Esikoispoikamme syntyi, kun asuimme Tampereella. Kun toinen lapsi ilmoitti tulostaan, tuli mieleen, että nyt olisi hyvä olla siellä, missä ovat edes toiset isovanhemmat apuna. Olen aina ollut nopeiden liikkeiden ja toiminnan tyttö, ja niin teimme äkkilähdön kotiseudulleni. Täällä asuu nyt meidän nelihenkinen perheemme: minä, toiselta puolen Suomea kotoisin oleva mieheni, 3-vuotias poikamme ja yksivuotias tyttäremme. Tässä blogissa kutsun poikaani nimellä Aate, se liippaa suht läheltä hänen virallista, oikeaa nimeään ja kuvaa hyvin pohdiskevaista pikkuistamme. Vauhtityttömme olkoon täällä Vikke. Se on nimi, jonka odotusaikana uskoin tulevan tytön lempinimeksi. Jotenkin lempinimeksi on kuitenkin vakiintunut Viken sijaan se, jolla mies alkoi tyttöä kutsua. Tai no, niitä kaikenmaailman hellittely-, halittelu- ja hupsuttelunimiä taitaa todellisuudessa olla ainakin tusina. :)
Kun puolet elämästään kaupungissa asunut maalaistyttö muuttaa takaisin maalle, vaatii se sopeutumista. Minä olen sellainen maalaistyttö, jolle lähimmän kaupungin on sijaittava alle 40 kilometrin päässä ja jonka kodin läheisyydessä mieluusti valaisevat aina katuvalot talvi-iltojen pimeyttä. Mutta silti, kun menen kuulaana talvi-iltana viemään roskia ulos, minä haluan nähdä upean tähtitaivaan. Sitä minä kaupungin ikivaloissa kaipasin ehkä eniten: tähtitaivasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti