Suurten tunteiden päivä

Ihana äitienpäivä!

Viikonloppuna poika on yleensä se, joka herää ensimmäisenä, ja vaatii jommankumman vanhemman kanssaan ylös. Äitienpäivänä minä sain tietenkin olla se, joka nukkuu tytön kanssa pitkään.

Sitten kun heräilimme, hyppäsi poikakin petiin ylpeänä antamaan korttiaan. Korttia, jossa oli oikein kimalteita. Kimallekortin toiselle puolelle oli tyttö piirtänyt suloisia sotkujaan (tai siis taidetta). Ja taiteilusta puheenollen päivä jäi historiaan siinä, että sunnuntaina tyttö piirsi ihkaensimmäiset pääjalkaisensa. Äidin kuvan. :)

Aamupala odotti pöydässä. Jokaikinen äitienpäivä, kun olen ollut äiti, mies on paistellut aamuksi amerikkalaisia pannukakkuja. Se on kai sellainen meidän oma juttu, äitienpäiväspesiaali. Vaahterasiirappia päälle, oih!

 

 

Äitienpäiväkakun tein itse, koska halusin. En ole mikään innokas ruuanlaittaja, meillä keittiö on enemmänkin miehen valtakuntaa, mutta joskus (ei usein) tulee innostus leipoa jotain - erityisesti kokeilla jotain uudenlaista juhlakakkua. Nyt lupasin äidilleni, että meillä on sitten kakku mukana, kun tulemme mummolaan viettämään äitienpäivää vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Kakku oli jäädytetty vadelma-suklaa-juustokakku, jonka reseptin löysin täältä Mippan matka -nimisestä blogista. Oli hyvää! Ja todella makiaa.

 

On suuri onni viettää äitienpäivää äitinä. Aivan valtava onni. Mukaan sekoittuu kuitenkin myös muita tunteita. Kun katsoin Facebookia ja siellä status update toisensa jälkeen julisti äitiyden onnea, muistui helposti mieleen ne ajat ja ajatukset, kun syli oli toiveista huolimatta tyhjä. Miten silloin se päivä satutti, vaikka yritti keskittyä vain juhlistamaan sitten sitä omaa ihanaa äitiä. Kun ei kerran itse saanut olla äiti.

Välttämättä tulee mieleen, että joku jossain tänäkin vuonna tuntee samaa tuskaa. Ja toivottavasti myös sitten seuraavana - tai jonakin vuonna pian - tätä samaa onnea.

Mites vappu? No näin.

Ei mitään villin vallatonta eikä vallattoman huikeaa, mutta vallan kiva vappu. Perheaikaa, sehän se aina on parasta.

Viime vuonna suuntasimme vappupäivänä Vaasaan torille, mutta tänä vuonna päätimme toisin. Vähän se tuntui hassulta, että kaikki hulinat jäi väliin - oikein hyvä nyt näin, mutta ehkä ensi vuonna voisi käväistä taas kaupungissa kurkistamassa. Vaikka vain pienenpienen hetken.

Kaikista perinteistä ei tietenkään voi poiketa, tässä meidän tämänvuotiset vihaiset vappuvieraat: saanko esitellä, pojan Red ja tytön Pommi. Veikkaukseni on, että Pommi räjähtää huomenna ja Redin kanssa jännitetään, kestääkö juhannukseen. Jos siis yhtään vanhat merkit pitävät paikkansa.

                          

 

Toinen perinne on tämä: serpentiinisotku. Antaa mennä vaan!

 

                           

 

Kolmas kiinni pidettävä: sima ja mukkirinkelit eli pojan sanojen mukaan munkelit. Munkeleita leivottiin koko perheen voimin ja syömisavuiksi saatiin vielä mumma ja paappa ja serkkutyttö perheineen. Suvun munkeloiset!

 

 

                  

 

Kaupungissa ei siis käyty, mutta sen sijaan käytiin kurkkaamassa pikkukylän vapputapahtumaa. Joka oli aikataulusta poiketen jo ohi siinä vaiheessa, kun sinne ehdimme. Ei se mitään, onneksi vieressä oli leikkikenttä. Ja kioski, josta sai jätskiä.

