Hyvin luistaa!

Aate sai sukset viime talvena, kun oli kaksivuotias. Kyselin hieman ympäriinsä ja kun olin kuullut tarpeeksi monesta onnettomasta remmisuksihiihtelijästä, päädyimme ostamaan kunnon Fischerit. Olihan suksipaketilla hintaa, mutta ei tuntunut enää niin pahalta, kun laskimme, että poika voi hiihtää niillä kaksi talvea ja Vikke vielä seuraavat kaksi talvea. Neljän talven paketti! Jännityksellä testasimme tänään monoja, että sopivatko ne enää pikkuhiihtäjälle. Huh! Hyvin kävi. Nippa nappa, mutta tarpeeksi hyvin.

Viime talvena poika ei niin innostunut parista suksittelukerrastaan. Tänään hän lähti mielellään testaamaan ja hups, meillä meni 1,5 tuntia hiihdellessä. Aate ei olisi malttanut millään lopettaa, ja minä sitten toki annoin lapsen hiihdellä. Se sujui vieläpä yllättävän hyvin, ihan liu'utti suksea eteenpäin kunnolla. Poika vaati äitiäkin hakemaan omat sukset, ja niin me suihkimme ladulla peräkanaa (vaikka äidillä onkin vapaan tyylin vehkeet).

 

Mittari oli asteen plussan puolella, mutta Molo Kidsin haalarit toimivat kuitenkin hyvin hiljaisen menon hiihtoasuna. Joulupukki oli tuonut pikkuhiihtelijälle sopivan alusasunkin joululahjaksi: Polarn O. Pyretin ihanat merinovillaiset 1. kerroksen aluspaidan ja -housut. Ja päässä äidin ja pojan suosikkipäähinen: Nextin karhupipo.

Hitusen minusta

Olen aina pitänyt itseäni maalaistyttönä. Olen kotoisin maaseudulta, pikkupaikkakunnalta. Oli aina selvää, että ylioppilaskirjoitusten jälkeen on lähdettävä jonnekin kauemmas. Ei siksi, että en pitäisi siitä pikkupaikkakunnasta, mutta halusin nähdä muutakin. Olen asunut eri puolilla Eurooppaa ja Suomea, pari vuotta siellä ja toiset täällä.

Esikoispoikamme syntyi, kun asuimme Tampereella. Kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan, tuli mieleen, että nyt olisi hyvä olla siellä, missä ovat edes toiset isovanhemmat apuna. Olen aina ollut nopeiden liikkeiden ja toiminnan tyttö, ja niin teimme äkkilähdön kotiseudulleni. Täällä asuu nyt meidän nelihenkinen perheemme: minä, toiselta puolen Suomea kotoisin oleva mieheni, 3-vuotias poikamme ja yksivuotias tyttäremme. Tässä blogissa kutsun poikaani nimellä Aate, se liippaa suht läheltä hänen virallista, oikeaa nimeään ja kuvaa hyvin pohdiskevaista pikkuistamme. Vauhtityttömme olkoon täällä Vikke. Se on nimi, jonka odotusaikana uskoin tulevan tytön lempinimeksi. Jotenkin lempinimeksi on kuitenkin vakiintunut Viken sijaan se, jolla mies alkoi tyttöä kutsua. Tai no, niitä kaikenmaailman hellittely-, halittelu- ja hupsuttelunimiä taitaa todellisuudessa olla ainakin tusina. :)

Kun puolet elämästään kaupungissa asunut maalaistyttö muuttaa takaisin maalle, vaatii se sopeutumista. Minä olen sellainen maalaistyttö, jolle lähimmän kaupungin on sijaittava alle 40 kilometrin päässä ja jonka kodin läheisyydessä mieluusti valaisevat aina katuvalot talvi-iltojen pimeyttä. Mutta silti, kun menen kuulaana talvi-iltana viemään roskia ulos, minä haluan nähdä upean tähtitaivaan. Sitä minä kaupungin ikivaloissa kaipasin ehkä eniten: tähtitaivasta.

Käsi ylös, hep!

Pitäisikö tämä aloittaa kuten jumpassa, kun kysytään, kuka on ensimmäistä kertaa täällä. Hep, käsi ylhäällä! Minä! Olen reilu (jätetään täsmentämättä kuinka reilu) kolmikymppinen viestinnän ihminen, joka on kotona kahden lapsen kanssa. Ja jolla on tarve kuitenkin viestiä hieman, ehkä siksi, että työelämään palaaminen ei olisi aikanaan niin suuri loikka.

Tästä se siis alkaa. Tämä bloggailu. Katsotaan, kestääkö vai lässähtääkö heti alkuunsa.