Haluan jotain jännittävää

Siinä on meillä jokapäiväinen lausahdus pojan suusta. Pitää olla jotain, joka vähän hirvittää ja tuntuu vatsan pohjassa, on jotain hurjaa.

Poika näki ensimmäisen kerran vilauksen teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista eli järkevämmin sanottuna Turtleseista vähän vahingossa. Montaa minuuttia ei tarvittu ja fanitus oli alkanut. Tosin ennen ninjakilpparifaniuttakin poika tykkäsi taistella. En edes oikein tiedä, että mistä hän olisi nujakointiin saanut mallia, mutta niin vain hutkittiin ja potkittiin ilmaa.

Toinen - kuitenkin äidille mieluisampi- innostuksen kohde on Viidakkokirja. Siinäkään ei idoli ole Mowgli-poika vaan tiikeri Shere Khan, joka on tarpeeksi hurja. Poika hyppii ja loikkii ympäri asuntoa ja murisee niin että pikkusisko pelkää (tai ainakin esittää pelkäävänsä, jotta isoveli saa toruja).

Kun kysyn, mitä luetaan iltasaduksi, poika vastaa aina, että haluaa kuulla jotain jännittävää. Prinsessasadut ovat aika in. Ei tietenkään siksi, että prinsessalla olisi soma mekko tai rakkaustarina prinssin kanssa olisi ihana. Prinsessasaduissa on parasta se jänskätys, joka tulee, kun paha äitipuoli tai noita tekee tuhmuuksia - mutta sitten onneksi hyvä aina lopussa voittaa.

Hurjannäköiset lelut ovat pojan listoilla tällä hetkellä suosituimpia. Poika sai joksikin lahjaksi joskus Lego Chiman, hirveän näköisen olion. Silloin se ei kiinnostanut poikaa (ja kauhistutti äitiä), mutta nyt se on kaivettu uudelleen esiin ja on Turtles-tyyppien mukana ykköslelujen porukassa. Silläkin taistellaan ja ärjytään. Itse ohjelmaa poika ei ole siis koskaan nähnyt.

Kirjoitin jo aiemmin (täällä) siitä hämmennyksestä, joka välillä tulee pojan äitinä. Hain kirjastosta postauksessa mainitsemani kirjan Pelastakaa pojat! ja sen lukeminen oli kieltämättä hyvä kokemus.

Kaikki pojat ovat erilaisia, tietenkin. Kuten tytötkin. Mutta välillä kirjaa lukiessa alkoi oikein naurattaa, kun oli todettava, että just noinhan meillä on. Ja tämä oli juuri yksi niistä kohdista: "Pojat leikkivät miehen maailmaan perinteisesti liittyviä taitoja: riskinottoa, pelon voittamista ja jännityksen sietämistä."

Kirjan mukaan jännityksen etsiminen ei ole huono juttu. Poika uskaltaa mennä jännittävien juttujen pariin, koska hänella on vastapainona turvallinen syli, vanhemmat ja koti.

Kirjassa myös vahvasti painotettiin sitä, että taisteluleikeissä ei ole mitään pahaa. "Leikeissä taistellaan pahaa vastaan, otetaan mittaa itsestä ja (usein kuvitteellisesta) toisesta. Voiton ja häviön vuorottelu opettaa."

Kai äidin on vain totuttava.

Nähtäväksi jää, taisteleeko ja hakeeko tyttö nelivuotiaana samalla tavalla jännittäviä juttuja. Ehkä ei, ehkä.

  

 

Meillä on ollut käytössä tarrataulu, johon poika on saanut kerätä tarroja kiltteydellä (mm. älä töni siskoa). Kun tarroja on kymmenen, hän on saanut itse valita lelun. Kuvassa kaksi viimeisntä valintaa. Pikkuisen tohkeissaan piti kaupassa tuntemattomillekin esitellä tuota kummallista mustaa tyyppiä. Ilmeisesti se on tosi hieno.

Pitääkö kaikkea olla aina kaksi?

Kun sai toisen lapsen ja se toinenkin lapsi kasvoi riitelyikään, sitä huomasi, että kaikkea kannattaa ostaa kaksin kappalein. Kun käy matkalla, kannattaa ostaa molemmille samanlaiset tuliaiset. Ei kannata ajatella, että jospa toinen tykkäisi tästä ja toinen tästä. Ei. Ne tykkäävät siitä samasta. Tai vaikka eivät oikeasti tykkäisikään, niin muka-tykkäävät.

Jos olet vain toisen kanssa reissussa ja hän saa vaikkapa ilmaisen ilmapallon tai minkä tahansa aivan typerän markkinointihärpäkkeen, kannattaa sellainen pyytää isoveljelle tai pikkusiskollekin.

Ensin sitä unohteli. Meni kauppaan ja huomasi, että hei, poikahan tykkäisi tuosta, enpäs malta olla hankkimatta sitä hänelle. Ja kun oli astumassa kotiin, muisti, että ai niin, tyttö onkin jo kasvanut hoksaamattomasta vauvasta lahjatiedostavaksi yksilöksi. Ja sitten piti antaa se lahja pojalle joskus salaa (ja poika paljasti salaisuuden heti tilaisuuden tullen).

Nyt on jo oppinut siihen, että osta kaksi, teet elämän helpommaksi.

Mutta sitten taas jossain menee raja. Lapsilla on loppuvuodesta lahjasuman aika, kun ensin juhlitaan heidän synttäreitään ja sitten onkin heti joulu perään. Eihän näitä lahjoja voi hankkia niin, että kaikkea olisi tuplana. Siinä oli setvimistä, että mitä kumpikin saa omanlaistaan ja mitä molemmat saa samoja.

Äkillisen lahjasuman jälkeen alkaa rajojen hakeminen siinä, että milloin saa leikkiä toisen omalla.

• Onko omistajalla aina oikeus leluun, vaikka toinen olisi jo ehtinyt aloittaa sillä leikkimisen?
• Vai onko niin, että kaikki on käytännössä yhteistä (vaikka sitä ei tietenkään lapsille kerrota) ja kullakin lelulla saa leikkiä se, joka sillä ensiksi ehti leikit aloittaa?

Pitäisi kai päättää säännöt, meillä taidetaan luovia jossain välimaastossa ja tilanteen mukaan.

Ja juttuhan on niin, että vaikka ihan kaikesta tässä kodissa olisi tuplat, riidanaihe löytyisi jostain. Kuten eilen. Tyttö löysi kiven (kaapin alta, wuhuu) ja meni sitä esittelemään ylpeänä veljelleen: minulla on tällainen kivi, tämä on minun LEMPIkiveni ja tämä on minun ikioma.

Siitä se vollotus sitten lähti. Pojalla ei ollut lempikiveä. En tiedä, ärsyttikö poikaa enemmän se, että hänellä ei todellakaan ollut kiveä vai se, että pikkusisko oli varastanut hänen aiemmin käyttämänsä lempikivi-määritelmän.

Pyörremyrskyinen elämäni

Tämä on aivan valtavaa tämä nykyelämäni vauhti! Olihan sitä kuullut puhuttavan ruuhkavuosista ja miten kiirettä ja täyttä silloin on, mutta kun ei elänyt vielä keskellä sitä härdelliä, sitä ajatteli suurinpiirtein näin: joo joo, eihän tässä itsekään meinaa ehtiä oikein mitään.

Mutta nyt kun on tässä pyörremyrskyn silmässä, sitä tajuaa, miten paljon ennen olikaan AIKAA. Hyvänen aika, ennen kuin minulla oli lapsia, minähän olisin voinut olla aivan huippukunnossa!Kipaista läpi triathloneja ihan tuosta vaan. Olisin voinut opetella seitsemän uutta kieltä ja pitää kodin koko ajan tip top -siistinä. Jotenkin en vaan hoksannut. ;)

Nyt kun olen työssäkäyvä äiti, jolla vieläpä menee työmatkoihin lähes kaksi tuntia päivässä, niin kyllä on aika kortilla. Ne pari tuntia, jotka minulla on iltaisin aikaa lasten kanssa, haluan keskittyä täysin heihin. Sitten kuitenkin olen huomannut myös sen, että jaksaakseni tämän kaiken, minun on vain pakko saada myös liikkua. Kun jätin liikunnan väliin päivä toisensa jälkeen, meinasi tämä sirkus käydä ylivoimaiseksi. Huomasin, että liikunta ei ole ylellisyys, johon en nyt vain ehdi satsata. Se on välttämättömyys.

Niinpä palkkasin itselleni personal trainerin pariksi kuukaudeksi. Ihan vaan siksi, että keksisin, miten ja mihin sovitan liikunnan tässä kaikessa. Personal trainerini on yrittäjä ja kolmen lapsen äiti, joten hänellä on kokemusta palikoiden järjestelystä.

Tämä panostus vaikuttaa jo nyt todella järkevältä. Nyt tulee käytyä lenkillä, kahvakuulailemassa, tanssijumpassa ja kuntosalilla. Missä välissä? En oikein itsekään tiedä, miten siinä niin käy, mutta tuntuu, että kun liikunnasssa pääsee vauhtiin, se antaa päivään enemmän minuutteja kuin mitä vie. Tai ehkä siitä muusta ajasta tulee vain niin paljon laadukkaampaa, että se tuntuu pidemmältä.

Kaikessa tässä hulinassa on ollut myös vaikea löytää aikaa blogata. Vaikka tätä en voikaan luokitella välttämättömyydeksi, silti yritän vielä pitää kiinni tästäkin. Jotenkin bloggailu on vienyt siten mukanaan, että ei sitä halua niin vain lopettaakaan. On kai vaan osattava olla tässäkin itselleen armollinen ja hyväksyttävä se, että postaustahti ei ole sama kuin kotiäitinä ollessa.

Ja jos tämä teksti jossain vaiheessa vaikuttaa valitukselta, pahoittelen väärinkäsitystä. Onhan tämä hullun hurjaa menoa, mutta rakasta sellaista! Ainoa osa tätä kaaosta, josta olisin valmis luopumaan, on tuo pitkänlainen työmatka.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Radikaali muutos rutiineihin

Hämmästyttävää, miten lapset ovat kiinni rutiineissa. Tottuneita siihen, että nämä asiat hoidetaan noin ja tässä tehdään näin. Ja kun rutiineihin tulee pienikin poikkeama, se saa ainakin meidän mini-ihmisissä suuria tunnemylläköitä aikaan.

Tänään tapahtui aamulla radikaali poikkeama normaalitilanteeseen: äiti vei lapset hoitoon (taisi olla kolmas kerta ikinä). Meillä siis yleensä isä vie lapset hoitoon ja hakee sieltä. Minä lähden aikaisemmin aamulla töihin, työmatkaa on enemmän ja työpäivät pidempiä. Siksi siis näin. Paitsi tänään, kun isällä oli aamulla varhaisempi meno.

Aamu oli täysi kaaos. Poika kiukkusi ja känkkäränkkäili sen minkä ehti. En käy vessassa, en vaihda vaatteita, en pese hampaita. Ei, ei, ei! Itku, huuto, itku.  Ja pikkusiskoon tarttuu veljen mieliala: ai, nyt me ollaan äkäpusseja, okei, I'm in! Ja sitten molemmat karjuivat.

Kun viimein pääsimme ulos asti, kysyin pojalta, mistä moinen kiukku kumpusi. Siitäkö, kun isi ei vienyt? Niin. Siitä. Miksi isi ei vienyt?

Ja sitten taas: jos olisin huomennakin viemässä lapsia hoitoon, se olisi varmaankin ihan normijuttu. Välillä äiti vie, välillä isi.

Sopeutumista syksyyn ja maalaiselämään

Nyt se on iskenyt kunnolla: syksy. Sitä toivoin ja odotin, olin sitä mieltä, että syksyllä saa olla jo vähän viileämpää ja koleampaa. Syksyisempää kuin mitä on ollut. Mutta on tähän silti taas tottuminen.

Mies oli viikonlopun reissussa ja me lasten kanssa olimme aika pitkälti mummolassa. Tukijoukkojen läheisyys on kyllä loistava juttu. Se oli tärkein syy, miksi pakkasimme tavaramme muuten niin kotoisassa Pirkanmaan pääkaupungissa ja muutimme maalle, Pohjanmaalle.

Asumme alueella, jossa katuvalot loistavat läpi yön, asuinalueella on taloja vieri vieressä, taajaman peruspalvelut ihan lyhyen pätkän päässä ja lähimpään kaupunkiinkin on vain 20 minuutin matka. Kovin syrjäisestä paikasta ei siis ole kyse. Kuitenkin kun pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni kesällä tuli meille ensimmäistä kertaa, hän totesi heti oven avattuani: "Te siis todella asutte maalla". Matkalla siitä lähimmästä kaupungistakin kun ajellaan poikki avarien peltoaukeamien (Pohjanmaalla kun ollaan).

Olen koko lapsuuteni asunut maalla, toki taajaman läheisyydessä silloinkin. Silti, kun on puolet elämästä asunut jo kaupungeissa, muutto takaisin maalaiskuntaan vähän jännitti. Sopeudutaanko me?

Hyvin on sopeuduttu. Tai sopeutumista ei ole oikeastaan juurikaan vaadittu. Elämä eroaa loppujen loppuksi hyvin vähän elämästä kaupungissa. Käydään töissä, harrastetaan ja vietetään aikaa lasten kanssa. Kaupungilla tulee hengailtua ihan yhtä usein/harvoin kuin Tampereella asuessakin (toki kaupunki on nyt pienempi, mutta kuitenkin.)

Se, mistä mä tykkään, on tämä maaseudun avaruus. Meillä kotonakin näkyy illalla tähtitaivas, vaikka katuvalojen alueella asutaankin. Kotona ei ole kovin suurta pihaa (asumme rivitalossa), mutta lähellä olevassa mummolassa tonttia on reippaasti. Ja nyt kun viljatkin on puitu, voi juosta vaikka koko pitkän pellon poikki (ja bongata maasta jyviä ja syödä niitä), metsään asti. Mahtavaa.

Syksyn tullen viimekeväiset Ticketin haalarit on taas kaivettu esiin. Toimivia ovat.

Alimmassa kuvassa oksien takaa pilkistävän trampoliinin taitaa olla aika käydä talvilevolle.

Onko pakko totella?

Hupulaisten äitee pohti blogissaan (täällä) juuri sitä, missä asioissa heillä ollaan rentoja ja missä tiukkiksia. Siitä muistinkin, että omiin luonnoksiin oli hautautunut teksti vähän samasta aiheesta. Päästetään se vapauteen nyt!

Välillä mietin nimittäin tätä: paljonko lapsen on toteltava ja milloin lapsen on toteltava? Onko lapsen aina toteltava ja onko aina toteltava heti?

Meillä lapset saavat näkyä ja kuulua. Meillä saa juosta sisällä ja kiipeillä sohvalla. Välillä saa huutaa (jos se on olevinaan vaikkapa laulua tai jotenkin kuuluu olennaisena osana leikkiin) ja välillä ei, tässä kohdin taidetaan olla aika epäloogisia. Pitäisi varmasti olla jämptimpiä. Nyt huutaminen on kotona kiellettyä lähinnä silloin, kun ei vaan jaksa kuunnella (muualla toki lähes aina).

Minulla on ollut ohjenuorana: Pick your battles. Valitse ne jutut, mistä alat taistella. Kaikesta ei kannata niuhottaa eikä valittaa, koska niitäkin asioita on aivan valtavan paljon, joiden suhteen on pakko olla tiukka ja tarkka. Ohjenuorasta huolimatta jokaiseen päivään mahtuu valtava määrä kieltoja, käskyjä, kehoituksia ja määräyksiä. Älä tee sitä, älä mene sinne, nyt tee noin, odota, lopeta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Jotkut asiat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä. Selkeimpinä ehkä ne, että toista ei saa vahingoittaa, ruualla ei saa leikkiä ja parkkipaikoilla (yms.) pidetään aikuisen kädestä kiinni eikä karkailla. Ei tällaisissa asioissa ole mitään pohtimista. Näissä asioissa on vaan toteltava.

Ruualla leikkiminen on minulle aikamoinen ärsytysnappi. Niin monta kertaa olisi tehnyt jo mieli jyrähtää, että hei, maailmassa on lapsia, joilla ei ole ruokaa ollenkaan. Niin monta kertaa! Mutta en ole sanonut, koska se ei ole mielestäni asia, jota 1- ja 3-vuotiaiden lasten pitäisi vielä murehtia. Maailman epäreiluus ehtii kyllä paljastua myöhemminkin.

Mietin siis, että onko pakko totella heti, kun aikuinen kieltää:

• räpsyttelemästä valoja pois-päälle-pois-päälle
• heittämästä hiekkaa hiekkalaatikolla
• laittamasta hattua pikkusiskon/isovelin päähän, kun pikkusisko/isoveli ei halua sitä
• huutamasta kovalla äänellä kotona
• leikkimästä äidin/isän puhelimella

Vai kolmannella kieltokerralla? Vai ei sittenkään? Näiden asioiden suhteen meillä se on ehkä sillä kolmannella kieltokerralla. Nyt kun pikkusisko ei ole enää avuttomassa iässä vaan osaa jo puolustautua (ja tehdä kiusaa), osan keskinäisistä pikkumittelöistään saavat sisarukset selvittääkin keskenään.

Minä pyrin siihen, että selitän, miksi jokin asia on kiellettyä. Tosin kun on 17 000 kertaa selittänyt, miksi valoja ei saa laittaa pois-päälle-pois-päälle, tulee itsellekin hölmö olo. Pitääkö tätä nyt tosiaan taas selittää? Järjetöntä.

Meillä on käytössä myös jäähytuoli, joka on se viimeinen paikka, jos kielletyt puuhat vaan jatkuvat ja jatkuvat. Välillä stoppi tulee jo siitä, kun tuolin ottaa esille.  Jos lapsi joutuu jäähytuolille (tai aikalisätuolille tai miksi sitä nyt kutsuukaan), hänelle selitetään aina, miksi niin on käynyt. Tuoli on aina meitä lähellä, ei esimerkiksi toisessa huoneessa. Se on miettimis- ja rauhoittumispaikka. Yleensä ihan toimiva sellainen.

Periaatteena on se, että turha uhkailu on hölmöä. Jos sanotaan, että ellet nyt lopeta tuota, et saa jälkiruokaa - siitä on pidettävä kiinni. Ja tässä kohtaa on pakko myöntää, että mies on meillä tässä parempi. Itse hellyn liian helposti.

Nyt hoidon alettua, poika oli ensimmäisen viikon ajan uskomaton uhmapakkaus. Vaikka hoidossa meni hyvin, silti hän reagoi kotona vahvasti tähän muutokseen. Eikä ihme, onhan se suuri asia. Kun uhmailu meni aivan mahdottomaksi, lapsi otettiin syliin ja pidettiin kiinni. Istuttiin sitten siinä sohvalla toista tuntia. Se auttoi.

