Radikaali muutos rutiineihin

Hämmästyttävää, miten lapset ovat kiinni rutiineissa. Tottuneita siihen, että nämä asiat hoidetaan noin ja tässä tehdään näin. Ja kun rutiineihin tulee pienikin poikkeama, se saa ainakin meidän mini-ihmisissä suuria tunnemylläköitä aikaan.

Tänään tapahtui aamulla radikaali poikkeama normaalitilanteeseen: äiti vei lapset hoitoon (taisi olla kolmas kerta ikinä). Meillä siis yleensä isä vie lapset hoitoon ja hakee sieltä. Minä lähden aikaisemmin aamulla töihin, työmatkaa on enemmän ja työpäivät pidempiä. Siksi siis näin. Paitsi tänään, kun isällä oli aamulla varhaisempi meno.

Aamu oli täysi kaaos. Poika kiukkusi ja känkkäränkkäili sen minkä ehti. En käy vessassa, en vaihda vaatteita, en pese hampaita. Ei, ei, ei! Itku, huuto, itku.  Ja pikkusiskoon tarttuu veljen mieliala: ai, nyt me ollaan äkäpusseja, okei, I'm in! Ja sitten molemmat karjuivat.

Kun viimein pääsimme ulos asti, kysyin pojalta, mistä moinen kiukku kumpusi. Siitäkö, kun isi ei vienyt? Niin. Siitä. Miksi isi ei vienyt?

Ja sitten taas: jos olisin huomennakin viemässä lapsia hoitoon, se olisi varmaankin ihan normijuttu. Välillä äiti vie, välillä isi.

Uudet pompit ja lapsimallihaasteita

Tyttäreni on vaihtanut vaatteiden suhteen "laitetaan tämä päälle"-vaiheesta "en minä halua tätäKÄÄN"-vaiheeseen. Se hankaloittaa, ei vain jokapäiväistä pukemista vaan tietenkin mikä tärkeintä : blogikuvien ottamista. ;)

Olen pari kertaa yrittänyt ottaa sovituskuvia uusista Pomp De Lux -vaatteista, mutta tyttö on ollut eri mieltä. Poikaan tepsii joten kuten lahjonta, mutta 1 v 10 kk -ikäinen neitonen ei oikein tunnu ymmärtävän, mitä tarkoitetaan win-win-tilanteella. Että jos hän tekee jotain ihan pikkuista mitä minä pyydän, niin hänkin hyötyy siitä esimerkiksi muumikeksin verran. Jos hänelle ehdottaa moista vaihtokauppaa, vastaus on myönteinen, mutta aika nopeasti huomaan, että ei tämä nyt mene niin kuin kuuluisi:

"Anna mulle heti se keksi, enkä todellakaan ole kuvattavana, heippa."

Eräänä kauniina päivänä sain kuitenkin houkuteltua tytön Pomppeihin sisään ja napattua pari kuvaa ennen mallin karkaamista. Todellakin vain pari. Ja sitten mentiin jo.

Tässä siis Hagen little pants -housut ja peruspaita (London little) ja sitten vielä sininen tunika kevät/kesä-malliston -70%-hankinnoista. Pipo on Darwin hat, joka oli niin herttainen, että tilasin sellaisen itsellenikin.

Housut ovat kokoa 92 ja niissä on melkosesti kasvunvaraa, mutta menevät toki lahkeet käännettyinä nytkin hyvin. London little -paidat ovat sellaisia, että ne sopivat aina ja kaiken kanssa - niitä saisi mielellään olla sellaiset kymmenen kappaletta. Meillä niitä on (näin aluksi) vain kaksi.

P.S. Arvatkaa, kuka päivähoitoamatööri laittoi lapsille eiliseen superkylmään päivään aivan liian vähän vaatetta? Ei sitä osannut ajatella, että yhtäkkiä välikausihaalarin alle tarvitaankin jo väliasu. Onneksi lapset eivät paleltuneet äidin mokan vuoksi vaan hoitaja oli etsinyt heille omista laatikoistaan jotain lämmikettä.

P.S. nro II. Kerroin Buzzador-postauksessa iPad Satukirjasto-kokeilustamme. Blogipostaus kuului voitokkaiden joukkoon Buzzador-kampanjan blogikilpailussa ja jatkamme kokeilua vielä puolen vuoden ajan.

