Po.Pin tämän kevään takit

Polarn O. Pyretin verkkokaupassa (täällä) on nyt uusia kevään ulkoiluvaatteita.

Toimiiko? Vai haikailetko viimevuotisten perään?

Minun mielestäni muut on ihan kivoja, mutta tuo palatakki ei miellytä. Ei tämä, eikä varsinkaan se, missä on pala pinkkiäkin joukossa.

Minä haikailisin sitä viimevuotista denim-takkia erivärivetskareilla (tuleekohan tästä pakkomielteinen metsästysoperaatio?). Saa tarjota satakymppiä tai sataakuuttatoista! :)

Uusi Me&I -mallisto ja sen yksi (mahdollinen) must have

Uusi Me&I-mallisto julkistettiin tänään(kö se oli?). Minulla ei koskaan ole ollut mitään suuren suurta Me&I-faniutta, vaikka aina silloin tällöin jostain yksittäisistä jutuista olenkin kovasti tykännyt. Valtavaa höpsähdystä ei koskaan ole tapahtunut, vaikka tosin, kun poika oli ihan pieni, meandin haalarit olivat suursuosikkeja. Niin ja sellainen ihana sininen  pupupaita, sehän oli myös kiva tassupyllyhousujen kanssa.

Joo, mutta nyt meillä on muutamia housuja (jotka olivat pojan lemppareita ennen kuin Polarn O. Pyretin sirkusmalliston raitaleggarit syrjäyttivät ne) ja parit t-paidat. Tytöllä on tällä hetkellä yksi Me&I:n mekko. Eipäs kun on niitä kaksi.

Eli: tarkoitukseni oli kertoa, että meillä ei ole juurikaan Me&I:n vaatteita, mutta ilmeisesti meillä onkin. Mutta höpsähtänyt en siis ole! Mitä nyt muistihöperö.

Uudessa mallistossa oli yksi vaatekappale, joka näytti sellaiselta, jonka pojalle haluaisin. Ainakin  kuvan ja kuvauksen perusteella. Nimittäin slim sweatpants -housut. Olisikohan nämä mukavat?

 

 

Sitten on tällaista ehkä -listaa, jossa ovat pojalle punainen merirosvopaita ja keltainen bussipaita. Tyttö varmasti tykkäisi noista housuista. Pipo on söpö, vai onko sittenkään? Onko se jotenkin liian imelyystyttöjuttu? Saattaa olla. Samaa sarjaa on myös housut, jotka ovat kyllä tyttövauvalle suloiset, mutta jotenkin jo vähän too much meidän tyttöselle.

Nämä allaolevat mekko ja tunika ovat hienoja! Hienoja, mutta eivät niinkään meidän tytön tyyliä. Enemmän kun olen ollut tytön vaatteissa sellaisella hempeyslinjalla.

 

Niin ja hei, jos meillä olisi (poika)vauva, niin eihän näitä voisi vastustaa: lammasbody ja -pöksyt!

 

Opetellaan(ko?) luistelemaan!

Meidän lapset olivat viime lauantaina ensimmäistä kertaa luistelemassa. Tämän totean hieman nolona, sillä poikammehan on (jo) neljävuotias. En tiedä, miten talvet ovat menneet niin, ettei muka ole vaan tullut lähdettyä jäälle.

Itselläni luisteleminen kuului vankasti lapsuuteen ja nuoruuteen. Se vaan oli niin, että talvella koulun ja läksyjen jälkeen otettiin luistimet ja mentiin kaverin kanssa jäälle. Kai me siellä pikkuisen pyörähdeltiinkin, mutta lähinnä ehkä kurkittiin keitäs poikia siellä kaukalon puolella on pelailemassa.

Sitten luistimet olivat vuosikausia poissa käytöstä, kunnes muutamia vuosia sitten muutimme jäähallin viereen ja silloinen työkaverini totesi, että aloita taitoluistelu. Whaaat? Vaikka olinkin viettänyt jäällä aikaa joskus teininä, en ollut koskaan oikeasti lajia harrastanut tai ollut siinä mitenkään hyvä. Mutta minä olen niin helposti houkuteltavissa, että jo parin päivän päästä olin aikuisten muodostelmaluistelujoukkueen tekniikkaharjoituksissa työkaverilta lainatuilla liian pienillä luistimilla. Siitä sai alkunsa reilun vuoden kestänyt superkiva uusi harrastus, joka valitettavasti loppui, kun muutimme tänne ihan muualle. Ehkä joskus taas.