Keskitiellä yritetään kulkea, olla rentoja ja nipoja samalla aikaa. Opettaa lapsille, että todellakin on sääntöjä, joita on aina noudatettava. Ja samalla antaa heille tilaa toteuttaa itseään, haastaa ja kyseenalaistaa asioita, riemuita ja riehua.

 

Harvinainen kokonainen kotipäivä

Ajatella, että tämä mikä oli vielä hetki sitten tavallisinta arkea (silloinkin tosin mukavaa sellaista), on nyt harvinaista: kokonainen päivä kotona, oman perheen keskeen. Ja millainen päivä! Niin lämmin ja kaunis.

Lapset touhusivat pikkualtaassaan ja täytyy myöntää, että olisi tehnyt mieli puhaltaa ja täyttää itselle viereen samanlainen. Mieleeni tulvahtivat myös omien lapsuuden kesien riemut ja vesileikit. Ja erityisesti yksi sana: sadettaja. Vai olikos se härveli sen niminen? Se sellainen joka kastelee nurmikkoa, pyörii ja suihkii vettä. Vesi oli aina hurjan kylmää, ja kiljuen juostiin sadettajan sateen alla. Huippua.

Poika muistutti illalla, että emmehän me olleet edes koko päivää kotona, mehän olimme retkelläkin. Kävimme tosiaan jäätelönhakureissulla ja siinä matkala pysähdyimme leikkikentällä, mutta kun kuntarajat eivät menneet rikki, niin lasketaan tämäkin tällä kertaa ihan vaan kotona olemiseksi.

Kokonaiset kotipäivät ovat tällä hetkellä harvinaisia paitsi tietenkin siksi, että olen viikolla päivät töissä, mutta myös siksi, että tyypilliseen tapaan heinäkuun viikonloput ovat täyteen buukattuja. Meillä on jopa kahdet kesähäät, yhdet nimiäiset ja ensi viikonloppuna minilomareissu (kaksi palkatonta vapaata). Toiset häät ja nimiäiset vaativat paljon reissaamisesta, toiset häät ovat kotikulmilla. Minilomareissulla lähdemme Turun suuntaan kylpylään ja ekaa kertaa Muumimaailmaan. Minilomareissusta varmasti lisää myöhemmin.

Mukava matalan kynnyksen päivähoitoratkaisu

Meilläpäin - kuten niin monessa muussakin kunnassa ja kaupungissa - päivähoitotilanne on aika jumissa. Aloitin töiden hakemisen vuoden vaihteessa, mutta en kovin aktiivisesti, koska mielessä jyskytti koko ajan se, että lapset eivät varmasti pääse keväällä samaan hoitopaikkaan. Tai edes vähänkään pysyvään paikkaan. Ja se ajatus oikeastaan hirvitti.

Koko ajan mielessä oli, että paras olisi, kun saisimme hakea hoitopaikkaa syksyn haussa. Ja lisäksi olin vielä mielelläni kotona, en millään olisi vielä malttanut lopettaa sitä elämänjaksoa.

Minä olin kotona nyt vajaat kaksi vuotta. Esikoisesta menin töihin heti äitiys- ja vanhempainvapaiden päätyttyä ja mies jäi silloin hoitovapaalle. Kumpikaan meidän lapsista ei siis vielä ole ollut hoidossa.

Tässä pikkukunnassa on yksi päiväkoti, mutta sinne emme voineet hakea. Sinne voi hakea paikkaa vasta kolmevuotiaalle tai sisarusryhmään kaksivuotiaalle. Valinta oli siis tehtävä perhepäivähoidon ja ryhmäperhepäivähoidon väliltä. Haimme ykkösenä ryhmispaikkaa, koska ajattelimme sitä enemmän hajautetun riskin ratkaisuna (jos ei tykätäkään siitä yhdestä hoitajasta) ja toisekseen ajattelimme pojan olevan jo sen ikäinen, että kaipaa enemmän seuraa ja tapahtumia.

Kun päivähoitotoimistosta soitettiin ja tarjottiin paikkaa perhepäivähoitajalle, ensimmäinen ajatus oli: voi ei. Mutta sitten kuulin, että missä hoitaja asuu, ja suhtautumiseni muuttui. Meidän tyttö ja poika menevät hoitoon meidän naapuurin. En tunne hoitajaa, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta, ja olen jo ehtinyt seurata heidän tapojaan toimia ja touhuta. Ja kun puhun heistä, tarkoitan hoitajaa ja hänen miestään. Hoitajan aviomies on nimittäin jo eläkkeellä ja näyttää olevan aktiivisesti mukana lasten hoidossa. Kun hän ei leiki ulkona hoitolasten kanssa, on siellä leikitettävinä omia lastenlapsia. Tuntuu kivalta ajatukselta, että tavallaan neljää pikkuista kohden onkin kaksi aikuista.

Olimme aikaisemmin puhuneet miehen kanssa, että helpointa olisi, jos lapset voisivat mennä vaan tuohon (naapuriin). Siellä ilmapiiri on näyttänyt mukavalta ja se vaikutti sellaiselta helpoimmalta aloitukselta. Matalan kynnyksen aloittamiselta. Olimme kuitenkin jostain ymmärtäneet, että rouva hoitaja olisi jo jäämässä eläkkeelle, mutta ei kuulemma vielä moniin vuosiin. Hyvä siis näin, oikein hyvä.

Olimme pojallekin jo hieman jutelleet, että syksyllä päiväkotiin meno olisi sitten edessä (en viitsinyt alkaa ryhmiksen ja päiväkodin eroja selitellä 3,5-vuotiaalle). Nyt kerroin, että ette menekään vielä päiväkotiin, vaan menette vain tuohon naapuriin. Poika huusi: Jippii! Okei, elokuussa on todennäköisesti ainakin hetken eri ääni kellossa, mutta toivottavasti vain hetken. Ainakin poika on usein kurkkinut naapurin pihaan, että mitä kivaa siellä nyt taas tehdään, kun jotkut lapset siellä niin iloisina naureskelevat ja huutelevat.

Minun päivähoitojännitykseni (paniikkini) ainakin lieveni tämän ratkaisun ansiosta. Ainakin joksikin aikaa.