Tiimiytymistä havaittavissa

Ensin on pakko kehua meidän päivähoitopaikkaa: meillä kävi mahtava onni. Lapset ovat tosiaan hoidossa aivan naapurissa, pikkutien toisella puolella. Heitä hoitaa ihana, kokenut perhepäivähoitaja, jonka eläkkeellä oleva mukava mies tekee hyvää ruokaa ja leikkii lasten kanssa.

Alku on sujunut paremmin kuin mitä olisin uskaltanut toivoakaan.

Kun lapset olivat vielä kotona, touhu alkoi olla melko riitaista. Joka välissä sai olla selvittelemässä kaksikon välejä. Toki silloinkin oli paljon hyviä hetkiä, mutta tuntui, että kaksintaisteluiden määrä kasvoi viikko viikolta.

Lasten keskinäiselle suhteelle päivähoidon aloittaminen on tuntunut tekevän hyvää. He ovat selkeästi tiimiytyneet. Touhuavat paljon yhdessä kotonakin, leikkivät ja hupsuttelevat. Vaikka välillä kumpikin haluaa leikkiä rauhassa omiaan, usein he hakeutuvat toistensa lähelle. Kun toinen on poissa, toisen tulee aika pian ikävä.

Viime viikolla kävin tytön kanssa ruokakaupassa ja kesken reissun hän alkoi kysellä jo veljen perään.  Hoidossa hän kuulemma huolehtii isovelillekin vaatteet. Kuljettaa isovelille puettavaksi housut, takin, kengät, pipon ja hanskat. Niin pieni ja niin huolehtivainen.

Isoveli liidaa ja ohjaa. Kun pikkusisko jää jälkeen, isoveli hakee mukaan ja ottaa kädestä. Tehdään näin, mennään tuonne ja leikitään tätä.

No, onhan niitä riitojakin edelleen - todellakin. Mutta nyt lapsista on tullut aivan uudella tavalla tiimi. Kyllä he niin tykkäävät toisistaan.

Ensimmäisen hoitoviikon summailu (+asiaan kuulumaton Meandi-mekko)

Kaiken alkuviikkoisen kauhistelun ja tuskailun jälkeen on tässä vaiheessa todettava, että ensimmäinen hoitoviikko meni loppujen lopuksi ihan hyvin. Eilen oli ensimmäinen päivä, kun poika ei ollut aamulla itkenyt. Tänäänkin oli suosiolla ja reippaasti sanonut heipat isille. Tyttö taas vilahtaa saman tien hoitopaikan ovelta television ääreen Tööttiä ja Pulteria katsomaan.

Edessä on vielä varmasti niin ala- kuin ylämäkiäkin, mutta vaikka alku oli hankalaa ja tuntui sydäntäsärkevältä, niin silti kaikki meni paremmin kuin olin pelännyt. Varmasti isommassa ryhmässä alku olisi ollut takkuisempaa (pojalle), mutta pienessä porukassa ja ihan naapurissa kaikki sujuu helpommin. Hoitaja vaikuttaa sympaattiselta ja hänen miehensä tekee kuulemma hyvää ruokaa ja leikkii lasten kanssa. Kyllä tämä tästä. Normaaliarkea kai tämä on hetken päästä.

Alla olevat, joltain tämän kesän reissulta napsitut kuvat eivät liity aiheeseen mitenkään, sattuivat vaan olemaan helposti saatavilla (tämä on varmasti jossain blogiliitossa kiellettyä toimintaa tämä tällainen). On pitänytkin kertoa, että tilasin Meandin alesta puoleen hintaan tuon mekon, jonka nätteyden vielä silloinkin kyseenalaistin. Mutta sehän olikin sievä kuin mikä! Miellyttävä ylläri.

Kyllä se tästä (ja hattuarvonnan voittaja)

Miten se eilinen ensimmäinen hoitopäivä sitten oli mennyt? Ihan ok. Tai voisi kai sanoa, että niin hyvin kuin mahdollista. Ei kai voi olettakaan, että täysin ilman kipuiluja.