 

                                 

Kevätsynttäreitä ja takinverran talvea

Meillä on takana rauhallinen kevätviikonloppu. Yksi kesän lähestymisen merkkejä on se, että erilaisia tapahtumia - pieniä ja suuria- on alkanut taas olla. Viime viikonlopunkin olisi saanut touhua täyteen, mutta sen verran ollaan nyt elelty sairastuvalla, että paljon ei jaksettu tehdä. Pojat kävivät uimassa, lohta savusteltiin uudessa laatikossa (pöntössä, astiassa vai mikä tuo savustusjuttu voisi olla nimeltään?) ja mummolassa yökyläiltiin koko sakki.

 

 

Viikonloppuna oli tarkoitus käydä kaksilla synttäreillä, mutta yksille ehdittiin. Sitten tytölle nousi kuume ja jokin vatsapöpö iski. Ystäväni tyttären 3-vuotissynttäreillä meidän tytöllä oli ensimmäistä kertaa uusi Suri-mekko päällä. On se vaan niin suloinen. Pojalle löysin -70 prosentin alennuksella Lindexiltä hauskat henkselihousut.

 

 

Lopuksi vielä kuva siitä (ehkä) kaikkein viimeisimmästä talvialejemmaostoksesta. Creamien toppatakki oli söpömpi kuin miltä kuvassa näytti ja laatukin vaikuttaa hyvältä. Nyt on jemmassa molemmille yhdet haalarit ja tytölle tämä takki. Eikös niillä päästä jo pitkälle? Vai pitäisikö vielä koluta jotain hanska-alelaareja?

P.S. Meillä ei virvottu viikonloppuna, koska meilläpäin on tapana trullitella pääsiäislauantaina. Pääsiäisen vietämme aina toisella puolen Suomea, joten lapsiraukat jäävät kaikesta kivasta paitsi. No, onhan aina mämmi. ;)

Serkkujuttuja ja metsätouhuja

Nyt seuraa blogin nimen mukainen postaus, jossa on kaikkea sikin sokin. Eli tältä näytti meidän viime viikonloppu: lauantaina lasten serkkutytön yksivuotisjuhlintaa ja sunnuntaina metsäseikkailuja.

Meidän lapsilla on kaksi serkkua. Sankarina ollut tyttöserkku asuu lähellä ja kuuluu tiivisti meidän lastemme elämään. Tytöt kisailevat lempi-ihmisensä, eli mumman, huomiosta. Mustasukkaisuutta on ilmassa, mutta onneksi mumman syliin mahtuvat molemmat samaan aikaankin. Poika ei lähde tähän kisaan mukaan, mutta hänellä on sitten omat (ei aina vain positiiviset) keinonsa huomion kalasteluun. Toisaalta tytöt myös tykkäävät toisistaan, ovat selvästi tuttuja ja läheisiä.

Toinen serkku, 3-vuotias poika, asuu ihan toisella suunnalla Suomea ja pian toisessa maassa. On harmillista, että hänen kanssaan lapsille ei tietenkään tule samankaltaista suhdetta kuin lähiserkun kanssa. Toisaalta, vaikka harvoin nähdään, on tämäkin serkku meillä usein puheissa. Lapset tietävät, että hän ei ole vain joku poika jossain, vaan hänkin on heille jotain erityistä ja omaa. Oma serkku.

Sunnuntaina lähdimme pojan kanssa seikkailemaan minun kotometsiini. Mies oli siellä yötä pikkuisessa metsäkämpässä, ja me lähdimme aamupäivällä viemään isille kahvia ja paistamaan makkaroita.

Metsät ovat huippujuttuja. Keväisen metsän äänimaailma linnunlauluineen on huikaiseva, tuoksu on raikas. Parasta on se, mikä temppurata siellä lapselle avautuu. Metsässä juokseminen todella haastaa tasapainon. Kivikasojen päälle kiipeily on kunnon urheilua. Pistettiin uudet Po.P-välikausivaatteet heti koetukselle.