Pikkuinen ballerinafani

On yksi Pikku Kakkosen ohjelma, jonka kajahtaessa ilmoille, tyttö alkaa hyppiä ilosta ja poika lähtee tekemään jotain muuta: Anniina Ballerina.

 '                                                         Kuva: Yle

Sehän on kaikessa pinkkiydessään ja söpöisyydessään niin tytöille luotu kuin vain voi olla. Ja on käsittämätöntä, että juuri niin se toimii jo 1,5-vuotiaalla tytöllä. Toki tyttösemme on innoissaan lähinnä vain alkumusiikista ja -tanssista ja muutenkin tanssiosoista, mutta kuitenkin. Muuten tanssivaista poikaa nekään kohdat eivät kiinnosta. Aika uskomatonta.

Tänään meidän pikku ballerinamme pelästytti kaikki putoamalla alas mummolan portaat. Olimme yläkerran aulassa ja tyttö oli vieressäni. Otin jotain laukusta ja yhtäkkiä huomasin jonkun horjahtavan portaissa. Sinne se oli tyttö salamannopeasti jo ehtinyt ja niin sitä mentiin pyörien portaat alas. En voinut tehdä enää yhtään mitään, ja sydän melkein pysähtyi. Pahannäköisessä tilanteessa ei ihme kyllä käynyt kuinkaan, naarmuakaan ei tyttöön tullut. Äiti sen sijaan ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä.

Viimeinen kotiäitipäivä

Se on tänään, tiistaina. Uusi, mielenkiintoiselta vaikuttava työ odottaa ja arki muuttuu. Olo on innostunut ja haikea, molempia. Välillä tasaveroisesti, välillä kuppi toiseen suuntaan kallellaan. Joka tapauksessa koko jutun summana olen oikein tyytyväinen tilanteeseen.

Minä olen näiden kahden lapsen saamisen välissä ehtinyt jo piipahtaa noin vuoden ajan töissä, vaikka kumpikaan lapsista ei ole vielä ollut päivähoidossa. Menin töihin heti esikoisen vanhempainvapaan jälkeen ja mies jäi hoitovapaalle lähes vuodeksi. Kun muutimme tänne maalle ja kuopus ilmoitti tulostaan, minun äitini hoiti poikaa pari kuukautta äitiysvapaani alkuun asti. Nyt olen ollut kotona reilut 1,5 vuotta. Loistavaa aikaa. Välillä todella kärsivällisyyttä koettelevaa, mutta aivan mahtavaa.

Nyt tuntuu kivalta päästä taas tekemään töitäkin, jotain uusia projekteja, uusia haasteita. Töihin menosta tekee helpomman se, että mies jää tästä eteenpäin kesän loppuun asti lasten kanssa kotiin. Päivähoitoruljanssi on sitten edessä ensimmäistä kertaa vasta syksyllä. Minua se hirvittää jo nyt, mutta toivottavasti se sujuu kuten esikoisen omaan huoneeseen siirtyminen: hankalaa äidille, helppo juttu pojalle (tosin hän edelleen tulee joka yö jossain vaiheessa meidän sänkyymme, mutta silti).

Välillä joudun toistelemaan itselleni tätä: en minä ole menossa töihin kauas Kiinaan, en ole menossa töihin 24 tunniksi jokaikisenä viikon seitsemänä päivänä. Eivät nämä lapset ole työ eikä koti työpaikka, jonka nyt vaihdan uuteen. Minun lapseni ovat minun lapsiani edelleen, vaikka välillä käväisenkin arkipäivisin tekemässä muita juttuja. Hölmöä, että sellaista pitää itselleen edes muistutella. Se vain on varmasti aluksi vaikeaa, kun on tottunut olemaan niin paljon yhdessä.

Eilen aamulla kysyin lapsilta, mitä he haluaisivat näiden kahden (viimeisen) päivän aikana tehdä. Poika vastasi, että pannukakkuja! Tyttö huusi paukaku! (aina matkimassa). Eilen olimme lähes koko päivän ulkona: pelasimme sählyä ja jalkapalloa, leikimme juoksukilpailua, piirsimme asfalttiliiduilla ja tottakai hiekkapuuhastelimme. Ehdimme leikkikentällekin ja lounasaikana kärryttelimme läheiselle grillille hampurilaisille ja jätskille (hyi meitä! :) ) Tänään on sitten vuorossa avoimen päiväkerhon kevätjuhla ja kotiin päästyämme varmasti niitä pannukakkuja.

p.s. Sunnuntailapset-blogin Lauralla oli terävä listaus siitä, miksi on ihan kiva mennä töihin kesällä. Hyviä pointteja asiaan löytyy täältä! :)

Kahden kanssa leikkikentällä (haasteet top 10)

Yhden lapsen (tai siis meidän esikoisen) kanssa leikkikenttäily on ollut aika rauhallista menoa. Suurin haaste oli siinä, miten kauan jaksan antaa keinussa vauhtia. Poika kun olisi istunut siinä vaikka puoli päivää. Varovainen esikoisemme oli noin 2-vuotias, kun oikeastaan vasta uskalsi mennä liukumäestä, eikä silloinkaan niin kovin tykännyt.  Lähileikkikentän vieressä on metsä, siellä seikkailu on tosin aina ollut pojan mielestä mukavaa. Ja mikä tahansa ja mistä tahansa hyppely on aina kiinnostanut.

Nyt kun tyttökin on jo täysillä menossa mukana, leikkikenttäily on muuttunut. Esikoinenkin on rohkaistunut iän myötä, tai vauhdikkaan pikkusiskonsa. Nyt yhden aikuisen ja kahden meneväisen ja vahvatahtoisen lapsen yhtälö on välillä haastellinen.

Tässä tänään havaittu leikkikenttäilyhaasteiden top ten:

1) Lähtö. Itsestäänselvästi. Kun yrittää saada vaatteisiin Herra Ei vielä mennää ja Neiti Mennään heti nyttiä, rauhallisena pysyminen on välillä vaikeaa.

2) Aurinkolasit. Ongelma ei ole se, että lapset eivät halua niitä pitää, vaan se, että Missä ne taas ovat? Jos toiset löytyykin, niin toiset ovat hukassa. Aina. Tänään ei löytynyt kumpiakaan. Poika haluaisi pitää niitä päässä, jos aurinko vähänkin varovaisesti kurkistaa.

3) Mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Kun poika kiipeää korkealle kivelle ja hyppää sieltä alas, arvaatte varmasti, mitä tyttö haluaa tehdä. Hetken aikaa onnistuu niin, että äiti auttaa pienempää, mutta sitten pienikin haluaisi ITTE, kun kerran isompikin. Seuraus: Kiukku.

4) Vauvakeinu. Niitä on yleensä yksi ja meillä 3- ja 1-vuotias haluaisivat molemmat keinua siinä. Esikoinen aloitteli syksyllä isompien keinussa keinumista, mutta lensi sitten niin hurjan näköisesti suoraan niskoilleen, että kammohan siitä tuli (vähän äidillekin). No, nyt siis vauvakeinu on jokaisen leikkikenttäreissun lasten keskinäisen riidan aihe. Vähimmällä pääsee, kun sanoo, että kumpikaan ei nyt vaan keinu. Voidaan sitten illalla keinua oman pihan (vauva)keinussa.

5) Se keinu, tai siis puupönikkä, jossa lapset istuvat eri päissä (onkohan sillä jokin nimi?). Tämä ei ole vain haaste, tämä on myös huippukohta. On mukavaa, että leikkikentällä on jokin väline, jossa lapset voivat yhdessä kokea vauhtia ja hauskaa. Haaste on siinä, että tyttö haluaisi keinua siinä koko ajan, poika viihtyy vain hetken aikaa. Ja lopputulos on aina tytön itku.

6) Liukumäki ja jonotus. Jos esikoinen vaan on vielä paljon nopeampi, niin saako hän livahtaa liukumäkeen kiivettäessä joustavasti kuopuksen ohi vai pitääkö hänen odottaa vuoroaan?

7) Kun toinen syö hiekkaa, niin toinenkin syö. Ja siis hämmästyttävintä on, että kun 1-vuotias maistelee kiviä, niin 3-vuotias, jonka luulisi jo tietävän paremmin, työntää niitä myös suuhunsa.

8) Kun toiseen iskee kotiin lähdön vaativa känkkäränkkä tai muuten vaan väsymys, toisella on tietenkin juuri silloin superkivaa.

9) Kun kaksi lasta lähtee kirmaamaan täysillä eri suuntiin. No need for further explanations.

10) Leikkikenttävierailun ajoitus. Ehdimmekö kotiin syömään lounasta vai alkaako paluumatkalla Phil&Tedsien takapenkkiläinen retkottaa pahaenteisesti ja olemaan kummallisen hiljainen. Ja jos uni ehti tulla, niin jättääkö tyttö etuterassille nukkumaan vai kantaako hänet takaterassille uinumaan toisiin rattaisiin (mukavampi paikka).

***

Haasteista huolimatta meillä oli tänään lasten kanssa leikkikentällä mukavaa. Ehkä nyt oikein keskitynkin nauttimaan joka hetkestä, sillä viikon päästä meidän perheellä on edessä suuri muutos. Sain eilen tietää saavani uuden ja mielenkiintoisen työpaikan, ja pesti alkaa näin pikaisella aikataululla. Mahtavaa ja haikeaakin. Mies jää kotiin töitteni alusta eteenpäin kesän ajaksi, ja syksyllä sitten meidän lapset menevät ekaa kertaa hoitoon. Hui (tuumii äiti).

Miten voin olla näin kura-amatööri?

Eiliset ulkoleikit olivat erittäin kuraisia ja märkiä. Lapset löysivät lähileikkikentältä muttalöllölätäkön ja siellä sitten hypittiin, kaatuiltiin, istuttiin ja pyörittiin.

Kun touhua katsoi, oli selvää, että jostain menee pian vesi läpi. Vaikka kuinka on teknisiä tuotteita, niin eivät nekään kaikkea voi kestää. Olin varma, että hanskat pettävät, mutta yllätyksekseni jopa tytön Lennen hanskan olivat pitäneet veden ulkopuolella. Pojan Reimatec-käsineisiin oli alunperinkin hieman suurempi luotto.

Molemmilla oli Ticketin haalarit ja nekin toimivat muuten, mutta lahkeet olivat molemmilla märät. Ei taida olla sellaista kumpparit & välikausiasu -yhdistelmää joka ei tuollaisessa vesikarusellissa päästäisi lahkeista vettä sisään. Vai onko? Sellaiset perhokalastajien käyttämät kahluusaappaat tähän tarvittaisiin. Onkohan niitä lapsille?

Sitten siihen kura-amatööriyteen. En käsitä, miten voin olla näin amatööri, vaikka minulla on 3 vuotta ja 4 kuukautta vanha poika, joten parit kura-ajat pitäisi jo olla takana. Kun tulimme takaisin kotiin, olin aivan ymmyrkäisenä, että miten näiden kuravellisten lasten kanssa nyt toimitaan. Missä vaatteet riisutaan pois ja mitä niille vaatteille sitten tehdään? Oli ehkä oikea vaihtoehto usuttaa lapset suoraan kylpyhuoneeseen ja jättää sinne kaikki ulkovaatteet. Nyt olen sitten suihkuttanut haalareista kurat pois. Vai olisiko parempi vaihtoehto harjat liat pois, kun haalarit ovat kuivuneet? Eikös mulla jo pitäisi olla jokin rutiini, miten nämä hoidetaan?

No, toki nyt on kaksi umpikuraista lasta yhden sijaan. Ei tyttö vielä viime syksynä ollut niin touhuissa mukana. Taitaa olla myös niin, että poika oli aika rauhallinen kuraleikkijä ennen kuin sai tuon villin kaverin (siskon siis). Nytkin poika välillä totesi, että nyt taitaa olla aika lopettaa, kun haalari on jo näin märkä ja sitten sisko sai kuitenkin isoveljen uudelleen innostumaan. Poika oli myös aivan valmis lopuksi tulemaan jo sisälle, tyttö sen sijaan sai oikein kunnon kiukkukohtauksen, kun joutui ulko-oven sisäpuolelle. Pyörisi kurassa varmasti edelleen, jos saisi itse valita.