Poikamme on innokas kokeilemaan uusia lajeja. Mitä tahansa seiväshypystä biljardiin ja ratsastuksesta ampumahiihtoon. Ainakin noin niin kuin periaatteessa. Kun hän näkee jonkun muun tekevän jotain lajia, hän kerää itselleen varustuksen ja alkaa harjoitella. Sitten kun todellisuudessa mennään kokeilmaan jotain, hän on edelleen superinnoissaan. Kunnes hoksaa, että hei, ei hän osaakaan sitä vielä täydellisesti. Pitää opetella, yök yök. En halua opetella, haluan O-S-A-T-A!

Ja tämä kaavan mukaan edettiin myös lauantain luistelussa. Me hoimme, miten kaikkien pitää opetella, kukaan ei ole osannut heti luistella kuten se hienosti ja lujaa ohikiitävä isompi lapsi. Poika olisi pistänyt täyden stopin koko touhulle heti alkuunsa, ellei olisi huomannut, mitä kaksivuotias pikkusisko tekee.

No, pysyy pystyssä. Kaatuu maahan, nousee ylös, hihkuu innoissaan, luisuu eteenpäin ja taas kaatuu. Ja nousee itse ylös.

Nämä ovat vaikeita tilanteita. Kun tekisi mieli sanoa, että katso nyt, kyllä pikkusisko yrittää, vaikka on vasta kaksivuotias. Mutta tietenkin sitä ymmärtää, että juuri niin ei todellakaan saa sanoa. Silti on pakko välillä sanoa pikkusiskolle, että hienoa, upeaa ja mahtavaa, kun hän huutaa, että äiti katso. Jotenkin on vain yritettävä löytää se tapa - positiivisen kautta - jolla saisi isovelin uskaltamaan yrittää. Silläkin uhalla, ettei heti onnistu.

Hiihtämässä poika oli ensimmäisen kerran kaksivuotiaana ja enemmän sitten viime vuonna. Siinä oli se hyvä puoli, että se lähti heti sujumaan. Poika hiihti viime talvena ekalla kerralla puolitoista tuntia ja sanoi, etten halua koskaan lopettaa. Kunnes eräällä hiihtokerralla keksi, että haluaa vaihtaa luistelutyyliin. Ja kun se ei sujunutkaan, siinä oli sitten hiihdot siltä talvelta hiihdetty. Kun ei osannut heti.

Ihana se on tuo meidän esikoinen(kin). Haastava näissä jutuissa, mutta ihana. Luistelun jälkeen kysyin, oliko edes hetken ajan vähän kivaa. Oli kuulemma ihan pienen hetken ajan IHAN vähän kivaa.

Siitä on hyvä jatkaa. :)

 

P.s. Sattuneesta syystä pojasta ei ole luistelukuvaa vaan lumessapyörimiskuva.

P.S. II. Jos jollakin lojuu tarpeettomana Polarn O. Pyretin denim-kuosinen kuoritakki kokoa 110 tai 116 tai Molo Kidsin denim-välikausitakki (ei softshell, sellainen on),  niin minulla olisi ostokiinnostusta moiseen.

Yksi pienten lasten perheelle sopiva kylpylä

Kuten aikaisemmin kerroinkin, olimme viime viikonloppuna minilomasella kylpylässä. Kaupunki oli Jyväskylä ja majapaikkamme Kylpylähotelli Rantasipi Laajavuori.

Olimme samaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten ja totesimme jo silloin, että ei mikään uudenkarhea laitos, mutta pienten lasten kanssa todella toimiva.

• Kaksi leikkihuonetta. On pallomeri, pomppulinna, seikkailurata, liukumäki, piirtelypaikka, leluja.
• Aamiaistila ei ole ahdas, vaan kahden lapsosen kanssa saa ottaa kunnolla tilaa ympärilleen.
• Kylpyläosasto on sopiva pienille lapsille. Tästä vähän isommille ei niinkään, eli ei ole liukumäellistä allasta tms.
• Myöhään auki olevat kylpyläosasto ja kuntosali. Lauantaina jätin iltanukutukset miehelle ja kävin salilla ja itsekseni lillumassa altaissa. Mainiota.
• Aulassa melkein aina auki oleva ruokapaikka. Tosin enemmän sellaisia nakki+ranskikset-tyylisiä vaihtoehtoja kuin terveellisempiä, mutta loistava olla olemassa. Ja hei, lomalla ollaan.

