Pitääkö kaikkea olla aina kaksi?

Kun sai toisen lapsen ja se toinenkin lapsi kasvoi riitelyikään, sitä huomasi, että kaikkea kannattaa ostaa kaksin kappalein. Kun käy matkalla, kannattaa ostaa molemmille samanlaiset tuliaiset. Ei kannata ajatella, että jospa toinen tykkäisi tästä ja toinen tästä. Ei. Ne tykkäävät siitä samasta. Tai vaikka eivät oikeasti tykkäisikään, niin muka-tykkäävät.

Jos olet vain toisen kanssa reissussa ja hän saa vaikkapa ilmaisen ilmapallon tai minkä tahansa aivan typerän markkinointihärpäkkeen, kannattaa sellainen pyytää isoveljelle tai pikkusiskollekin.

Ensin sitä unohteli. Meni kauppaan ja huomasi, että hei, poikahan tykkäisi tuosta, enpäs malta olla hankkimatta sitä hänelle. Ja kun oli astumassa kotiin, muisti, että ai niin, tyttö onkin jo kasvanut hoksaamattomasta vauvasta lahjatiedostavaksi yksilöksi. Ja sitten piti antaa se lahja pojalle joskus salaa (ja poika paljasti salaisuuden heti tilaisuuden tullen).

Nyt on jo oppinut siihen, että osta kaksi, teet elämän helpommaksi.

Mutta sitten taas jossain menee raja. Lapsilla on loppuvuodesta lahjasuman aika, kun ensin juhlitaan heidän synttäreitään ja sitten onkin heti joulu perään. Eihän näitä lahjoja voi hankkia niin, että kaikkea olisi tuplana. Siinä oli setvimistä, että mitä kumpikin saa omanlaistaan ja mitä molemmat saa samoja.

Äkillisen lahjasuman jälkeen alkaa rajojen hakeminen siinä, että milloin saa leikkiä toisen omalla.

• Onko omistajalla aina oikeus leluun, vaikka toinen olisi jo ehtinyt aloittaa sillä leikkimisen?
• Vai onko niin, että kaikki on käytännössä yhteistä (vaikka sitä ei tietenkään lapsille kerrota) ja kullakin lelulla saa leikkiä se, joka sillä ensiksi ehti leikit aloittaa?

Pitäisi kai päättää säännöt, meillä taidetaan luovia jossain välimaastossa ja tilanteen mukaan.

Ja juttuhan on niin, että vaikka ihan kaikesta tässä kodissa olisi tuplat, riidanaihe löytyisi jostain. Kuten eilen. Tyttö löysi kiven (kaapin alta, wuhuu) ja meni sitä esittelemään ylpeänä veljelleen: minulla on tällainen kivi, tämä on minun LEMPIkiveni ja tämä on minun ikioma.

Siitä se vollotus sitten lähti. Pojalla ei ollut lempikiveä. En tiedä, ärsyttikö poikaa enemmän se, että hänellä ei todellakaan ollut kiveä vai se, että pikkusisko oli varastanut hänen aiemmin käyttämänsä lempikivi-määritelmän.