Kevyemmän varustuksen ulkoilua

Nyt sairaudet on (ehkä) taas hetkeksi selätetty (kop kop) ja eilen pääsimme jo käymään kerhossa ja ulkoilemaan. Molemmat tietenkin tykkäsivät, mutta tyttö oli ulkoilusta aivan innoissaan. Olin aivan hämmentynyt, miten innoissaan. Jotenkin tuntuu, että 1-vuotiaalle avautui aivan uusi maailma, kun yhtäkkiä saakin temmeltää ulkona ilman valtavaa, liikkumista hankaloittavaa toppavarustusta. Talvivaatteissa muuten niin liikkuvaista sorttia oleva lapsi seisoskeli ulkona paljon paikoillaan ja viihtyi parhaiten pulkan kyydissä. Nyt juoksua, kiipeilyä ja vauhtia oli aivan eri lailla. Kaatumisetkin olivat vain hauskoja välikohtauksia, kun maasta pääsi ponnistamaan itse ylös.

Meidän etupihamme lumikasat olivat aivan valtavan korkeat, ja tänäänkin vielä oli vähän valkoista (no, valkoista ja valkoista) jäljellä. Illan vesisateet taisivat viedä viimeisetkin rippeet mukanaan. Mutta päivällä vielä lapset pyörivät niin lumessa, kurassa kuin märällä nurmellakin. 

Kun katsoo kuvia tarkkaan, voi huomata, että tytöltä puuttuu jotain näille säille oleellista: kumpparit! Ensin hän seikkaili lätäköissä Vikingin pinkeissä tennareissa, sitten vaihdoin jalkoihin goretexit. Ja illalla kävin kumpparikaupassa. Kumpparimattimyöhäisyyteen syy on siinä, että käyttöön oli tarkoitus ottaa isoveljeltä perityt kumikengät, mutta kappas, eihän niitä tarpeen tullen löydy mistään. Kun seuraava lumi laskeutuu maahan, eikä niitä enää tarvita, silloin ne tietenkin ponnahtavat jostain esiin. Tottakai. :)

Sairastuvan loistosapuskat

Tämä oli aika uskomaton talvi flunssapöpöjen suhteen: kovin vähillä lentsuilla selvittiin. Sen sijaan vatsatauti kävi kylässä useammankin kerran.

Nyt kuitenkin pieni tyttösemme on ollut kuumeinen ja nuhainen. Itkuisia öitä, kiukkuisia ja väsyneitä päiviä. Surku. Ja kun tytöllä alkaa helpottaa, niin pojan nenä alkoi viime yönä vuotaa.

Lasten isikin oli pari päivää polvivamman takia sairauslomalaisena kotona ja se takasi meille sentään normipäiviä paremmat päiväruuat. Nam! Aatekin pääsi leipomaan hampurilaissämpylöitä ja paistelemaan pihvejä.

Kirjasto on kultaa

Minä en ole sitä ennen oikein huomannutkaan, koska en itse ole kirjojen suurkuluttaja. Siis sitä, että kirjasto on mahtava asia. Aivan upea juttu.

Me pyrimme lukemaan lapsille melko paljon. Käytännössä on kuitenkin niin, että esikoisella lukuhetket osuvat päiväuniaikaan (ilman niitä unia nykyään), pidempiin pottaistuntoihin ja iltasaduille. Aina ei jaksaisi lukea samoja kirjoja, eikä koko ajan voi ostaa uusiakaan. Kirjasto, wow!

Kirjastoon meno on aina pieni tapahtuma, joka näköjään on ohjelmassa kerran kuukaudessa, koska aina tuntuu kirjojen palautus jäävän viime tippaan. Meillä kuluu kirjastossa aika paljon aikaa. Poika ottaa aina ensin esiin lelukorin, jossa ei ole paljon leluja eikä huikean hienoja leluja, mutta joka kerta se silti kiinnostaa.

Aate valitsee itse osan kirjoista. Niissä on kannessa traktorin, auton tai dinosauruksen kuva. Minä valitsen sitten (opettavaisia) kirjoja, jotka sopivat jotenkin meidän silloiseen tilanteeseen. Ollaan vaikkapa menossa matkalle tai juteltu hampaiden pesemisen tärkeydestä.

Välillä kirjoja läpi käydessäni yllätyn, mistä kaikesta onkaan tehty lastenkirjoja. Tuntuu hassulta nähdä kirjoja siitä, kun äiti lopettaa tupakanpolton tai kirjan nimeltä "Hei taas, isi!", joka kertoo avioerosta. Ja sitten ymmärrän, että eihän siinä ole mitään hassua vaan nämäkin ovat oikeita ja aitoja tilanteita ja on hyvä, että näitäkin asioita voi kertoa lapsille kirjan sanoin ja kuvin.

Vielä emme ole käyneet satutunneilla. Niitäkin voisi joskus kokeilla.

Uskomatonta superfanitusta

Aamulla ensimmäisenä Aate ottaa itse yöpaidan pois ja sanoo nämä sanat: "Äiti, saanko Fröbelin Palikat -paidan?" Toinen aamun tehtävistä on etsiä, missä on Fröbelin Palikat -lippis.

Paita on ollut jokapäiväisessä käytössä nyt pari kuukautta, Fröbelin Palikoiden keikasta asti. Välillä se pitää pestä (pitäisi pestä oikeasti joka päivä), ja voi sitä kurjuutta silloin. On hieman tympäisevää yrittää ottaa blogiinkin kuvia, kun pojalla on aina sama paita päällä ja FB-lippis rennosti väärinpäin. Aina.

Poika on sitä mieltä, että meidän olohuoneen seinällä pitäisi olla iso Fröbelin Palikat -juliste. Ei aivan sovi sisustukseen, pahoitteluni. Sitten poika oli sitä mieltä, että meillä pitäisi olla Fröbelin Palikat -talo. Mikä se sitten lieneekään. Niin ja hänestä tulee isona paitsi palomies, myös Fröbelin Palikat -setä.

Fröbelin Palikoita pitää tietenkin myös saada kuunnella mielellään koko ajan (mihin en tietenkään tosin suostu), joko dvd:ltä tai cd:ltä. Aate osaa ulkoa jo lähes kaikki laulut ja Vikkekin monesta laulusta kertosäkeen viimeisen tavun. Lapset, nuorempikin, osaavat myös lauluihin liittyvät tanssit. Lisäksi olohuone on täynnä soittimia: on kosketinsoittimet, rummut ja kitara. Sitten vaihdellaan kumpi soittaa mitäkin.