Alla pari kuvaa reissulta. Ydinjuttu eli uiminen uupuu näistä, mutta ymmärrätte varmaan. :)

Ei ole Angry Birdsien napsuttelua (ei täysin vieras näky sekään olisi), respasta saatiin tullessa jotkut pelit, joilla lapset sai rauhoitettua iltapuuhiin.
 

Yksi iltapäivä vaihtui iltaan ihan vaan hotellin leikkihuoneissa. No stress.

 

Paitsi tämä oli hiukka pelottava, ihan näin aikuisellekin. Pomppulinnan huoneeseen ei saatu valoja ja siellä sen suuri suu ammotti ja hirviö hurisi.

 

Käytiin me (kerran) poissa hotellilta. Huomattiin, että Jyväskylässä on nepalilainen ravintola ja sinne oli päästävä. Minä, mies ja poika tykättiin, tyttökin tykkäsi kunhan sai keskittyä vain mangolassiehin ja naan-leipään.

 

                                    

 

Lähtiessä lapset saivat luvatut jätskiannokset. Lähes itsensä kokoiset.

                                       

 

Oli mukavaa. Parasta tällaisissa minilomasissa on se, että ei tarvitse stressata mistään. Voi täysillä keskittyä lapsiin ilman, että joutuu sanomaan heille, että äiti ei nyt ehdi, kun äidin täytyy vähän siivoilla tai laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä tai kurkata Facebookiin. Yritän minä kotonakin oikein keskittyä siihen, että nyt täytyy vain olla lasten kanssa ja olla välittämättä pyykkivuorista, mutta ei se ole sama asia. Minilomasella ne likaisten vaatteiden läjät ovat silmien kantamattomissa.

 

Loistavia energiankeräysreissuja.



Pomp De Lux -kurkistuksia (sneak peek SS14)

Pomp De Lux on Instagramissa julkaissut jo muutamia kuvia, joissa vilahtelee Kevät/Kesä-malliston vaatteita.

Kuvat: Pomp De Lux Official @ Instagram

Ettei nyt vaan olisi niin, että tuossa alimmassa kuvassa pikkutytöllä on joku aivan ihana juhlamekko? Kääk, täytyy kyllä merkata kalenteriin tuo päivä, jolloin mallisto tulee myyntiin.

Ja olisiko tuolla isommalla pojallakin kiva vihreä takki?

Vieläkö pitää odottaa kauan?

p.s. Mä oon niin ylpeillyt sillä, etten tilannut mitään Pompin alesta. No, tilasin mä sitten kuitenkin. Olisihan se pitänyt tietää.

Uimaan oppiminen - kellukkeilla vai ilman?

 

Meidän perhe oli viime viikonloppuna kylpyläreissulla, siitä lisää myöhemmin. Pääosassa oli tietenkin uinti ja lapset polskivat innoissaan useampaankin otteeseen minireissun aikana. Just sopivaa puuhaa kauniin pakkaspäivän iloksi. ;)

 

Kylpylässä oli käytettävissä lasten vesivöitä, joihin ihastuimme välittömästi. Tyttökin pääsi syvään altaaseen polskuttelemaan ja "uimaan" aivan oikeita liikkeitä tehden isin luota äidin luo. Mietimme, että tällaiset on hankittava molemmille!

 

Sitten tapasimme kylpylässä sattumalta sukulaislapseni, joka ei ole vielä edes täyttänyt kolmea vuotta ja oli siellä syvässä altaassa ilman mitään kellukkeita ja ihan oikeasti ui. Eikä vaan uinut, vaan hyppeli reunoilta altaaseen ja siitä sitten polskutteli menemään. Wow. No, kyseessä on siis kahden liikunta-alan ammattilaisen lapsi, ja he ovat tosiaan käyneet uimassa lähes joka viikko aivan tyttösen syntymästä asti. (Häsh, miksi pitää itse olla välillä niin saamaton uintireissujen suhteen).

Aloin miettimään, että onko kuitenkaan järkeä siinä, että lapset kelluvat pinnalla vesivyöllä ja vielä käsikellukkeetkin päällä? Yleensä tosin ovat käytössä olleet vain käsikellukkeet, mutta nyt tuo uusi tuttavuus, vesivyö, hurmasi.

