Juoksut ja stop

Etsin lapsille sopivaa kesäharrastusta omasta kunnastamme ja naapurikunnista/-kaupungista. Poika on aina rakastanut uimista, mutta uimakoululle hän sanoi heti jyrkän ei:n. Haluaa kuulemma käydä uimassa vaan isin, äidin ja mumman kanssa. Ja toki jos uimisen oppimista ajattelee, niin kyllähän silloin paremmin voi siihen keskittyä kuin isossa ryhmässä. Sanon entisenä uinninopettajana. Mutta jos ei tule käytyä muuten uimassa, uimakoulu on toki huippujuttu. Ja muuten vaan harrastuksena.

Yleisurheilu taas innosti heti. Ilmoitin molemmat lapset yleisurheilukouluun, mutta 2-3-vuotiaiden ryhmää ei sitten perustettukaan. Tyttö sai luvan mennä 4-6-vuotiaiden ryhmään, jos vaan pysyy vauhdissa mukana. Vauhdissa mukana pysyminen ei ollutkaan ongelma, vaan se pysähtyminen. Ei kaksivuotiasta kiinnosta eikä hän edes enää pienen tovin jälkeen muista, mitä tarkoittaa se, että ohjaaja puhaltaa pilliin. Kun tekee mieli juosta seiväshyppypatjalle hyppimään, silloin juostaan sinne.

Poika jatkoi sitten ilman siskoa yleisurheilukoulussa. Nyt jatko on vaakalaudalla, kun pitäisi vaihtaa ryhmää ja päivää, koska nykyinen ryhmä lopetetaan. Uudesta ryhmästä pitäisi siitäkin olla pois seuraavat kolme viikkoa, koska lomailemme juuri treenipäivinä muualla.

Ja jos ihan totta puhutaan, niin vaikka poika tykkää siitä menosta ja meiningistä, niin hän arastelee isossa, tuntemattomassa ryhmässä niin paljon, että ei välillä halua tehdä mitään. Kysymys kuuluukin, olisiko hyvä saada vähän kokemusta isosta lapsiryhmästä tällaisina pieninä tunnin pätkinä vai olisiko parempi antaa pojan vaan nauttia kesästä juuri siten kuin hän itse haluaa - ilman stressiä?

Ja tähän kuitenkin vielä lisäyksenä se, että silloin kun poika menee mukaan ja tekee jotain siinä isossa ryhmässä, hän on jälkeenpäin valtavan tyytyväinen itseensä, oikein uhkuu ylpeyttä.

No, tätä pitää vielä miettiä - koska seuraavat viikot lomaillaan.

Se, mitä kesän ohjelmaan varmasti kuuluvat, ovat yleisurheilukilpailut. Niistä poika tykkää! Tyttökin oli nyt ensimmäistä kertaa juoksukisassa. Pikkuisen vedettiin 40 metrin matkalla viereiselle radalle, mutta ei haittaa. Kaikki saivat maalissa heti mitalin kaulaansa.

Lapset olivat juoksukisoista aivan superinnoissaan. Poikakin vaan hymyili ja nauroi koko juoksumatkan - todellista liikunnan riemua! Tyttö piti mitalia vuorokauden (miinut yöt) kaulassa ja esitteli monta kertaa, että "näin minä juoksin!".

Näitä kisoja on onneksi tulossa lisää. Näin pienillä lajikavalkaadiin kuuluvat yleensä 40 metrin juoksu ja mahdollisesti lisäksi pituushyppy tai pallonheitto.

 

Ja mitä sitten tarkoittaa otsikossa: stop? Sitä en vielä itsekään tiedä. Pysähtyykö blogi hetkeksi paikoilleen ja jatkaa sitten jonkin ajan kuluttua matkaa uusilla voimilla, vai stoppaako matka kokonaan.