Voidaan siis sanoa, että meillä asuu Fröbelin Palikat -superfani ja hänen pikkusiskonsa, joka myös taitaa fanittaa melkoisesti. Äitiä vähän jo alkaa kyllästyttää, vaikka mieluummin kuuntelenkin Palikoiden biisejä kuin vaikkapa TiTi Nalle -lurituksia. Sekin on todettava, että jos dvd:ltä on jotain katsottava, niin passiivista tuijotettavaa mieluummin sitä laittaa lapsille Fröbelin Palikat ja he touhuavat, laulavat, soittavat ja tanssivat mukana.

Mutta silti, pikku Palikka-paussi alkaisi kyllä olla tarpeen. Pitäisiköhän pitää jokin vieroituskuuri?

Paljon iloa langasta

Kyllä tämä pojan päiväunettomuus on hankala pala. Siinä on toki puolensa: ehdin tehdä ruuan rauhassa, koska sen ei tarvitse olla heti valmiina, kun tulemme ulkoilemasta ja toisaalta voin tehdä pojan kanssa sellaisia asioita, jotka olisivat vaikeita pikkusiskon läsnäollessa. Ja sekin on huippua, että illalla uni tulee Aatteelle hyvin. Mutta se väsykiukku, huh huh. Se iskee viimeistään iltapäivällä ja on välillä melkoista. Eikä lapsi millään suostu silloinkaan päiväunille, ei millään. Yhtenä päivänä oli pakko vain istuttaa molemmat tuplarattaisiin ja lähteä kävelemään. Sinne simahti kolmevuotias rattaisiin, heti.

Tänään pikkusiskon nukkuessa leikittiin langanpätkällä. Ensin asennettiin lanka keittiön tuolien väliin ja hypättiin korkeutta.

 

Kun hypyt oli hypitty, neulottiin. Kuulemma niin kuin mummo. Kutimet tosin lensivät nurkkaan minuutissa: "Ei tästä tule yhtään mitään!". Mummolla kyllä tulee. Näissä puuhissa poika on siis tullut selvästi äitiinsä.

x

Jännityksellä odotamme, miten väsynyt iltapäivä tänään on. Ehkä poika sitten pikkuhiljaa tottuu tähän, kun kerran päikkäreillekään ei enää suostu.

Rähinäaamusta kivaksi päiväksi

Tämä aamu ei ollut niitä parhaimpia. Tyttö on alkanut heräämään liian varhain (äidin mielestä), ja poika taas nousi känkkäränkkälänkkälönkkäjalalla (ja äiti taisi kammeta pedistä liian varhain myös sillä väärällä jalalla). EI-sana raikui kodissa koko aamun. Aate hoki, että ei ole mitääääään tekemistä ja äiti taisi olla samaa mieltä. Oli jotenkin tylsää.

Sitten keksimme lähteä seurakunnan äiti-lapsi-piiriin. Siellä on pallomerikin! Siellä on ollut niin liian täyttä monesti, että siksi emme ole siellä käyneet enää viime aikoina. Nyt porukkaa oli sopivasti, lapset liukuivat mereen noin tuhat kertaa ja minä sain jutella aikuistenkin kanssa keskellä päivää. Olipas mukavaa.

Olin myös niin ylpeä pikkupojastani, joka osoitti hienon isoveljen elkeitä. Aate huolehti, että pikkusisko pääsi aina pois liukumäen alta ennen kuin kukaan laski alas.

Kerhoilun jälkeen tyttö meni päiväunille vaunuihin takaterassille ja poika alkoi tehdä lumikakkuja ja lauleskella jotain hiekkakakkulaulua. Joskus, hetken aikaa päivästä, elämäni on tällaista: takaterassilla auringonpaisteessa rentoilua. Ja sitten kymmenen minuutin päästä mennään taas vauhdilla, eikä se mitään, tulipahan hetki löhöiltyä vaan. Näillä säillä on mukava olla "osa-aikaulkotyöläinen".

Viikonlopun mummolameininkiä

Viikonloppuna oli tarkoitus siivota kotona, tehdä hakemusta vakuutusyhtiölle, maksella laskuja, pestä pyykkiä ja välissä ehtiä juosta pari lenkkiä. Jotenkin kaikki muu jäi tekemättä paitsi juoksulenkit, ja viikonloppu hujahti mummolan suunnalla. Meillä on nykyisessä asuinpaikassa se onni, että toinen mummola on ihan lähellä, vajaan 20 kilometrin päässä. Lauantaina ajattelin ottaa tytön mukaan ja ihan vain piipahtaa mummolassa matkalla erään lelu- ja sisustusliikkeen loppuunmyyntiin. Vaan helpompi oli jättää Vikke sitten isovanhempien hoiviin shoppailujen ajaksi - ja sitten vielä, hups, lenkinkin ajaksi. Mummolapiipahdus venähti puoleksi päiväksi: tyttö tykkäsi ja mumma ja paappa myös.

 

 

Usein sunnuntaisin menemmekin sitten koko perhe mummolaan. Siitä on tullut mukava tapa, sunnuntailounaskin on ollut kiva nauttia suuremmalla porukalla ison pöydän ääressä. Tällä kertaa kuitenkin hajaannuimme lounasaikaan tyttö- ja poikaporukoiksi, kun miehet lähtivät metsään. Aate nautti metsäreissusta isin ja paapan kanssa. He olivat syöneet eväitä metsämökillä ja sitten vain samoilleet ympäriinsä.

Tehtävälistaan ei siis tullut rukseja viikonlopun aikana, mutta mukavaa oli. Perheaikaa, perheaikaa.

Pikkulegoilua pikkusiskon ulottumattomissa

Aate on innostunut pikkulegoista. Erityisesti hän pitää legoukkeleista ja palo- ja poliisiautoista. Olisin suonut dubloiän kestävän pidempään, että olisivat voineet leikkiä samoilla legoilla pikkusiskon kanssa. Pikkulegot kun ovat juuri sellaisia mukavia mutta tukehduttavia välipaloja 1-vuotiaille.

Jotain oli keksittävä, jotta kolmevuotias saa rauhassa leikkiä minikokoisilla leluillaankin. Ratkaisu oli äitin ja isin jenkkisänky, joka on tarpeeksi korkea pitämään pikkulegot Viken sukkelien sormien ulottumattomissa. Eilen illalla nukkumaan mennessä isin selkää alkoi kutittamaan: pienen pienet poliisilegoukkelin käsiraudat olivat painautuneet ihoon kiinni. :)