa yksi äiti seikkailla yksikseen Ukko Nooan veneessä yleisön edessä. Kenraaliharjoitukseen poika raahautui vastahakoisesti, mutta kesken treenin hän tuntui hoksaavan, että pian saa tosiaan esiintyä. Kun hän näki mumman ja paapan tulevan katsomoon (oli siellä isä ja pikkusiskokin, mutta eivät ilmeisesti olleet niin tärkeitä), piti melkein pitää kiinni, ettei poika olisi rynnännyt mukaan jo ensimmäiseen esitykseen vetämään hip hop -tanssia koululaispoikien kanssa (ja itse asiassa hän vähän menikin).

Oma esitys meni meidän parivaljakosta pojalta loistavasti ja äidiltä kohtalaisesti. Sitten alkoikin kysely "milloin minä taas pääsen esiintymään, milloin on meidän esitys, saanko minä nyt taas mennä" -sarjatulituksella.

Mukavaa oli koko kevät, ja kiva oli siis loppuhuipennuskin. Syksyllä tytön olisi mahdollista mennä tähän ryhmään (hieman alaikäisenä) ja poika voisi siirtyä 3- ja 4-vuotiaiden ryhmään. Vai onkohan niin, että ensimmäiselle hoitosyksylle ei kannata ottaa mitään harrastuksia? Meillä ei kumpikaan ole ollut vielä koskaan hoidossa, joten mullistus on melkoinen.

x

Eihän tytöillä voi olla housut!

Niin huudahti meidän 3-vuotias poikamme. Johtunee siitä, hänen pikkusiskollaan on aika usein hame tai mekko. Tai no, voisi jopa sanoa, että pikkusiskolla on yleensä hame tai mekko. Myönnettäköön. Ensinnäkin, mielestäni mekot toimivat hyvin arkivaatteinakin. Eivätkä tuollaiset pehmeät vauvasukkahousut varmasti tunnu yhtä tukalilta kuin aikuisten nylonit. Ja toisekseen, mekot nyt vain ovat söpöjä.

Hetkeksi jäin kyllä miettimään, että teenkö jotain väärin. Että olenko tosiaan välittänyt sellaista viestiä, että tytöillä voi olla vain tällaiset vaatteet ja pojilla tällaiset. Sitten armahdin itseni. Mitä haittaa on mekoista? Saa meillä poikakin mekon laittaa päälleen, jos haluaa (kuten prinsessaleikit pari postausta sitten osoittivat) ja on tytöllä oikeasti housujakin. Ja sitä paitsi, ihan kaikkea, mitä 3-vuotias sanoo, ei kannata ottaa vakavasti. Tai jos meinaa uskoa kaiken, niin sitten on muun muassa niin, että matoissa on kulmakarvat (eikä hapsut, kuten äiti väitti) ja lihapullat on sama asia kuin lihakset (ihan sama asia, voimaa saa molemmista).

Tässä todisteita Viken housuista. :) Nämä joustavat Name It -housut ovat tosi kivat.
(Jälkilisäys: tuon Popin raitapaitan löysin kirpputorilta muutamalla eurolla, laputkin olivat vielä kiinni - Jee!)