 

Kyselinkin sukulaislapsen isältä, että mitä hän suosittelee: onko parempi, että lapsi tottuu heti olemaan ilman kellunta-apua vai että hän tutustuu ja ihastuu veteen kellukkeiden avulla. Hän totesi, että käsikellukkeet ovat siitä huonot, että ne laittavat kädet uimisen kannalta väärään asentoon. Vesivyön eduksi voidaan laskea, että se mahdollistaa oikeanlaiset liikkeet.

 

Mutta ehkä ei kannata liikaa topata lapseen kellukkeita. Eikä toki lasten altaassa niitä tarvitse ollenkaan. Mutta välillä voi varmaankin vähän joustaa ja fiilistellä, antaa lasten vain kellutella, jos haluavat. Ja uimapaikkakin tietenkin säätelee asiaa, uiko matalassa vedessä vai onko ainoa vaihtoehto syvä allas.

 

Lasten vesivöistä löytyy lisää tietoa täältä. Voisi sellaisia kuitenkin harkita.

 

Uivatko teidän lapset kellukkeilla vai ilman?

 

 

 

 

 

P.s. Kuvan uimapaikka ei liity postauksessa olleeseen kylpylään. Lapset ovat aitoja ja liittyvät asiaan.



Akrobatiaa vaativa äitiys

Olimme tuossa joululoman loppupäivinä äitini ja lasten kanssa vierailulla Seinäjoen Touhutalossa. Se on ihan mukava paikka - tai ainakin lasten mielestä. No, onhan se oikeasti mainiota nähdä, kun lapsilla on kivaa ja kun lapset liikkuvat. Aika sporttimenoahan se on: juostaan, hypitään, seikkaillaan. Lasketaan alas ja noustaan taas ylös, kymmeniä kertoja.

Viimeksi kävimme siellä kun tyttö oli noin 1,5-vuotias. Silloin hänellä ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa, pikkuinen säntäsi joka paikkaan minne isommatkin, mutta ihan kaikkeen eivät vanhemmat uskaltaneet päästää. Nyt oli aivan eri meininki. Tyttö lähti ensin isoveljen perään suinpäin ylöspäin rappusia, mutta kun ei pysynyt perässä, tuli itku ja niin oli äidin kömmittävä perään. Hämmästyttävä muutos.

Jo 0-vuotiaasta vankan itsesuojeluvaiston omannut poika sen sijaan oli selvästi rohkeampi menijä kuin edellisellä kerralla. Toki niin, että aina piti tietää missä äiti tai mumma on. Näköyhteys sai mennä vain muutamaksi hetkeksi. Mutta hänen kanssaan ei enää tarvinnut luikerrella joka ikisen putken läpi (peläten sitä, että mitä jos jään kiinni) ja jännittää leikkisilloilla, että kai ne kestävät aikuisenkin.

Tyttö uskaltautui lähinnä keinumaan, hyppimään trampoliinilla ja pomppulinnassa ja kiipeilemään. Ei vaatinut siis äidiltä luikertelua hänkään. Ehkä ensi kerralla on se edessä.

Siitä tulikin mieleeni, että onhan tämä äitiys välillä melkoista akrobatiaa. Pitää taipua menemään sisähuvipuistoissa putkien läpi ja kampeamaan itsensä läpi esteratojen. Autossa täytyy usein pitkällä matkalla kurkotella takapenkille mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Vastaantulijat näkevät pelkääjän paikalla vaan (isohkon) pepun tuulilasissa.

Meillä poika nukahtaa lastenhuoneessa olevaan sänkyynsä ja tyttö meidän makkarissa olevan sänkyynsä. Jossain vaiheessa yötä molemmat kuitenkin hiippailevat meidän sänkyymme ja ahdasta on. Välillä ainoa tapa mahtua nukkumaan omassa sängyssä on laittaa pää sinne puolelle missä on muiden jalat ja sitten etsiä jotkut pienet vapaat tilat raajoillleen. Akrobatiaa sekin välillä.

Täytyy yrittää pysyä edes pikkuisen notkeana ja sutjakkana, vaikka maailmankaikkeuden surkein venyttelijä olenkin. Pitäisiköhän venyttely lisätä tuonne alkuvuoden päätöslistaan veden ja herkuttomuuden joukkoon? Hmm, jaksaisikohan sitä.

