Pitääkö kaikkea olla aina kaksi?

Kun sai toisen lapsen ja se toinenkin lapsi kasvoi riitelyikään, sitä huomasi, että kaikkea kannattaa ostaa kaksin kappalein. Kun käy matkalla, kannattaa ostaa molemmille samanlaiset tuliaiset. Ei kannata ajatella, että jospa toinen tykkäisi tästä ja toinen tästä. Ei. Ne tykkäävät siitä samasta. Tai vaikka eivät oikeasti tykkäisikään, niin muka-tykkäävät.

Jos olet vain toisen kanssa reissussa ja hän saa vaikkapa ilmaisen ilmapallon tai minkä tahansa aivan typerän markkinointihärpäkkeen, kannattaa sellainen pyytää isoveljelle tai pikkusiskollekin.

Ensin sitä unohteli. Meni kauppaan ja huomasi, että hei, poikahan tykkäisi tuosta, enpäs malta olla hankkimatta sitä hänelle. Ja kun oli astumassa kotiin, muisti, että ai niin, tyttö onkin jo kasvanut hoksaamattomasta vauvasta lahjatiedostavaksi yksilöksi. Ja sitten piti antaa se lahja pojalle joskus salaa (ja poika paljasti salaisuuden heti tilaisuuden tullen).

Nyt on jo oppinut siihen, että osta kaksi, teet elämän helpommaksi.

Mutta sitten taas jossain menee raja. Lapsilla on loppuvuodesta lahjasuman aika, kun ensin juhlitaan heidän synttäreitään ja sitten onkin heti joulu perään. Eihän näitä lahjoja voi hankkia niin, että kaikkea olisi tuplana. Siinä oli setvimistä, että mitä kumpikin saa omanlaistaan ja mitä molemmat saa samoja.

Äkillisen lahjasuman jälkeen alkaa rajojen hakeminen siinä, että milloin saa leikkiä toisen omalla.

• Onko omistajalla aina oikeus leluun, vaikka toinen olisi jo ehtinyt aloittaa sillä leikkimisen?
• Vai onko niin, että kaikki on käytännössä yhteistä (vaikka sitä ei tietenkään lapsille kerrota) ja kullakin lelulla saa leikkiä se, joka sillä ensiksi ehti leikit aloittaa?

Pitäisi kai päättää säännöt, meillä taidetaan luovia jossain välimaastossa ja tilanteen mukaan.

Ja juttuhan on niin, että vaikka ihan kaikesta tässä kodissa olisi tuplat, riidanaihe löytyisi jostain. Kuten eilen. Tyttö löysi kiven (kaapin alta, wuhuu) ja meni sitä esittelemään ylpeänä veljelleen: minulla on tällainen kivi, tämä on minun LEMPIkiveni ja tämä on minun ikioma.

Siitä se vollotus sitten lähti. Pojalla ei ollut lempikiveä. En tiedä, ärsyttikö poikaa enemmän se, että hänellä ei todellakaan ollut kiveä vai se, että pikkusisko oli varastanut hänen aiemmin käyttämänsä lempikivi-määritelmän.

Onko pakko totella?

Hupulaisten äitee pohti blogissaan (täällä) juuri sitä, missä asioissa heillä ollaan rentoja ja missä tiukkiksia. Siitä muistinkin, että omiin luonnoksiin oli hautautunut teksti vähän samasta aiheesta. Päästetään se vapauteen nyt!

Välillä mietin nimittäin tätä: paljonko lapsen on toteltava ja milloin lapsen on toteltava? Onko lapsen aina toteltava ja onko aina toteltava heti?

Meillä lapset saavat näkyä ja kuulua. Meillä saa juosta sisällä ja kiipeillä sohvalla. Välillä saa huutaa (jos se on olevinaan vaikkapa laulua tai jotenkin kuuluu olennaisena osana leikkiin) ja välillä ei, tässä kohdin taidetaan olla aika epäloogisia. Pitäisi varmasti olla jämptimpiä. Nyt huutaminen on kotona kiellettyä lähinnä silloin, kun ei vaan jaksa kuunnella (muualla toki lähes aina).

