Tiimiytymistä havaittavissa

Ensin on pakko kehua meidän päivähoitopaikkaa: meillä kävi mahtava onni. Lapset ovat tosiaan hoidossa aivan naapurissa, pikkutien toisella puolella. Heitä hoitaa ihana, kokenut perhepäivähoitaja, jonka eläkkeellä oleva mukava mies tekee hyvää ruokaa ja leikkii lasten kanssa.

Alku on sujunut paremmin kuin mitä olisin uskaltanut toivoakaan.

Kun lapset olivat vielä kotona, touhu alkoi olla melko riitaista. Joka välissä sai olla selvittelemässä kaksikon välejä. Toki silloinkin oli paljon hyviä hetkiä, mutta tuntui, että kaksintaisteluiden määrä kasvoi viikko viikolta.

Lasten keskinäiselle suhteelle päivähoidon aloittaminen on tuntunut tekevän hyvää. He ovat selkeästi tiimiytyneet. Touhuavat paljon yhdessä kotonakin, leikkivät ja hupsuttelevat. Vaikka välillä kumpikin haluaa leikkiä rauhassa omiaan, usein he hakeutuvat toistensa lähelle. Kun toinen on poissa, toisen tulee aika pian ikävä.

Viime viikolla kävin tytön kanssa ruokakaupassa ja kesken reissun hän alkoi kysellä jo veljen perään.  Hoidossa hän kuulemma huolehtii isovelillekin vaatteet. Kuljettaa isovelille puettavaksi housut, takin, kengät, pipon ja hanskat. Niin pieni ja niin huolehtivainen.

Isoveli liidaa ja ohjaa. Kun pikkusisko jää jälkeen, isoveli hakee mukaan ja ottaa kädestä. Tehdään näin, mennään tuonne ja leikitään tätä.

No, onhan niitä riitojakin edelleen - todellakin. Mutta nyt lapsista on tullut aivan uudella tavalla tiimi. Kyllä he niin tykkäävät toisistaan.

Elämä kuopuksena

Helsingin Sanomissa (täällä) oli taannoin Paula Norosen hauska kolumni siitä, miten toinen lapsi jää lapsipuoleksi. Juttu kertoo siitä, miten ensimmäisen lapsen ympärillä pyöritään ja häärätään ja kun toinen lapsi syntyy, jalona ajatuksena on tehdä samoin - mutta aika ei vain riitäkään.

Niin totta.

Muistan, miten tulimme esikoisen kanssa sairaalasta kotiin ja laitoimme hänet sohvannurkkaan jatkamaan unia. Istuimme vierellä ja vain katselimme sitä ihmettä monta tuntia. Hämmentyneinä siitä, että hän on tullut meille, että hänellä on niin ihana nöpönenä ja niin pienet varpaat ja tämä on meidän perhe.

Kun kuopuksen kanssa tulimme kotiin, esikoinen oli 40 asteen kuumessa ja niin surkeassa kunnossa, että aivan sydämeen otti. Uusi vauva laitettiin korisänkyyn ja täysi härdelli päälle. Esikoiselle nousi punaisia pilkkuja joka puolelle ja vatsa oli sekaisin (vauvarokko). Mennäänkö päivystykseen, mitä tehdään, mistä on kyse? Täysi härdelli. Äkkiä vaan uudelle vauvalle maitoa ja uudet vaipat ja takaisin korisänkyyn.

Esikoisen vauvakirja on täynnä tarinoita, mutta vain kahteen ikävuoteen asti, kunnes kuopus syntyi - nyt laiminlyön tasaisesti kummankin kirjoja. Ei vaan muka ehdi.