(Mä niin haluaisin meille kotiin tuollaisen kiipeilyseinän lapsille. Ja vielä niin, että se olisi kuitenkin jotenkin välillä peitettävissä, ettei häiritse sisustusta :D )

 

Äidin aleostokset ja hyvät päätökset

Välipäivinä tuli käytyä hieman shoppailemassa. Lähdin matkaan sillä ajatuksella, että en osta M-I-T-Ä-Ä-N lapsille. Nyt on minun vuoroni.

Olen jo jonkun aikaa haaveillut uusista saappaista. Ruskeista nahkasaappaista.

Saappaiden etsiminen on yleensä todella hankalaa. Vähänkin korkeampi korko tuntuu tottumattomasta raskaalta ja aivan mataliakaan en nyt halunnut. Saappaan varsi on helposti joko liian tiukka tai liian löysä.

Nyt tärppäsi ensimmäisessä kaupassa ja ensimmäisellä silmäyksellä. Viimeinen pari tätä mallia (Caprice) ja 50% hinnasta napsaistu pois. Erinomainen säkä tällä kertaa!

Saappaiden kaveriksi ostin Espritin laukun, joka oli myös puoleen hintaan myynnissä.

Okei, ostin minä pojalle Polarn O. Pyretin alennuksesta yhden paidan. Pikkuisen piti joustaa päätöksestä siis.

Mutta näistä päätöksistä ei jousteta:

• Syömistä on järkevöitettävä ja valtava herkuttelu jätettävä viime vuoden jutuiksi. En aio olla totaalikieltäytyjä jatkossa, mutta ensin tästä sokerikoukusta päästäkseni päätin olla 30 päivää syömättä herkkuja. Karkit, keksit, jätskit ja kakut ovat siis olleet kiellettyjen listalla loppiaisesta saakka. Jospa sitten osaisi alkaa kohtuukäyttäjäksi.

• Juon vettä! Minä juon aivan liian vähän vettä ja siihen on saatava muutos. Nyt aloitin siitä, että pyrin juomaan litran vettä päivässä. Se on vähän, I know, mutta minulla senkin määrän kulauttaminen vaatii sitä, että kiinnitän asiaan erityistä huomiota. Jumpassa ja salilla vettä menee helposti, mutta tuon litran on oltava ei-urheilunaikaista juomista. Kun tämä alkaa sujua, siirrytään 1,5 litran juomiseen per päivä.

Voiko tästä siis päätellä, että yritän korvata herkut vedellä? Vettä tai karkkia, ihan sama. :)

Lumitöillä liikuntarääkkikivun kimppuun

 Nyt sitä sitten on! Lunta. Niin hienoa!

Olin personal trainerini kanssa torstaina kuntosalilla ja rääkki oli kauhea (eli mahtava!). Perjantaina aamulla olin ihmeissäni, että ei tunnu kovin pahalta. Työpäivän aikana taisin sanoa parikin kertaa, että kummallisen hyvin menee. Iltapäivällä istuin autoon ja ajoin noin 50 minuutin työmatkan kotiin. JUMPS. Niin jumahti reidet ja kädetkin perässä.

Auuuuuu... sitä kauheaa lihaskipua, joka on kuitenkin samalla myös ihanaa, kun todella tuntee tehneensä jotain.

Tänään olen sitten tehnyt lumitöitä valtavalla innostuksella. Riemuissani siitä, että on lunta mitä siirrellä. Ja samalla toiveikkaana sen suhteen, että reippaammanpuoleinen huhkiminen lumen kanssa helpottaisi myös jalkojen tukalaa olotilaa. Ja oli minulla yksi pieni apulainenkin.

Tyttö haluaisi aina vaan keinua. Koko ajan. Jos antaisi keinua aivan niin pitkään kuin haluaa, siellä hän varmaankin istuisi edelleen heilumassa edestakaisin.

 

Huomenna on lenkkipäivä. Eikös niin, että sillä se lähtee, millä se on tullutkin. Liikuntarääkkikipu lähtee liikkumalla.

 

Ja kivusta tuli mieleeni, että neljävuotias Toni Wirtanen -fanimme on löytänyt uuden lempilaulun, joka on Apulannan Koneeseen kadonnut. Siinä on jotain outoa, kun noin pieni laulaa, että "kipu kuolee huutamalla, alapala lattialla" ja "kehen sattuu ja kuinka paljon, on elämässä paljon". Joo, ihan kaikki sanat eivät (onneksi) mene oikein.

Kannatti antaa vielä yksi mahdollisuus

Kuten aikaisemmin kerroin, meillä pyörähti tänä talvena parikin Ticketin haalaria, jotka totesin malliltaan valtaviksi säkeiksi ja täysin sopimattomiksi tytölle. Pojallekin olen joskus sellaista ylileveää haalarilaivaa testaillut huonolla menestyksellä.