Kirimistä, lahjaylimitoitusta ja onnellisuuden toivotteluja

Nyt on hieman kirimistä tehtävänä blogin suhteen. Joululoma on näköjään ollut lomaa tälläkin saralla, uusi vuosi tuokoon ryhtiä tähänkin.

Joulumme on mennyt kovin perinteisen kaavan mukaan: ihanaa perheaikaa, paljon sukulaisten ja ystävien tapaamista ja jossain välissä olen ehtinyt piipahtaa lenkilläkin. En niin montaa kertaa, että se olisi riittänyt sulattamaan sadasosaakaan tästä herkuttelusta, mihin on tullut sorruttua. Tai ei sorruttua, olen minä siihen itselleni ihan luvan antanut.

Yksi osa kirimistä tulee tässä. Miltsu antoi minulle blogissaan haasteen tärkeimmästä joulukoristeestani. Se on kuusenkoriste, jonka olen pikkutyttönä tehnyt rakkaan mummani kanssa. Se ei ole mikään joulupuun kaunein  yksilö (kaunein yksilö meidän kuusessamme on mielestäni tuo tontun alla oleva enkeli), mutta siinä on eniten merkitystä ja muistoja.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin lapset saivat taas aivan liikaa lahjoja. Enkä tajua, mihin ne kaikki mahtuvat, mitä laitetaan alta pois ja minne. Meillä kun ei neliöitä ole kovinkaan paljon.

Sitä yrittää pysyä maltillisena ja sitten viime tingassa tulee se tunne, että onko tässä nyt kuitenkan riittävästi, pitäisikö jotain pientä vielä hankkia. Sen aina unohtaa, että hei, kaikenmaailman mummot ja kummit hankkivat yleensä myös jonkun lahjasen, joten kyllä niitä vaan kertyy. Eivät kaikki lahjat toki mitään suurensuuria ole, lahjoista moni oli pieniä mutta hyödyllisiä ja kotirauhan kannalta tarpeellisia juttuja, kuten esimerkiksi sählypallot molemmille (siitä yhdestä on ollut kotona riitaa).

Tyttö sai muun muassa nuken syöttötuolin ja palapelejä. Pojalla suurimmat riemunkiljaisut tulivat, kun aukaisi paketit, joista paljastuivat ne kaksi asiaa, joita oli toivonut: sähkökitara ja ritarilinna. Kerhossa poika aina syöksyi leikkihuoneessa leikkimään ritarilinnalla ja itse ihmettelin, että mistä hän edes tietää, mitä ritarit ovat. Hyvä jos itsekään tiedän. Mistä noi innostukset oikein tulee?

Pehmeitä pakettejakin tuli (ei suuria riemunkiljahduksia avaajilta), niistä lisää myöhemmin.

Ritarilinna oli yllättävän suuri (joudumme ehkä hankkimaan isomman kodin ja sille oman huoneen). Pukin joulusäkistä löytyi myös muutama Playmobil-ritari.

Tyttökin on saanut välillä testata sähkökitaraa, mutta lähinnä poika on soittanut sillä "Apulannan johtajaa". Kyllä alkaa mennä muuten vaikeaksi vastata, kun nelivuotias kyselee erittäin tarkkoja kysymyksiä Toni Virtasen elämästä ja ajatusmaailmasta, eikä ymmärrä, että äiti ei oikeastaan tunne Tonia.

 Ja nyt, vähäeleisesti mutta suurin odotuksin kohti tulevaa. On sellainen fiilis, että taitaa tästä vuodesta 2014 tulla melkoisen mainio. Sellaista toivottelen kaikille! Kuvassa maisemaa joululta 2013, ei kovin talvista meininkiä, ei. Tällainen juhlasää tällä kertaa.

