Välillä mietin nimittäin tätä: paljonko lapsen on toteltava ja milloin lapsen on toteltava? Onko lapsen aina toteltava ja onko aina toteltava heti?
Meillä lapset saavat näkyä ja kuulua. Meillä saa juosta sisällä ja kiipeillä sohvalla. Välillä saa huutaa (jos se on olevinaan vaikkapa laulua tai jotenkin kuuluu olennaisena osana leikkiin) ja välillä ei, tässä kohdin taidetaan olla aika epäloogisia. Pitäisi varmasti olla jämptimpiä. Nyt huutaminen on kotona kiellettyä lähinnä silloin, kun ei vaan jaksa kuunnella (muualla toki lähes aina).
Minulla on ollut ohjenuorana: Pick your battles. Valitse ne jutut, mistä alat taistella. Kaikesta ei kannata niuhottaa eikä valittaa, koska niitäkin asioita on aivan valtavan paljon, joiden suhteen on pakko olla tiukka ja tarkka. Ohjenuorasta huolimatta jokaiseen päivään mahtuu valtava määrä kieltoja, käskyjä, kehoituksia ja määräyksiä. Älä tee sitä, älä mene sinne, nyt tee noin, odota, lopeta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Jotkut asiat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä. Selkeimpinä ehkä ne, että toista ei saa vahingoittaa, ruualla ei saa leikkiä ja parkkipaikoilla (yms.) pidetään aikuisen kädestä kiinni eikä karkailla. Ei tällaisissa asioissa ole mitään pohtimista. Näissä asioissa on vaan toteltava.
Ruualla leikkiminen on minulle aikamoinen ärsytysnappi. Niin monta kertaa olisi tehnyt jo mieli jyrähtää, että hei, maailmassa on lapsia, joilla ei ole ruokaa ollenkaan. Niin monta kertaa! Mutta en ole sanonut, koska se ei ole mielestäni asia, jota 1- ja 3-vuotiaiden lasten pitäisi vielä murehtia. Maailman epäreiluus ehtii kyllä paljastua myöhemminkin.
Mietin siis, että onko pakko totella heti, kun aikuinen kieltää:
- räpsyttelemästä valoja pois-päälle-pois-päälle
- heittämästä hiekkaa hiekkalaatikolla
- laittamasta hattua pikkusiskon/isovelin päähän, kun pikkusisko/isoveli ei halua sitä
- huutamasta kovalla äänellä kotona
- leikkimästä äidin/isän puhelimella
Vai kolmannella kieltokerralla? Vai ei sittenkään? Näiden asioiden suhteen meillä se on ehkä sillä kolmannella kieltokerralla. Nyt kun pikkusisko ei ole enää avuttomassa iässä vaan osaa jo puolustautua (ja tehdä kiusaa), osan keskinäisistä pikkumittelöistään saavat sisarukset selvittääkin keskenään.
Minä pyrin siihen, että selitän, miksi jokin asia on kiellettyä. Tosin kun on 17 000 kertaa selittänyt, miksi valoja ei saa laittaa pois-päälle-pois-päälle, tulee itsellekin hölmö olo. Pitääkö tätä nyt tosiaan taas selittää? Järjetöntä.
Meillä on käytössä myös jäähytuoli, joka on se viimeinen paikka, jos kielletyt puuhat vaan jatkuvat ja jatkuvat. Välillä stoppi tulee jo siitä, kun tuolin ottaa esille. Jos lapsi joutuu jäähytuolille (tai aikalisätuolille tai miksi sitä nyt kutsuukaan), hänelle selitetään aina, miksi niin on käynyt. Tuoli on aina meitä lähellä, ei esimerkiksi toisessa huoneessa. Se on miettimis- ja rauhoittumispaikka. Yleensä ihan toimiva sellainen.
Periaatteena on se, että turha uhkailu on hölmöä. Jos sanotaan, että ellet nyt lopeta tuota, et saa jälkiruokaa - siitä on pidettävä kiinni. Ja tässä kohtaa on pakko myöntää, että mies on meillä tässä parempi. Itse hellyn liian helposti.
Nyt hoidon alettua, poika oli ensimmäisen viikon ajan uskomaton uhmapakkaus. Vaikka hoidossa meni hyvin, silti hän reagoi kotona vahvasti tähän muutokseen. Eikä ihme, onhan se suuri asia. Kun uhmailu meni aivan mahdottomaksi, lapsi otettiin syliin ja pidettiin kiinni. Istuttiin sitten siinä sohvalla toista tuntia. Se auttoi.
Keskitiellä yritetään kulkea, olla rentoja ja nipoja samalla aikaa. Opettaa lapsille, että todellakin on sääntöjä, joita on aina noudatettava. Ja samalla antaa heille tilaa toteuttaa itseään, haastaa ja kyseenalaistaa asioita, riemuita ja riehua.