Meillä on ollut kaksi hyvää välikausihaalaria Ticketiltä (plus yksi säkki) ja jotenkin on tehnyt mieli uskoa, että talvihaalarikin voisi löytyä. Kun Ticketin joulukalenterin yhdestä luukusta paljastui -50% alennus talvihaalareista, päädyin antamaan vielä yhden mahdollisuuden.

Aatonaattona, automatkalla joulun viettoon, näppäilin puhelimella meille tulemaan Baggie Suitin. Kun pääsimme perille, tuli ilmoitus, että haalari on lähtenyt matkaan. Ja mitkä lie lentävät porot sitä kuljettaneet, koska monista pyhistä huolimatta haalari oli parisa päivässä meidän kotiovellamme.

Ja se oli hieno. Todella hieno. Erinomaisen tuntuista materiaalia, eikä leveys huimaa päätä. Tyttö jo kokeilikin sitä päälle ja se sopi hyvin. Tai siis niin hyvin kuin ensi talveksi tarkoitetun haalarin saa sopia.

Värikin oli ihana: Castlerock. Kuvassa siitä ei oikein ottanut selvää, mutta livenä se näyttää aivan upealta. Välillä se tuntuu taittavan jopa violettiin, vai näenköhän omiani. Hieno harmaa.

Yes! Anna aina vielä yksi mahdollisuus. Jos tuntuu siltä. :)

Lapset eivät valita

Ja taas tuli hämäävä otsikko (to sell not to tell), koska kyllähän lapset valittavat. Välillä tuntuu, että joka päivä ja joka asiasta.

Mutta siitä, että nyt ydintalvessa ajankohtaisia leikkejä ovat yhä lätäkköleikit: siitä he eivät valita. He vaan leikkivät niissä lätäköissä yhtä innoissaan kuin aina ennenkin. Ainoana erona on se, että koska kalenterissa lukee tammikuu, heillä on toppavaatteet ja talvikengät. Pitäisi kai palata kumppareihin.

Lapset eivät valita siitä, että ei ole lunta. Kyllähän he tykkäisivät lumestakin, ei se sitä ole. Tykkäisivät hupsuna! Mutta nyt on näitä kivoja lätäkköleikkejä, niin nyt leikitään näitä.

Pitäisiköhän ottaa oppia?

Argh, ei vaan pysty, kun niin haluaisin hiihtämään, laskettelemaan, lumilautailemaan... Ei pysty.

Tytön uusi Reimatecin haalari tuntuu tosi ohuelta, ei todellakaan miltään kovien pakkassäiden haalarilta.Tai ei ainakaan vaikuta siltä, ehkä se yllättäisi pakkasessa. Tällaiseen vesisade-mutalieju-talveen se on ollut erinomainen! Tähän ei oikein tartu kurakaan, vaikka tyttö kuinka möyrisi maassa.

Rasavilin talviset peukalopotitkin ovat toimineet kiitettävän arvoisesti ja pitäneet veden ulkopuolella.

 

 

Pojalla olen pitänyt edelleen enimmäkseen viimevuotisia Molo Kids -haalareita. Kun niinhän se piti mennä, että alkutalven kurassa ja sohjossa pidetään näitä ja lumen tullen siirrytään uusiin. Onneksi nämä 104-kokoiset haalarit edelleen sopivat nekin lähes 106 cm pitkälle pojalle. Erikoisia nämä Molo Kidsit. Ovat kapeahkon mallinsa vuoksi sopivia hieman ylipitkinä, mutta näköjään ovat riittoisia myös "liian pienessä" koossa.

 

Pitääkö kaikkea olla aina kaksi?

Kun sai toisen lapsen ja se toinenkin lapsi kasvoi riitelyikään, sitä huomasi, että kaikkea kannattaa ostaa kaksin kappalein. Kun käy matkalla, kannattaa ostaa molemmille samanlaiset tuliaiset. Ei kannata ajatella, että jospa toinen tykkäisi tästä ja toinen tästä. Ei. Ne tykkäävät siitä samasta. Tai vaikka eivät oikeasti tykkäisikään, niin muka-tykkäävät.

Jos olet vain toisen kanssa reissussa ja hän saa vaikkapa ilmaisen ilmapallon tai minkä tahansa aivan typerän markkinointihärpäkkeen, kannattaa sellainen pyytää isoveljelle tai pikkusiskollekin.