Sadepäiviä, kuperseikkailuja ja joulutoivotuksia

Nyt on kuulkaa L-O-M-A. Ihan oikea loma, ihan oikeasta työpaikasta, hyyyyyyvin pitkästä aikaa. Viimeksi taisin lomailla kesällä 2011, siis sinä kesänä ennen kuin tyttösemme syntyi.

Viime kesänkin vietin kokonaan töissä, uusi työpaikka kun oli. Nyt sitten - kiitos hyvin sijoittuvien joulun pyhien - nautiskelen tosiaan lomasta kokonaiset kaksi viikkoa. Parasta on se, että saa nähdä lapsia joka päivä, aamusta iltaan.

Tänä vuonna jouluun on valmistauduttu siinä sivussa. Yritetty löytää hetki, jolloin ehditään leipoa pipareita, siivota ja haalia lahjoja sieltä sun täältä, kun millekään grandelle ostosreissulle ei ole ollut aikaa. Pojan ykköstoiveena on ollut sähkökitara ja tyttö on kertonut haluavansa yksinkertaisesti "lelulahjan". Ne toiveet on ainakin onnistuttu toteuttamaan, tosin hieman epäilyttää, oliko esikoisen toiveen täyttäminen omien korvien ja hermojen kannalta fiksua (joku Hevisaurus-kitara tuli hankittua)

Sää yrittää kyllä kovasti tukahduttaa joulumieltä. Eilen vielä näkyi pari lumikasaakin ulkona, mutta vesisade on jo vienyt ne mennessään. Siis vesisade! Uskomatonta.

Lapset ovat hurmaantuneet YLEn Kuperseikkailu-ohjelmasta, jossa muusikot tekivät lauluja lasten ideoista. Poikaan kolahti erityisesti Toni Virtanen ja niinpä meillä pipareitakin leivottiin Apulannan tahdissa. Poika on jo keksinyt paljon yhteistä hänellä ja uudella fanituksen kohteellaan:

"Äiti, Tonillakin taitaa olla jo kaikki hampaat tulleet. Meillä molemmilla on."

Hän myös totesi vaatimattomasti, että maailmassa ei taida olla ketään niin hyvää laulajaa kuin hän, Toni Virtanen ja Fröbelin Palikoiden Mats.

Pipariurakkamme aikana mietin tätä: onko se aikuisuuden merkki, jos tykkää enemmän pipareista (homejuuston kera) kuin piparitaikinasta? Lapsilla taikinaa livahti suuhun aina kun silmä vältti.

Eikö olekin ihana tähtimekko/-tunika tytöllä? Kummit toivat hurmaavan Popin mekon tyttöselle 2-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Poikakin on ehtinyt tässä loppuvuoden juhlasumassa täyttää 4 vuotta ja samainen perhe toi kuvassa pikkuisen pilkottavan veikeän Småfolkin paidan hänelle. Kiitos vielä!

Nyt synttärihumut ja työkiireet ovat takana päin ja on aika hiljentyä joulun viettoon. Joulusiivousta tehdessä (vaarallista puuhaa, en suosittele!) niksautin selkäni, joten myös liikunnan saralla otetaan nyt (valitettavasti) rauhallisesti.

Toivottelen kaikille kaunista ja säästä-riippumattoman-tunnelmallista joulua 2013!

Hurraa isit ja valkoinen!

Mukava sunnuntai, isien päivä. Meillä aamu alkoi pekonilla ja kananmunalla (isille mieluinen äijäsetti) ja kakulla (New York cheese cake -tyylinen viritelmä). Lapset olivat hoidossa taiteilleet isille kortit ja iloksemme huomasimme, että aiemmin ei niin kuvataitelusta innostunut esikoisemmekin on oppinut piirtämään pää-jalkaisia. Kyllä päivähoito on kehittävä systeemi!

Lapset ovat hoidossa selkeästi tottuneet siihen, että omat valmiit taideteokset viedään omaan reppuun. Tytön käsityksen mukaan nyt siis askartelujen ja piirrosten ainoa oikea paikka on oma reppu. Niinpä isille käytiin vain vilauttamassa onnittelukorttia, "Katsoppa!". Ja sitten se vietiin takaisin sinne reppuun. Tottakai.