Aamen, aamen, aamen. Hoidon jälkeinen selvä hoidossa tsemppaamisesta ja kilttinä olosta johtuva kiukku onkin aivan oma lukunsa! Meillä neljäveellä tuntuu olevan iltapäivisin sitä. Olen sitten yrittänyt halata, ja antaa tilaa touhuta ja tasoittua ulkona. Mutta rumaa puhetta en silti siedä. Äitiä ei sanota tyhmäksi. PISTE. Onhan se sellaista tasapainoilua!
VastaaPoistaMutta on saatu tähän mennessä kiukut hoideltua ja kodin henki hyvänä pidettyä.
Meilläkin muuten laitetaan väkisin hattuja toisten päähän. Tai pyöräilykypärää. Eilen siitä kehkeytyi suuri draama. :D
Oih, noita draamoja! :D Meillä toisen päähän yritetään tunkea välillä myös laskettelukypärää laseineen. Noi päähinepuuhat on siitä vaikeita, kun ensin niitä yleensä tehdään sovussa kunnes toinen päättää, että enpäs yhtäkkiä haluakaan leikkiä tätä enää. Ja siinä sitä sitten ollaan! Tämä sama kaava pätee tosin monin muihinkin leikkeihin.
PoistaSiis noi hoidon jälkeiset kiukut... huh. Oli kyllä ihan uudenlaista menoa.
Hyvin samalla linjalla täälläkin. Paitsi että meillä isä antaa helpommin periksi, minä yritän olla johdonmukainen juuri noissa seuraamusten toteuttamisessa.
VastaaPoistaVaikka pidin päiväkodissa olemisesta, niin silti poislähtötilanteissa purkautui väsy/ikävä/koko päivän "kunnolla" oleminen ketäpä muutakaan kuin omia vanhempia kohtaan. Lastentarhanope lohdutteli isääni, etta se on vain merkki siitä, että silloin lapset kokee olonsa turvalliseksi kun uskaltaa kiukutella.
Aina voi myös lohduttautua sillä, että rajat on rakkautta, mies näkee työssään paljon sitä, mitä seuraa, kun kaikessa on annettu periksi, ettei vaan tuoteta lapselle pettymyksiä ja sitten koulumaailmassa onkin vaikea oppia niitä sietämään, jos ei koskaan aiemmin ole tarvinnut.
Joskus tosin mennään siitä, mistä aita on matalin... Tämän aamun kiireessä mies suostui viemään pienemmän hoitopaikan pihalle, kun ei halunnut äitin autoon, ja minä menin perässä omalla autolla, kun sen piti kuitenkin olla äidin, joka hänet parkkipaikkaan hoitopaikkaan sisälle vei... No, hoitopaikka oli molempien matkan varrella ja minä itse en halunnut myöskään aloittaa aamua riitaisena, vaan viedä sitten kuopuksen hoitoon ja sopia tuo aamun "kärhämä".
Ihana kuulla, että muillakin on tuota, että joskus on vaan helpompi antaa periksi. :) Ei vaan ehdi eikä jaksa aina alkaa selvittämään asioita.
PoistaMutta muuten jotenkin tässä tätä aihetta täällä ja tuolla Hupulaisilla kun on käsitelty, niin tein sisäisen päätöksen, että olen johdonmukaisempi seurauksissa. Oon mä yleensä ollut, mutta ehkä kuitenkin liian usein on tullut annettua periksi... Enemmän nyt kun olen töissä ja aika lasten kanssa on niin lyhyt.
Ja vahvasti olen minäkin sitä mieltä, että rajat on rakkautta. Ja ne tuo turvallisuutta.
Hyvä kirjoitus täällä ja Hupulaisissa! :)
VastaaPoistaMä taidan olla aika tiukkis. Tai en mä tiedä, ehkä en. :)
Ketään ei satuteta, ruokapöydässä ei pelleillä, äitiä ei haukuta (tai ketään muutakaan), parkkipaikoilla ei juoksennella. Aika samoja juttuja! :) Toisen ihmisen ja toisen ihmisen omaisuuden kunnioittaminen on mun mielestä tärkeitä juttuja, mitä haluaisin lasten oppivan!
Tavaroita SAA levittää, mutta ne pitää päivän päätteeksi myös kerätä. Huutaa saa, mutta ei KILJUA!!
Meillä on jäähypenkki käytössä. Lyömisestä/puremisesta/tahallaan tönimisestä joutuu suoraan jäähylle. Tavaroitten keräämisen ja monen muun jutun kanssa toimii kolmeen laskeminen, yleensä ykkösellä alkaa tapahtumaan.