 

Joka tapauksessa nyt blogipostausten väli tuntuu venyvän ja nyt ei vaan kirjoituksia synny. Tämän ei kuulu olla sellainen asia, joka vaivaa mieltä :  pitäisi, PITÄISI, pitäisi kirjoittaa sinne blogiin jotain.

 

Nyt siis meno on stop, mutta jätän itselleni avoimeksi ajatuksen, että vielä jatkaisin matkaa. Mutta vain jos tuntuu siltä. Mistäs sitä tietää, on tämä kuitenkin ollut niin mukavaa. :)

 

 

 

Kaunista ja lämmin(tä)henkistä juhannusta kaikille!  

Avokkaat joilla jaksaa kävellä (Crocs)

Kerroin jo aikaisemmin (täällä), että sain ilokseni valita Crocksilta kengät lapsille ja itselleni. Lapsille valinta oli helppo, molemmille tilasin käytössä täysin erinomaisen maineensa arvoisiksi osoittautuneet  Kids' Handle It Rainboot -kumpparit.

Oma valintani seilasi kahden vaihtoehdon välillä. Haluaisinko ihanat pitsiballerinat vai avokkaat, jotka olivat mielenkiintoisesti erilaiset ?  Women’s Stretch Sole Flat -avokkaat veivät tällä kertaa voiton, koska halusin testata, voisiko tässä olla vastaus jo useamman vuoden mietityttäneeseen kysymykseen: mistä löytäisin sellaiset avokkaat, joilla pystyisi kävellä vaikkapa pidemmänkin kesäpäivän kaupungilla. Ihan lättäballerinoilla se ei minulta nimittäin onnistu ja monet kengät hankaavat aina jostain - kiitos vaan vaativanmalliset jalkani.

 

Women’s Stretch Sole Flat -kenkien pohja on erikoinen "palapeli" ja ne ovat todella taipuisat.

 

 

Nyt kesäsäiden alettua nämä uudet kengät ovat olleet kovassa käytössä. Ne ovat mukavat jalassa ja totta tosiaan, näillä on jaksettu kävellä useampikin kilometri kaupasta toiseen.

 

 

Itse asiassa on niin, että usein nämä kengät tulee nyt sutaistua jalkaan, menin sitten ulos mitä tahansa tekemään. Siinä ne sopivasti odottavat eteisessä aina lähtövalmiina.

 

Muutama on kysäissyt, eikö jalkaa vasten oleva materiaali hioasta. No, näillä säillä jalka hikoaa vaikka missä -  mutta ei, jalkapohjaa vasten oleva materiaali ei ainakaan minun mielestäni ole mitenkään erityisen hiostavaa. Oikeastaan parempi kuin moni muu.

 

 

Lasten kumppareista on todettava, että hoidossa on nyt riviin tullut kolmannetkin samanmoiset. Perhepäivähoitajan eteisessä kosteilla säillä melkoinen Crocs-värisuora: keltaiset, pinkit ja vihreät. Lasten hoitokaveri oli ihastunut meidän naperoiden kumikenkiin niin, että oli vahvasti vaatinut itselleen samanlaiset. Kyllä nyt kaverusten kelpaa. :) 



Talokuumetta ja lääkettä siihen

Olen aina ajatellut, että joskus minulla on oma talo.

Ensimmäinen omistusasuntomme oli 1970-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Näppärä sijainti ja mukavat maisemat. Isohko ollaakseen kaksio. Se huoneisto on muistoissa aina rakas paikka: meidän ensimmäinen yhteinen ikioma koti ja se koti, jonne esikoisen sairaalasta kannoimme.

Sitten muutimme ihan uuteen rivarikolmioon. Oma pieni piha! Kaikki uutta ja kiiltävää. Mikään ei repsota mistään. Maalit, tapetit ja laatat on valittu oman maun mukaan. Keittiö ja lattia oli jo tilattu siinä rakennusvaiheessa, kun ostimme tämän, mutta onneksi nekin olivat oikein mieluisia. Valkolakattu tammiparketti olisi ollut oma valintanikin. Kuopuksemme ensimmäinen koti.