Omien aamujuhlallisuuksiemme jälkeen siirryimme mummolaan juhlistamaan myös minun isääni. Isänpäivälounaalle suuntasimme koko joukko sinne samaan paikkaan, minne puolet pikkusynnyinkuntani asukkaista ja minne itsekin olen mennyt aterioimaan lähes joka isä- ja äitienpäivä jo, noh, hyvin pitkän aikaa. Melkein koko eloni ajan.

On kiva kehittää omalle pikku perheelle omia perinteitä ja toisaalta on tunnelmallista pitää kiinni joistain oman lapsuudenperheen tavoista vuosikymmenien ajan. Totuttaa omat lapset juttuihin, joihin itsekin tottui.

Aamulla kaamoskin sai hetken aikaa köniinsä, kun taivaan täydeltä leijaili maahan valkoista ja kirkasta. Kunnes homma sitten taas iltapäivällä muuttui vesisateeksi, blaah. Mutta hetken oli valkoista, vaikka vain pienen hetken!

Yksi tonttukin näkyi jo:

Häät lasten kanssa ja ilman

Meillä oli tänä kesänä onni ja ilo osallistua kahden ystäväpariskunnan häihin. Toiset häät olivat lähellä ja toiset kaukana. Hurmaavia juhlia molemmat.

Lähihäihin päätimme ottaa lapset mukaan. Syitä ratkaisuun oli muutamia. Ensinnäkin nyt kun en ole enää kotiäiti, viikonloppuaika lasten kanssa on kultaakin kalliimpaa. Toiseksi halusimme, että lapsetkin pääsevät mukaan hääriemuun. Miksipä ei, olihan heidät kutsuttukin.

Juuri ennen näitä häitä luin Ilta-Sanomista kolumnin siitä, miten toimittaja oli ollut häissä, jotka lapset olivat pilanneet. Auts. Itselle tuli tuosta tahallisesti provosoivasti kirjoitetusta tekstistä ensimmäisenä mieleen ajatus, että mitähän mieltä hääpari on siitä, että heidän häänsä julistetaan pilalle menneiksi. Aika rankasti sanottu.

                                  

Meillä kirkko-osuuskin meni mukavasti ja suht hiljaisesti, kiitos ison rusinapussillisen. Häät alkoivat kuitenkin melko myöhään iltapäivällä, ja juhlapaikalla oltiin nopeasti siinä tilanteessa, että huonosti päiväunet nukkuneille lapsille tuli väsymys. Poika lopetti känkkäränkkäilyn, kun sai pelata puhelimella Angry Birdsiä, mutta tytön kiukkuilulle ei löytynyt taltuttajaa. Niinpä jouduimme lähtemään kohti kotikontuja jo ennen hääkakun leikkausta. Toki silloin alkoi jo lasten tavallinen nukkumaanmenoaikakin olla lähellä, joten ei ihme, että jaksamiskyky oli rajallinen. Oli mukavaa, että lapset olivat mukana, mutta varhainen lähteminen harmitti : olisi ollut niin kiva jäädäkin.

Toisiin häihinkin oli lapset kutsuttu, mutta tällä kertaa päätimme, että nyt nautimme juhlahumusta aikuisporukalla. Ne juhlat kestivätkin aamutunneille, eikä ole kuvia näyttää. Oli mielettömän hauskaa ja välillä on kiva olla vapaammin ja huolettomammin. Säästimme myös lapset näin pitkältä ajomatkalta.

Lapsellisten häiden eduksi lapsettomiin häihin verrattuna voidaan lukea se, että seuraava aamu oli merkittävästi mukavampi ja energisempi. Puolensa molemmissa.

Kesäjuhlien taikaa

Meillä on nyt kesäisten perhejuhlien suma. Toissa viikonloppuna juhlimme häitä, viime viikonloppuna nimiäisiä ja ensi viikonloppuna taas häitä. Rakkausjuhlia! Voi, miten mukavaa. Toki raskastakin, sillä kolmen viikonlopun ajan suhaamme ympäri Suomea. Mutta voittopuolisesti silti mukavaa.