Tottakai se on vaikeaa. Poika ei ollut suostunut syömään aamupalaa eikä meinannut syödä ruokaakaan, mutta jälkiruoka oli näyttänyt niin herkulliselta (ja nälkäkin oli varmasti jo ollut), että olikin haarukoinut lautasen tyhjäksi. Päiväunille hän ei ollut suostunut, eikä edes lepäämään makuulleen. Hän oli jämäkästi istunut hiljaa, kunnes uni oli tullut kuitenkin ja oli vajonnut nukkumaan. Jääräpäisyyttä on : minä en ole tätä halunnut, minulta ei ole kysytty, minä en suostu.

Kuten ennakkoon ajattelimmekin, tytölle kaikki on helpompaa. Hänellä on sellainen helposti sopeutuvainen luonne. Toki ikäkin on sellainen, että kaikkea ei vielä ymmärrä niin perusteellisesti. Toisaalta ei poika olisi tuossakaan iässä solahtanut hoitokuvioihin yhtään helpommin, ehkä jopa hankalammin. Nyt hänen kanssaan voi jutella asioista ja perustella niitä. Hän saa purkaa omaa mieltään ja kertoa ajatuksiaan.

Päiväunilta herättyään tyttö oli itkenyt kovasti. Unenpöpperössä, vieraassa paikassa. Isovelin näkeminen oli varmasti helpottanut tilannetta.

Tänään kaikki oli kuulemma mennyt astetta paremmin. Sekin auttoi, että nyt mukana menossa oli 3-vuotias tyttö, jonka kanssa meidän pojalla oli lähteneet leikit vauhtiin. Olin tämän kuullessaan kovin ikionnellinen, kunnes seuraava huolenaihe pulpahti mieleen: ei kai meidän pikkutyttöä jätetä leikkien ulkopuolelle?

No niin, olisiko aika äidinkin siirtyä askel eteenpäin tässä hoidonaloituskriisissä? :)

Ja siitä tulikin mieleeni siirtyä iloisiin uutisiin eli Pomp De Luxin Jack Hat on arvottu.

        

Käytin arvontakonetta joka löytyy täältä ja tulos oli tämännäköinen:                                

 

 

 

Tämä tarkoittaa siis sitä, että hatun on voittanut:

 

                                             Krista

 

Onneksi olkoon. :) Laittaisitko, Krista, minulle sähköpostissa vielä osoitteesi? Tulen huhuilemaan asiasta tuonne blogisi puolellekin.

Tunnemylläkän vallassa (hoidon aloittaminen)

Tänään oli se erilainen aamu. Suurien tunteiden, suurien asioiden päivä. Yksi elämän isoista murroksista. Päivähoidon aloittaminen.

Valtavinta tämä lienee äidille ja pojalle. Isi ja tyttö sopeutuvat ehkä helpommin. Tai mistäs sitä vielä tietää, mutta näin ajattelisin.

Eilen pakkasimme molempien reppuihin varavaatteet ja muut hoitokamppeet. Pojalla on rakas sammakkoreppu, tyttö ihastui heti uuteen pöllöönsä. Jotenkin sitä oli ihan hukassa itsekin kaiken kanssa: mitä ihmeen vaatteita pakata, kuinka paljon ja mitä muuta. Aivan niin kuin ei olisi mitään kokemusta tuon ikäisten lasten ulkoilustakaan.

Aamu meni, noh, sydäntä särkevästi. Ei kai siitä muuta voi sanoa. Tyttö vilkutti hämmentyneenä ja jotenkin autaan tietämättömänä. Kummissaan. Poika taas käsitti kaiken tuskallisen hyvin, yritti olla urhea, mutta viime tipassa rohkeus petti ja tarrasi vanhempiinsa kiinni. Sydäntä särkevää. Ai, ai, ai.

Minä ajoin töihin ajatellen kaikkea: Oltaisiinko tätä voitu vielä siirtää? Ovatko lapset varmasti turvassa? Pidetäänkö heistä varmasti huolta? Sopeutuvatko he hoitopaikkaan? Kuunnellaanko heitä? Ja tuhat muuta ajatusta.