Esikoisen kohdalla uusien taitojen ja juttujen suhteen oli malttamattoman innostunut. Voi, koskahan hän alkaa hymyillä, koska taputtaa, koska sanoo "äiti" ja koska hän lähtee liikkeelle (ei lähtenyt 10 kuukauteen minnekään, edes ryömimällä). Esikoisen kohdalla kaikki vanhemmat sanovat jo parin kuukauden ikäisestään "aivan varmasti on jo tulossa hampaita, kun kuolaa tulee niin paljon ja laittaa sormia suuhun koko ajan". Kun esikoinen oli kaksi kuukautta, ilmoitimme ylpeänä neuvolassa, että hän osaa jo kääntyä. Neuvolan täti palautti meidät maantasolle toteamalla, että joskus noin pienet vauvat tosiaan vahingossa kääntyvät, kun pää on vielä niin painava suhteessa muuhun vartaloon.

Kuopuksen kohdalla olisin halunnut jarrutella kaikkea. Minun todennäköisesti viimeinen vauva, älä nyt vielä tee noin ja niin! Pysy vielä pikkuisena. Kuopus ei kuunnellut: hän oikeasti alkoi kääntyilemään 2 kuukauden iässä, lähti 4 kuukauden iässä ryömimään, puolivuotiaana konttasi ja nousi seisomaan tukea vasten ja 8 kuukauden iässä jo käveli.

Kuopuksen onni on syntyä rennommille vanhemmille kuin esikoinen. Se on meillä todellakin totta. Esikoisen kanssa edettiin neuvolan oppaiden kanssa: mitä saa tehdä ja syödä minkäkin ikäisenä. Kuopuksen kanssa mennään maalaisjärjellä. Oho, kuopuksen syömä kalakeittohan olikin perusmaitoon tehtyä, eikä maitotuotteita vielä olisi pitänyt syödä.

Kuopuksena syntymisessä parasta on ehkä se, että kotona häntä odottaa täydellinen viihdekeskus: isompi sisarus. Isomman sisaruksen touhuja jaksaa vauvana tuijottaa vaikka kuinka pitkään ja vähän isompana on mahtavaa päästä mukaan. Kun isoveli hyppii tasajalkaa ja huutaa "Blääääää", se on kuopuksesta yleensä aivan mielettömän hauskaa ja hienoa.

Välillä mietin, että on tuolla esikoisella mahtanut olla tylsää ihan vaan meidän kanssa. Vaikka toisaalta, kai siinä kaiken keskipisteenäkin on ollut aikansa kiva paistatella. :)

P.S. Esikoinen ei T-O-D-E-L-L-A-K-A-A-N saanut noin pienenä noin isoa jäätelöä.

Kiva ja kohtelias - paitsi siskolle

Olimme tosiaan juhannuksena appivanhempieni mökillä ja siellä oli myös lasten kaksivuotias serkkupoika. Serkkupoika oli siinä iässä, että halusi kaiken, mikä sattui juuri olemaan silloin jolla kulla muulla. Oli hämmästyttävää seurata, miten meidän poika suhtautui siihen, että pienempi serkkupoika nappasi lelun hänen kädestään. Hän sanoi yleensä "joo, ota sinä vaan se, mutta sitten sinun pitää antaa jotain myös minulle, anna vaikka tuo lelu".

En minä sitä hämmästynyt, että poika osaa olla kiva ja kohtelias. Kyllähän hän on kiva ja kohtelias pikku ihminen. Kunhan vain pistin merkille, että miten eri tavalla poika suhtautuu, kun pieni serkkupoika on toinen osapuoli kuin silloin, kun vastassa on oma sisko. Silloin tuollaisessa tilanteessa aletaan huutaa ja yleensä myös töniä.

Soittelin viime viikolla päivähoitotoimistoon ja varmistelin, että pääseväthän meidän lapset samaan hoitopaikkaan ja saavat olla päivät yhdessä. Pääsevät he. Totesimme miehen kanssa, että hyvä niin, saavat sitten tapella keskenään, ei tarvitse muiden kanssa rähinöidä. :)

Ja saavat tietenkin olla myös toistensa tukena, koska kyllähän he myös tykkäävät toisistaan. Pari päivää sitten poika oli ollut mummolassa koko päivän ja kun töistä tullessani nappasin hänet matkaani ja tulimme kotiin, sisko syöksyi halamaan. Ei äitiä, vaan veljeä. Ja niitä halauksia tuli monta.