Viime viikonloppuna ohjelmassa olivat siis suloisen pienen poikavauvan nimiäiset perheen mökillä. Upea paikka viettää lämmintä suvipäivää mitä parhaimmassa seurassa.

Ei kuohuvaa juomaa, vaan kuplivaa:

Pienet seikkailijat.

Ja se paras hetki: poika pääsi uimaan (on siellä isi vedessä ottamassa vastaan, vaikka kuvassa ei näykään). Tyttö osoitti rannassa järveä ja huusi: Uima-allas!

Serkkutytön juhlahumussa

Tässä jossakin välissä ehdittiin pitää serkkutytön ristiäisetkin. Päivä oli mitä kaunein, kuten tietenkin juhlien sankarikin. Koska Suomen kesä näytti parhaimpia puoliaan, siirsimme itse kastejuhlallisuudetkin ulos.

Lämminhenkinen tilaisuus piti sisällään hymyjä, naurua, itkua (juhlien päähenkilö ja muutama liikuttunut vieras), erinomaista ruokaa, mukavaa jutustelua ja villiä juoksenteluakin (meidän lapset ja sankarin toisen puolet serkut).

Meidän pikkuisten juhlavaatteina oli pitkälti Pomp De Luxia. Pojan housut löytyivät Zarasta sillä surullisenkuuluisalla (liian flunssaisella juoksemaan mutta muuten mukavalla) puolimaratonreissulla Helsinkiin.

Vapun munkelot ja sementit

"Kylläpäs nyt on vappuisaa! Kylläpäs nyt on vappuisaa!" huuteli poika koko aamun, kun levitteli serpentiiniä ("Onko tämä sementtiä?") ympäriinsä ja pompotteli ilmapalloja. Annoimme lasten tehdä serpentiinikoristellut, ("Katso isi, minä serpetän!") ja sen kyllä nyt huomaa. Serpentiinimurskaa on joka puolella. Mies totesikin, että toisaalta näin ei kiinnitä huomiota muihin sotkuihin kun serpentiini jotenkin peittää kaiken alleen. Niinpä päätimme, että kun seuraavan kerran saamme soiton joltakulta, joka ilmoittaa muutaman minuutin kuluttua tulevansa yllärikylään, annamme lapsille serpentiinirullat käsiin ja pyydämme leikkimään vappua.

Piipahdimme tänään myös Vaasassa vapputorilla. Söimme jätskit, ostimme lapsille vappupallot ja muuten vaan kiertelimme. Päivä oli ihanan aurinkoinen, mutta merenrantakaupungille tyypillinen kylmä tuuli vilutti. Matkalla Vaasaan poika ehti pohtia noin 17 kertaa, että "asuuko siellä Vappulan torilla joku, kuka siellä asuu, eikö siellä asu kukaan, mikä se on se Vappulan tori, missä se Vappula on". Ja niin edelleen. :)

Kotona sitten riitti vappupalloista riemua, kun niitä sai pyydystää katonrajasta milloin milläkin konstilla. Mumma ja paappakin kävivät maistamassa perheemme poikien edellisenä päivänä leipomia munkeloita (pojan, ja nyt jo koko perheen, sana munkkirinkeleille). Minäkin jopa osallistuin tällä kertaa leipomispuuhiin tekemällä taikinan.

Vappu saa hyvän arvosanan, vaikka mahtuihan siihen muutamat kiukkukohtaukset ("Saanko minä enää olla tässä vapussa, yhyyyyyy..."), kolme räkäistä nenää ja parit komeat kolahdukset ja kaatumisetkin. Sellaista se on. :)

Synttäririemuja ja yksi kiukkukohtaus

Viime viikonloppu oli täynnä synttärihulinoita. Lauantaina menimme juhlimaan ystäväni lapsen 2-vuotispäivää, ja sunnuntaina sankarina oli 3 vuotta täyttänyt ihana kummityttömme. Koska meidän lapset ovat kotihoidossa, olen aina extratyytyväinen, kun he pääsevät leikkimään muiden lasten kanssa ja etenkin, kun leikit sujuvat. Lauantain synttäreillä kolmikko (meidän lapset ja synttärineiti) leikkivät juoksuleikkiä (oho!), kävivät retkellä ja esittivät meille vielä Piiri pieni pyörii -laulunkin muutamaan kertaan. Suloista.