Ensin sitä unohteli. Meni kauppaan ja huomasi, että hei, poikahan tykkäisi tuosta, enpäs malta olla hankkimatta sitä hänelle. Ja kun oli astumassa kotiin, muisti, että ai niin, tyttö onkin jo kasvanut hoksaamattomasta vauvasta lahjatiedostavaksi yksilöksi. Ja sitten piti antaa se lahja pojalle joskus salaa (ja poika paljasti salaisuuden heti tilaisuuden tullen).

Nyt on jo oppinut siihen, että osta kaksi, teet elämän helpommaksi.

Mutta sitten taas jossain menee raja. Lapsilla on loppuvuodesta lahjasuman aika, kun ensin juhlitaan heidän synttäreitään ja sitten onkin heti joulu perään. Eihän näitä lahjoja voi hankkia niin, että kaikkea olisi tuplana. Siinä oli setvimistä, että mitä kumpikin saa omanlaistaan ja mitä molemmat saa samoja.

Äkillisen lahjasuman jälkeen alkaa rajojen hakeminen siinä, että milloin saa leikkiä toisen omalla.

• Onko omistajalla aina oikeus leluun, vaikka toinen olisi jo ehtinyt aloittaa sillä leikkimisen?
• Vai onko niin, että kaikki on käytännössä yhteistä (vaikka sitä ei tietenkään lapsille kerrota) ja kullakin lelulla saa leikkiä se, joka sillä ensiksi ehti leikit aloittaa?

Pitäisi kai päättää säännöt, meillä taidetaan luovia jossain välimaastossa ja tilanteen mukaan.

Ja juttuhan on niin, että vaikka ihan kaikesta tässä kodissa olisi tuplat, riidanaihe löytyisi jostain. Kuten eilen. Tyttö löysi kiven (kaapin alta, wuhuu) ja meni sitä esittelemään ylpeänä veljelleen: minulla on tällainen kivi, tämä on minun LEMPIkiveni ja tämä on minun ikioma.

Siitä se vollotus sitten lähti. Pojalla ei ollut lempikiveä. En tiedä, ärsyttikö poikaa enemmän se, että hänellä ei todellakaan ollut kiveä vai se, että pikkusisko oli varastanut hänen aiemmin käyttämänsä lempikivi-määritelmän.

Uusi vuosi, uusi Suri ja uusi vauva

Äitini teki molemmille lapsille joulupukin konttiin päiväpeitteet. Tyttö sai aivan hurmaavaan perhospeiton ja siihen sopivan tyynyn. Pojan sängyn uudet päällysvaatteet esittelen myöhemmin. Huomatkaa muuten, miten yksilölliselle linjalle olemme lähteneet tytön sängyn suhteen. Jotain todella persoonallista! Heh. Ikean Minnen sänky. Onhan se suloinen ja tykkään kyllä, mutta toivon, että joskus jossain törmäisin ihanaan vanhaan rautasänkyyn, joka syrjäyttäisi tämän.

Joulupaketista tytölle löytyi myös Pomp De Luxin Suri Little Dress, jonka veljeni avovaimo meille oli haalinut (kiitoskiitoskiitos!). Uusimman malliston juhlamekot eivät olleet niin mieleeni ja edellinen khaki Suri-mekko kävi jo pieneksi ja löysi uuden omistajan, joten tämä uusi paljettiunelma oli enemmän kuin mieleinen.

 

 

 

 

Tyttö sai lahjaksi myös Baby Born -vauvanuken, jolle mumma oli tehnyt kehtoon peiton ja tyynyn samasta perhoskankaasta. Kehto on viimevuotisia joululahjoja ja oli jo tyttösen tädillä aikoinaan leikeissä.

 

 

 

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, meidän tyttö on ollut aina kiinnostunut leikkimään nukeilla. Serkkuvauvan syntyminen sai tytön hoitelemaan nukkeja ja pehmoleluja entistäkin innokkaammin. Baby Born -nukke olikin siis todella mieluinen. Kun luin ohjeesta, että kun Baby Born -nukelle juottaa tuttipullosta maitoa (vettä), se oikeasti pissaa, kiinnostui poikakin siitä. Sitten kun vauveli oli tirauttanut yhdet nesteet pottaan, pojan mielenkiinto loppui. Se oli niin nähty jo se touhu.