Mä en IKINÄ anna uhkauksia, mitä mä en pysty pitämään. Sehän on lapselle valehtelemista, jos ensin jotain uhkailee ja sitten antaakin periksi. Ja keneen lapsi voi luottaa, jos ei omaan äitiin? :)
Meillä myös joskus neuvolassa sanottiin, että lapsella on turvallinen koti, kun tietävät että siellä voi tunteensa näyttää. Meillä on sitten kyllä todella turvallista, heh! :D Lapset on aika vieraskoreita ja kiukuttelee kotona sitten senkin edestä. Mutta hyvähän se niin päin on! :)
Tuon on muuten myös totta, että paitsi toista ihmistä myös toisen omaisuutta pitää kunnioittaa. Täysin samaa mieltä.
PoistaJa tuo oli hyvä pointti, että on lapselle valehtelemista jos uhatuista seurauksista ei pidetä kiinni. Tuo on painettava mieleen ja muistettava silloin kun itseni tekisi mieli heltyä! Lapsen pitää tosiaan voida luottaa vanhempiinsa ja tämä vaikuttaa siihenkin. Kiitos! :)
Jep, samoilla linjoilla - pick your battles ja uhkaukset viedään loppuun! Mä olen aika tiukka näissä, koska turha uhkailu vaan nakertaa kaikkea sitä, mitä on jo saatu lapsen päähän iskostettua ;)
VastaaPoistaNiin totta! Joka asiasta ei kannata nalkuttaa, mutta sitten kun sanotaan, niin jämäkkyys ja johdonmukaisuus ohjenuorana.
PoistaSamoilla linjoilla myöskin.
VastaaPoistaToi on kyllä tosi vaikea kysymys, että pitäisikö totella heti vai kolmannella kerralla. Siis niissä asioissa, jotka ei ole ykköstärkeysluokassa. Toisinaan sitä sietää kauemmin vastaan hangoittelua kuin toisinaan. Olisihan se miellyttävää ja helppoa, jos lapsi tottelisi kaikessa heti, mutta pärjääkö sellainen lapsi aikuisena tässä yhteiskunnassa?
Meillä on käytössä jäähy, on ollut jo tosi pienestä saakka. Kaksivuotiaamme on jo tottunut jäähyttelijä. Se tuntuu olevan jokseenkin toimiva kasvatuskeino, varsinkin isoveikalla. Jäähyltä pois päästettäessä käydään aina läpi, miksi lapsi joutui jäähylle. Yleensä viimeinen varoitus riittää, kun isoveikka tietää, että sitä seuraa jäähy. Jos jäähyn teho tuntuu toisinaan laskevan, otan käyttöön lelun takavarikon. Mutta se ei ole aina tehokas, kun nykylapsilla on niin paljon leluja...
Meillä on varsin voimakastahtoiset ja jääräpäiset pojat, joten tahtojen taistoa käydään päivittäin. Useastikin. Pian 5-vuotias käyttäytyy tällä hetkellä murrosikäisen tavoin ja 2-vuotias alkaa olla varsinainen "kuningas EI" :/ Pinnaa kysytään :)
Joo, tuota juuri mietinkin, että jos asia ei ole ykköstärkeysluokassa, niin ehkä se ensimmäisellä kieltokerralla totteleminen ei ole pakollista. Eihän tässä mitään nöyrää ja alistuvaa ihmisen alkua haluta kouluttaa tottelemaan kyseenalaistamatta joka asiaa. Ehkä se kolmonen on siinä toimivampi - kun on selitetty miksi ei näin ja annettu senkin jälkeen mahdollisuus lopettaa.
PoistaMeillä jäähy on myös ollut ihan toimiva juttu, etenkin sellaisena rauhoittajana. Tai tässä vaiheessa voisi sanoa, että pojalla se toimii, mutta 1 v 8 kk lapsella ei niinkään. Ok, voisi sanoa, että hän liian pieni siihen, mutta jos molemmat lyövät, niin se vaan ei mene niin, että isompi joutuu jäähylle ja pienempi jatkaa leikkejä. Vaikka oli ihan samalla tavalla tietoisesti mukana tekemässä väärin. Syy, miksi jäähy ei tytöllä toimi on lähinnä se, että hänestä on hurjan hauskaa istua siellä. :) Ja on niin ylpeä, kun pääsee tekemään samaa juttua kuin isoveli... Jotain muuta pitäisi siis ehkä keksiä. :D
Hyvin kirjoitettu ja ihan asiaa. Itse välistä sorrun motkottamaan turhistakin asioista. Onneksi aika äkkiä palaa jalat maahan ja järki touhuun. Ei tässä tarvi olla täydellisiä, ei lasten eikä aikuisten!
VastaaPoistaVaikka itsellä on tuo pick your battles -ohjenuora, niin kyllä sitä vaan silti sortuu välillä napisemaan turhastakin. Jos on huono päivä ja väsynyt olo, etenkin silloin. Mutta hyvin sanottu: täydellisiä emme ole kukaan, eikä tarvitsekaan olla!
Poista