Sunnuntaina sitten asteltiin reippaasti kohti uusia juhlia. Sää oli aivan ihana, sunnuntaina oli kevään ensimmäinen päivä, jolloin tuoksui jo kesälle.

Kolmevuotissynttäreilläkin lapset viihtyivät. Mikäs sen parempaa kuin huone täynnä leluja, jotka eivät ole niitä omia, vanhoja ja tylsiä leluja. Oli myös supersuloista, kun kaikki lapset istuivat hiljaa ja keskittyneinä lattialla, kun perheen viisivuotias tyttö esitteli valokuvia. Ajatella, että sellainenkin tilanne on mahdollinen!

Selvisimme näistä synttäreistä yhdellä yksivuotiaan kiukkukohtauksella. Hän ei saanut itse pitää kädessään mukia, joka ei ollut nokkamuki. Ensin kiukkuitkettiin omalla tuolilla, sitten mentiin isin luo juoruamaan, miten typerä äiti oli (tai vakaasti ainakin uskon, että höpötyksen sisältö oli tämä). Ja kun isikään ei suostunut antamaan täyttä mukia tytön omaan käteen, hän käänsi selkänsä ja itki. Sitten pyllähti istumaan ja itki. Sittten meni makaamaan ja itki ja huusi. Sitten vielä venytti itsensä vähän pidemmäksi lattialla ja itki. Lopuksi taisivat pöydän antimet kiinnostaa niin paljon, että suostui istumaan taas rauhassa. Ja sai vielä tyhjän kupinkin itselleen.

Kaksi prinsessaa ja vaatteet, joilla ei juhlittu

Meidän oli tarkoitus mennä viikonloppuna ristiäisiin, mutta toisin siis kävi. Tytöllä oli vauvarokko ja jälkitautina vielä korvatulehduskin. Lisäksi antibiootin ja vauvarokon viruksen yhteisvaikutuksena nousi isoja paukamia ympäri kehoa. Pojalla oli vähän perusflunssaa. Me jäimme tytön kanssa kotiin ja poika lähti isänsä kanssa sinne kaukaisempaan mummolaan, koska ristiäisiä vietettiin siis sillä suunnalla. Pelkästään isä meni juhlimaan, Aate jäi leikkimään serkkupojan kanssa.

Jos olisimme menneet juhliin, nämä vaatteet olisivat lapsilla olleet päällä. Pomp de Luxia, Nextiä ja Poppia.

Nextin tyllihame ei siis päässyt juhliin, mutta tänään se sai vauhtia. Poika löysi sen, veti ylleen ja alkoi leikkiä prinsessaa (ilmeisesti prinsessat riehuvat, hyppivät sohvalta ja karjuvat eli tekevät aika paljon sitä samaa kuin meidän pikkupoikamme). Tyttökin ilmeisesti halusi olla prinsessa ja alkoi kiskomaan hametta itselleen. Onneksi kaapista löytyi pikkuserkulle pieneksi jäänyttä prinsessatavaraa. Käsirenkaitakin löytyi kruunuiksi. Poikaprinsessa ei suostunut valokuviin.

Pääsiäisen kootut parhaudet

Olihan meillä mukavaa! Siis pääsiäisenä ja koko poppoolla. Isi pääsi pelaamaan rakasta sählyään vanhojen ystävien kanssa ja syömään lempiruokaansa (sellaista outoa perinneruokaa, jota tällainen täältä ihan toiselta suunnalta kotoisin oleva ei oikein ymmärrä). Ja minäkin pääsin rakkaimman harrastukseni pariin: mäkeä laskemaan, tällä kertaa telemark-suksilla.