Talokuume on ollut pari vuotta syrjässä, tässä on asusteltu oikein tyytyväisinä. Nyt elohopea kuitenkin pompsahti taas ylös. Mikähän siinäkin on, että talokuume syttyy aina kesällä? Talvella sitä kai vaan on tyytyväinen, ettei tarvitse murehtia lämmitysjuttuja tai lumien kolaamisia tai mitä kaikkia omakotitalon murheita voi ollakaan.

Talokuumetta nostatti myös hyvien ystäviemme ratkaisu, kun pitkään taloa etsinyt Kirsikan perhe osti alkuperäiskunnossa olevan rintamiestalon ja aloitti remontin. Kirsikan sisko Katjuska perheineen löysi myös samaan aikaan muutamien mutkien jälkeen oman kotitalonsa, 1980-luvulla rakennetun "käkikellotalon". Siskosten uusista taloista ja muista jutuista voi lukea lisää heidän yhteisblogistaan täältä.

Viimeisimpänä - ja tärkeimpänä - syynä talokuumeen tuloon akuutiksi oli se fakta, että poika on enää vuoden hoidossa ja sitten koittaa eskari. Olisi järkevää tehdä taloratkaisu siis seuraavan lukuvuoden aikana, jotta ei eskarivuonna tai heti sen jälkeen vaihdettaisi maisemaa ja kuntaa.

Kun huomasimme synnyinkunnassani olevan myynnissä ehdottomasti harkittavan talon, tuli mieleen, että tässäkö se nyt on. Talo oli niin järkevänoloinen ostos kuin vain olla voi. Hieman yli kymmenenvuotias talo sijaitsi lähellä miehen työpaikkaa, oli erittäin hyväkuntoinen ja todellakin kohtuuhintainen. Oli pakko miettiä, että nyt on ehkä tehtävä nopeita ratkaisuja.

Pohdin kovasti sitä, onko talon oltava unelmien talo vai voiko sen ostaa järjellä. Jos ostaa järkitalon, voihan silti vielä joskus saada senkin talon, joka tuntuu siltä oikealta. Tai sitten järkitalosta voi tulla tunnetalo, kun siitä tulee koti.

Kävi ilmi, että järkitalo oli järkevä ostos niin monen muunkin mielestä, että siitä kisaamaan emme millään ehtineet. Eihän meillä ole vielä edes oma asunto myynnissä.

Järkitalon meneminen sivu suun ei harmittanut sen kummemmin, mutta mieltä jäi yhä pahemmin kutkuttamaan ajatus omasta talosta. Tarvittiin ratkaisuja.

Ratkaisu on nyt mahdollisesti löytynyt täysin vastakkaisesta suunnasta ja siitä kaikkein eniten tunnetalosta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ostamme minun lapsuudenkotini, jonka oma paappani on rakentanut. Kotimme olisi viiskytluvulla rakennettu rintamamiestalo, lasten nykyinen mummola.

Vanhemmilleni rakennamme pienen talon suht lähelle. Miksi emme mieluummin rakenna itsellemme, on muutama kysynyt. Mietimme sitäkin, mutta kun selailin talokuvastoja, en osannut olla ajattelematta, että tähän pitäisi olla jokin palo ja innostus. Halua rakentaa uusi talo, malttamattomana odottaa sen valmistumista. Niitä tunteita ei ollut.

Uusia kuvioita aletaan valmistelemaan saman tien - vanhemmat selailevat talokatalogeja ja me mietimme remppa-asioita - mutta muuttoon menee vielä vuosi. Ja hyvä niin, koska haluaisin, että lapset olisivat vielä ensi vuoden maailman parhaimmassa hoitopaikassa.

Välillä hirvittää, nämä ovat isoja asioita. Lähinnä tekee kuitenkin mieli lukea sisustuslehtistä ideoita, miten teemme mummolasta meidän kodin.