Minulla on ollut ohjenuorana: Pick your battles. Valitse ne jutut, mistä alat taistella. Kaikesta ei kannata niuhottaa eikä valittaa, koska niitäkin asioita on aivan valtavan paljon, joiden suhteen on pakko olla tiukka ja tarkka. Ohjenuorasta huolimatta jokaiseen päivään mahtuu valtava määrä kieltoja, käskyjä, kehoituksia ja määräyksiä. Älä tee sitä, älä mene sinne, nyt tee noin, odota, lopeta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Jotkut asiat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä. Selkeimpinä ehkä ne, että toista ei saa vahingoittaa, ruualla ei saa leikkiä ja parkkipaikoilla (yms.) pidetään aikuisen kädestä kiinni eikä karkailla. Ei tällaisissa asioissa ole mitään pohtimista. Näissä asioissa on vaan toteltava.

Ruualla leikkiminen on minulle aikamoinen ärsytysnappi. Niin monta kertaa olisi tehnyt jo mieli jyrähtää, että hei, maailmassa on lapsia, joilla ei ole ruokaa ollenkaan. Niin monta kertaa! Mutta en ole sanonut, koska se ei ole mielestäni asia, jota 1- ja 3-vuotiaiden lasten pitäisi vielä murehtia. Maailman epäreiluus ehtii kyllä paljastua myöhemminkin.

Mietin siis, että onko pakko totella heti, kun aikuinen kieltää:

• räpsyttelemästä valoja pois-päälle-pois-päälle
• heittämästä hiekkaa hiekkalaatikolla
• laittamasta hattua pikkusiskon/isovelin päähän, kun pikkusisko/isoveli ei halua sitä
• huutamasta kovalla äänellä kotona
• leikkimästä äidin/isän puhelimella

Vai kolmannella kieltokerralla? Vai ei sittenkään? Näiden asioiden suhteen meillä se on ehkä sillä kolmannella kieltokerralla. Nyt kun pikkusisko ei ole enää avuttomassa iässä vaan osaa jo puolustautua (ja tehdä kiusaa), osan keskinäisistä pikkumittelöistään saavat sisarukset selvittääkin keskenään.

Minä pyrin siihen, että selitän, miksi jokin asia on kiellettyä. Tosin kun on 17 000 kertaa selittänyt, miksi valoja ei saa laittaa pois-päälle-pois-päälle, tulee itsellekin hölmö olo. Pitääkö tätä nyt tosiaan taas selittää? Järjetöntä.

Meillä on käytössä myös jäähytuoli, joka on se viimeinen paikka, jos kielletyt puuhat vaan jatkuvat ja jatkuvat. Välillä stoppi tulee jo siitä, kun tuolin ottaa esille.  Jos lapsi joutuu jäähytuolille (tai aikalisätuolille tai miksi sitä nyt kutsuukaan), hänelle selitetään aina, miksi niin on käynyt. Tuoli on aina meitä lähellä, ei esimerkiksi toisessa huoneessa. Se on miettimis- ja rauhoittumispaikka. Yleensä ihan toimiva sellainen.

Periaatteena on se, että turha uhkailu on hölmöä. Jos sanotaan, että ellet nyt lopeta tuota, et saa jälkiruokaa - siitä on pidettävä kiinni. Ja tässä kohtaa on pakko myöntää, että mies on meillä tässä parempi. Itse hellyn liian helposti.

Nyt hoidon alettua, poika oli ensimmäisen viikon ajan uskomaton uhmapakkaus. Vaikka hoidossa meni hyvin, silti hän reagoi kotona vahvasti tähän muutokseen. Eikä ihme, onhan se suuri asia. Kun uhmailu meni aivan mahdottomaksi, lapsi otettiin syliin ja pidettiin kiinni. Istuttiin sitten siinä sohvalla toista tuntia. Se auttoi.

Keskitiellä yritetään kulkea, olla rentoja ja nipoja samalla aikaa. Opettaa lapsille, että todellakin on sääntöjä, joita on aina noudatettava. Ja samalla antaa heille tilaa toteuttaa itseään, haastaa ja kyseenalaistaa asioita, riemuita ja riehua.

 

Hiljaa! Tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa.

Sellaisen lauseen päästi tämä julma äiti viime lauantaina suustaan, kun poika juoksi ja kiljui, eikä millään suostunut vääntämään volumea pienemmälle.

Viime viikonloppuna kisattiin yleisurheilun Suomen mestaruuksista Kalevan kisoissa. Meillä televisio on yleensä urheilukisojen aikaan auki ja poika innostuu lähes poikkeuksetta kaikista lajeista, joita näkee. Nyt töllötimme telkusta kisoja muina päivinä (tai no, minuutin sieltä ja minuutin täältä, sen enempää ei oikein ehtinyt) ja sunnuntaina kävimme miehen kanssa ilman lapsia paikan päällä katsomassa.