Lapsethan ne vasta tykkäsivätkin. Perjantaina puurojen jälkeen etsittiin, minne pääsiäispupu on piilottanut yllätyksen. Löytyi kaksi suurta, pahvista munaa ja niiden sisältä herkkuja ja pieniä leluja. Kuten tämä mainio Mini Cooper.

Parhautta olivat myös yhteiset aurinkoiset ulkoiluhetket. Retket järven jäällä, hevostilalla ja tuokiot tulen ääressä. Kylläpä sattuikin loistavat säät!

Retki hevostilalle oli erilainen elämys 1- ja 3-vuotiaille. Pulkkakyytiläinen katseli perillä hevosten sijaan vain taivasta (vahva epäilykseni tosin on, että aurinkolasien takana silmät olivat kiinni). Kolmevuotias laukkasi innoissaan ympäriinsä äidin helmet hevosenhäntänä.

Loppuvuoden lasten synttärit

Meidän lapsilla on niin, että molempien synttärit ja joulu mahtuvat kuukauden sisään.Kun poika syntyi, kuulin uskomattoman monta kertaa: "Miettikää sitten tarkkaan, kannattaako hänen aloittaa koulua vielä sinä vuonna, kun täyttää seitsemän". Sitä oikeasti toitotettiin joka suunnasta. Usein vielä lisättiin, että "kun hän on kuitenkin POIKAKIN". Tyttö syntyi vielä lähempänä vuoden vaihdetta, mutta kas, kukaan ei ole kertaakaan sanonut mitään koulun aloittamisesta! Voi tietysti olla, että kaikki tuumivat, että me kuultiin jo asiasta ensimmäisellä kerralla. Tai sitten sitä ei tosiaan sanota siksi, koska ajatellaan tytön kyllä pärjäävän vähän isompienkin joukossa. En tiedä.

Asiahan on sinänsä ihan oikea. Tottakai sitä pitää miettiä, eikä vain silmät kiinni laittaa lasta kouluun silloin, kun hän ei siihen vielä ole valmis. Sellainen voi tehdä kovasti hallaa itsetunnolle. Opeystävänikin ovat kertoneet, että tuossa vaiheessa alku- ja loppuvuoden lapsissa erot näkyvät vielä valtavina. Mutta hei, ei kai sellaista tarvitse miettiä, kun lapsi on kaksi päivää vanha. Eikä tehdä ennakkoajatelmia sen perusteella, onko lapsi tyttö vai poika.

Pojan synttärit ovat siis vain pari viikkoa ennen tytön synttäreitä, joten ainakin muutamien vuosien ajan voimme viettää molempia yhtäaikaa. Yleensä varmasti pojan synttäreiden aikaan, koska tytön juhlapäivä tosiaan lippaa jo niin läheltä joulun aikaa.

Pojan yksivuotissynttärit olivat aikoinaan melko suuret ja niitä juhlittiin molemmissa mummoloissa. Kun hän täytti kaksi vuotta, juhlittiinkin sitten pienessä piirissä, koska äidillä oli synnytyssairaalaan lähtö hetkenä minä hyvänsä. Nyt juhlittiin taas hieman suuremmin, pitihän tytönkin saada kunnon yksivuotiskemut. Vaikka enemmän niistä taisi nauttia se kolmevuotias sankari. Juhlapaikkana toimi mummola.

Koska lapset ovat vielä molemmat kuitenkin niin pikkuisia (melkein vauvoja, eikö, joohan...) halusin värimaailmasta vielä hempeää. Vähän polka dots -tyyliä ja lapsellista hörhötystä. Ennen kuin poika pian vaatii Angry Birds -synttärit. (Se hetki ei ole kaukana.)

Tytölle olin tilannut synttärijuhlien puvun Nextiltä. Näitä Prom dress -mekkoja on uudessakin mallistossa eri kuosilla.

Sankaripojalla oli yllään Villervallan makeat farkkulappuhaalarit ja Ej Sikke Lej -leijonapaita.