Baby Born -nukessa tosin oli pari muutakin toiminnallisuutta. Sille voi syöttää puuroa (!), jonka jälkeen se voi tehdä myös isommat tarpeet pottaan tai vaippaan. Öööö... ei kiinnosta kokeilla. Meille riittää kyllä tuo yksi vaippapylly, jota pitää opettaa pottailuun (ei kiinnosta häntä).

Yksi toiminnallisuus on myös se, että kun nuken oikeasta kädestä painaa kovaa, siltä tulee kyyneleitä silmistä. Siis mitä? Näin nukke siis opettaa vauvan hoitamista: kun lasta repii ja musertaa, siltä tulee itku. Okei, niinhän se tietenkin on. 

Kirimistä, lahjaylimitoitusta ja onnellisuuden toivotteluja

Nyt on hieman kirimistä tehtävänä blogin suhteen. Joululoma on näköjään ollut lomaa tälläkin saralla, uusi vuosi tuokoon ryhtiä tähänkin.

Joulumme on mennyt kovin perinteisen kaavan mukaan: ihanaa perheaikaa, paljon sukulaisten ja ystävien tapaamista ja jossain välissä olen ehtinyt piipahtaa lenkilläkin. En niin montaa kertaa, että se olisi riittänyt sulattamaan sadasosaakaan tästä herkuttelusta, mihin on tullut sorruttua. Tai ei sorruttua, olen minä siihen itselleni ihan luvan antanut.

Yksi osa kirimistä tulee tässä. Miltsu antoi minulle blogissaan haasteen tärkeimmästä joulukoristeestani. Se on kuusenkoriste, jonka olen pikkutyttönä tehnyt rakkaan mummani kanssa. Se ei ole mikään joulupuun kaunein  yksilö (kaunein yksilö meidän kuusessamme on mielestäni tuo tontun alla oleva enkeli), mutta siinä on eniten merkitystä ja muistoja.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin lapset saivat taas aivan liikaa lahjoja. Enkä tajua, mihin ne kaikki mahtuvat, mitä laitetaan alta pois ja minne. Meillä kun ei neliöitä ole kovinkaan paljon.

Sitä yrittää pysyä maltillisena ja sitten viime tingassa tulee se tunne, että onko tässä nyt kuitenkan riittävästi, pitäisikö jotain pientä vielä hankkia. Sen aina unohtaa, että hei, kaikenmaailman mummot ja kummit hankkivat yleensä myös jonkun lahjasen, joten kyllä niitä vaan kertyy. Eivät kaikki lahjat toki mitään suurensuuria ole, lahjoista moni oli pieniä mutta hyödyllisiä ja kotirauhan kannalta tarpeellisia juttuja, kuten esimerkiksi sählypallot molemmille (siitä yhdestä on ollut kotona riitaa).

Tyttö sai muun muassa nuken syöttötuolin ja palapelejä. Pojalla suurimmat riemunkiljaisut tulivat, kun aukaisi paketit, joista paljastuivat ne kaksi asiaa, joita oli toivonut: sähkökitara ja ritarilinna. Kerhossa poika aina syöksyi leikkihuoneessa leikkimään ritarilinnalla ja itse ihmettelin, että mistä hän edes tietää, mitä ritarit ovat. Hyvä jos itsekään tiedän. Mistä noi innostukset oikein tulee?

Pehmeitä pakettejakin tuli (ei suuria riemunkiljahduksia avaajilta), niistä lisää myöhemmin.

Ritarilinna oli yllättävän suuri (joudumme ehkä hankkimaan isomman kodin ja sille oman huoneen). Pukin joulusäkistä löytyi myös muutama Playmobil-ritari.

Tyttökin on saanut välillä testata sähkökitaraa, mutta lähinnä poika on soittanut sillä "Apulannan johtajaa". Kyllä alkaa mennä muuten vaikeaksi vastata, kun nelivuotias kyselee erittäin tarkkoja kysymyksiä Toni Virtasen elämästä ja ajatusmaailmasta, eikä ymmärrä, että äiti ei oikeastaan tunne Tonia.

 Ja nyt, vähäeleisesti mutta suurin odotuksin kohti tulevaa. On sellainen fiilis, että taitaa tästä vuodesta 2014 tulla melkoisen mainio. Sellaista toivottelen kaikille! Kuvassa maisemaa joululta 2013, ei kovin talvista meininkiä, ei. Tällainen juhlasää tällä kertaa.