MLL:n sivuilla ( täällä ) on hyvä, tiivis paketti tunteista, ajatuksista ja sopivista toimintavoista hoidon aloittamiseen liittyen.

Kai tämä tästä. Elämä on jatkuvaa muutosta. Ja hyväkin niin.

Mukava matalan kynnyksen päivähoitoratkaisu

Meilläpäin - kuten niin monessa muussakin kunnassa ja kaupungissa - päivähoitotilanne on aika jumissa. Aloitin töiden hakemisen vuoden vaihteessa, mutta en kovin aktiivisesti, koska mielessä jyskytti koko ajan se, että lapset eivät varmasti pääse keväällä samaan hoitopaikkaan. Tai edes vähänkään pysyvään paikkaan. Ja se ajatus oikeastaan hirvitti.

Koko ajan mielessä oli, että paras olisi, kun saisimme hakea hoitopaikkaa syksyn haussa. Ja lisäksi olin vielä mielelläni kotona, en millään olisi vielä malttanut lopettaa sitä elämänjaksoa.

Minä olin kotona nyt vajaat kaksi vuotta. Esikoisesta menin töihin heti äitiys- ja vanhempainvapaiden päätyttyä ja mies jäi silloin hoitovapaalle. Kumpikaan meidän lapsista ei siis vielä ole ollut hoidossa.

Tässä pikkukunnassa on yksi päiväkoti, mutta sinne emme voineet hakea. Sinne voi hakea paikkaa vasta kolmevuotiaalle tai sisarusryhmään kaksivuotiaalle. Valinta oli siis tehtävä perhepäivähoidon ja ryhmäperhepäivähoidon väliltä. Haimme ykkösenä ryhmispaikkaa, koska ajattelimme sitä enemmän hajautetun riskin ratkaisuna (jos ei tykätäkään siitä yhdestä hoitajasta) ja toisekseen ajattelimme pojan olevan jo sen ikäinen, että kaipaa enemmän seuraa ja tapahtumia.

Kun päivähoitotoimistosta soitettiin ja tarjottiin paikkaa perhepäivähoitajalle, ensimmäinen ajatus oli: voi ei. Mutta sitten kuulin, että missä hoitaja asuu, ja suhtautumiseni muuttui. Meidän tyttö ja poika menevät hoitoon meidän naapuurin. En tunne hoitajaa, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta, ja olen jo ehtinyt seurata heidän tapojaan toimia ja touhuta. Ja kun puhun heistä, tarkoitan hoitajaa ja hänen miestään. Hoitajan aviomies on nimittäin jo eläkkeellä ja näyttää olevan aktiivisesti mukana lasten hoidossa. Kun hän ei leiki ulkona hoitolasten kanssa, on siellä leikitettävinä omia lastenlapsia. Tuntuu kivalta ajatukselta, että tavallaan neljää pikkuista kohden onkin kaksi aikuista.

Olimme aikaisemmin puhuneet miehen kanssa, että helpointa olisi, jos lapset voisivat mennä vaan tuohon (naapuriin). Siellä ilmapiiri on näyttänyt mukavalta ja se vaikutti sellaiselta helpoimmalta aloitukselta. Matalan kynnyksen aloittamiselta. Olimme kuitenkin jostain ymmärtäneet, että rouva hoitaja olisi jo jäämässä eläkkeelle, mutta ei kuulemma vielä moniin vuosiin. Hyvä siis näin, oikein hyvä.

Olimme pojallekin jo hieman jutelleet, että syksyllä päiväkotiin meno olisi sitten edessä (en viitsinyt alkaa ryhmiksen ja päiväkodin eroja selitellä 3,5-vuotiaalle). Nyt kerroin, että ette menekään vielä päiväkotiin, vaan menette vain tuohon naapuriin. Poika huusi: Jippii! Okei, elokuussa on todennäköisesti ainakin hetken eri ääni kellossa, mutta toivottavasti vain hetken. Ainakin poika on usein kurkkinut naapurin pihaan, että mitä kivaa siellä nyt taas tehdään, kun jotkut lapset siellä niin iloisina naureskelevat ja huutelevat.

Minun päivähoitojännitykseni (paniikkini) ainakin lieveni tämän ratkaisun ansiosta. Ainakin joksikin aikaa.