Poika päätti nyt haudata kaikki aikaisemmat tulevaisuudentoiveensa ja valita uuden suunnan. Hän ei kuulemma haluakaan palomieheksi, joulupukiksi ja isiksi, vaan alkaa yleisurheilijaksi.

Yritin kyllä selittää, että voit olla noita kaikkia samaan aikaan. Paitsi joulupukkiudesta en ole kyllä varma. Mutta poika oli nyt kuitenkin päättänyt panostaa kaiken vain ja ainoastaan yleisurheiluun.

Lauantai-illan menosta päätellen lajiksi valikoitunee kymmenottelu. Sen verran monta lajia oli vauhdissa silloin pienessä hotellihuoneessa, jossa yövyimme siis noiden lauantain juhlien jälkeen. Iltapuuhat eivät meinanneet onnistua, nukkumaanmenosta puhumattakaan, kun pikkumies ei malttanut lopettaa yleisurheilemistaan. Ja sitten oli lopulta karjaistava (siis topakasti sanottava, en kai minä never ever huutaisi...), että nyt suu suppuun tai sinusta ei ikinä tule yleisurheilijaa. Niin julmasti tehty. Oli minulla perustelukin (sitten hätäpäissä piti jotain keksiä): yleisurheilijat eivät huuda, vaan keskittyvät hiljaa.

Viikon päästä meidän pikkukunnassamme olisi yleisurheilun nappulakilpailut. Neljävuotiaiden ohjelmassa olisi 40 metrin juoksu ja pallonheitto. Poika haluaa ehdottomasti osallistua. En tosin tiedä, että haluaako sitten, kun tilanne oikeasti olisi siinä. Hänestä ei oikein koskaan tiedä, joskus voi mennä reippaastikin joukkoon ja tekemään uusia asioita ja välillä vedetään jarrut täysillä pohjaan. Varmasti kuitenkin kannattaa tarjota mahdollisuus, joten paikan päälle yritetään mennä.

Synttäririemuja ja yksi kiukkukohtaus

Viime viikonloppu oli täynnä synttärihulinoita. Lauantaina menimme juhlimaan ystäväni lapsen 2-vuotispäivää, ja sunnuntaina sankarina oli 3 vuotta täyttänyt ihana kummityttömme. Koska meidän lapset ovat kotihoidossa, olen aina extratyytyväinen, kun he pääsevät leikkimään muiden lasten kanssa ja etenkin, kun leikit sujuvat. Lauantain synttäreillä kolmikko (meidän lapset ja synttärineiti) leikkivät juoksuleikkiä (oho!), kävivät retkellä ja esittivät meille vielä Piiri pieni pyörii -laulunkin muutamaan kertaan. Suloista.

Sunnuntaina sitten asteltiin reippaasti kohti uusia juhlia. Sää oli aivan ihana, sunnuntaina oli kevään ensimmäinen päivä, jolloin tuoksui jo kesälle.

Kolmevuotissynttäreilläkin lapset viihtyivät. Mikäs sen parempaa kuin huone täynnä leluja, jotka eivät ole niitä omia, vanhoja ja tylsiä leluja. Oli myös supersuloista, kun kaikki lapset istuivat hiljaa ja keskittyneinä lattialla, kun perheen viisivuotias tyttö esitteli valokuvia. Ajatella, että sellainenkin tilanne on mahdollinen!

Selvisimme näistä synttäreistä yhdellä yksivuotiaan kiukkukohtauksella. Hän ei saanut itse pitää kädessään mukia, joka ei ollut nokkamuki. Ensin kiukkuitkettiin omalla tuolilla, sitten mentiin isin luo juoruamaan, miten typerä äiti oli (tai vakaasti ainakin uskon, että höpötyksen sisältö oli tämä). Ja kun isikään ei suostunut antamaan täyttä mukia tytön omaan käteen, hän käänsi selkänsä ja itki. Sitten pyllähti istumaan ja itki. Sittten meni makaamaan ja itki ja huusi. Sitten vielä venytti itsensä vähän pidemmäksi lattialla ja itki. Lopuksi taisivat pöydän antimet kiinnostaa niin paljon, että suostui istumaan taas rauhassa. Ja sai vielä tyhjän kupinkin itselleen.