Mukava matalan kynnyksen päivähoitoratkaisu

Meilläpäin - kuten niin monessa muussakin kunnassa ja kaupungissa - päivähoitotilanne on aika jumissa. Aloitin töiden hakemisen vuoden vaihteessa, mutta en kovin aktiivisesti, koska mielessä jyskytti koko ajan se, että lapset eivät varmasti pääse keväällä samaan hoitopaikkaan. Tai edes vähänkään pysyvään paikkaan. Ja se ajatus oikeastaan hirvitti.

Koko ajan mielessä oli, että paras olisi, kun saisimme hakea hoitopaikkaa syksyn haussa. Ja lisäksi olin vielä mielelläni kotona, en millään olisi vielä malttanut lopettaa sitä elämänjaksoa.

Minä olin kotona nyt vajaat kaksi vuotta. Esikoisesta menin töihin heti äitiys- ja vanhempainvapaiden päätyttyä ja mies jäi silloin hoitovapaalle. Kumpikaan meidän lapsista ei siis vielä ole ollut hoidossa.

Tässä pikkukunnassa on yksi päiväkoti, mutta sinne emme voineet hakea. Sinne voi hakea paikkaa vasta kolmevuotiaalle tai sisarusryhmään kaksivuotiaalle. Valinta oli siis tehtävä perhepäivähoidon ja ryhmäperhepäivähoidon väliltä. Haimme ykkösenä ryhmispaikkaa, koska ajattelimme sitä enemmän hajautetun riskin ratkaisuna (jos ei tykätäkään siitä yhdestä hoitajasta) ja toisekseen ajattelimme pojan olevan jo sen ikäinen, että kaipaa enemmän seuraa ja tapahtumia.

Kun päivähoitotoimistosta soitettiin ja tarjottiin paikkaa perhepäivähoitajalle, ensimmäinen ajatus oli: voi ei. Mutta sitten kuulin, että missä hoitaja asuu, ja suhtautumiseni muuttui. Meidän tyttö ja poika menevät hoitoon meidän naapuurin. En tunne hoitajaa, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta, ja olen jo ehtinyt seurata heidän tapojaan toimia ja touhuta. Ja kun puhun heistä, tarkoitan hoitajaa ja hänen miestään. Hoitajan aviomies on nimittäin jo eläkkeellä ja näyttää olevan aktiivisesti mukana lasten hoidossa. Kun hän ei leiki ulkona hoitolasten kanssa, on siellä leikitettävinä omia lastenlapsia. Tuntuu kivalta ajatukselta, että tavallaan neljää pikkuista kohden onkin kaksi aikuista.

Olimme aikaisemmin puhuneet miehen kanssa, että helpointa olisi, jos lapset voisivat mennä vaan tuohon (naapuriin). Siellä ilmapiiri on näyttänyt mukavalta ja se vaikutti sellaiselta helpoimmalta aloitukselta. Matalan kynnyksen aloittamiselta. Olimme kuitenkin jostain ymmärtäneet, että rouva hoitaja olisi jo jäämässä eläkkeelle, mutta ei kuulemma vielä moniin vuosiin. Hyvä siis näin, oikein hyvä.

Olimme pojallekin jo hieman jutelleet, että syksyllä päiväkotiin meno olisi sitten edessä (en viitsinyt alkaa ryhmiksen ja päiväkodin eroja selitellä 3,5-vuotiaalle). Nyt kerroin, että ette menekään vielä päiväkotiin, vaan menette vain tuohon naapuriin. Poika huusi: Jippii! Okei, elokuussa on todennäköisesti ainakin hetken eri ääni kellossa, mutta toivottavasti vain hetken. Ainakin poika on usein kurkkinut naapurin pihaan, että mitä kivaa siellä nyt taas tehdään, kun jotkut lapset siellä niin iloisina naureskelevat ja huutelevat.

Minun päivähoitojännitykseni (paniikkini) ainakin lieveni tämän ratkaisun ansiosta. Ainakin joksikin aikaa.