Akrobatiaa vaativa äitiys

Olimme tuossa joululoman loppupäivinä äitini ja lasten kanssa vierailulla Seinäjoen Touhutalossa. Se on ihan mukava paikka - tai ainakin lasten mielestä. No, onhan se oikeasti mainiota nähdä, kun lapsilla on kivaa ja kun lapset liikkuvat. Aika sporttimenoahan se on: juostaan, hypitään, seikkaillaan. Lasketaan alas ja noustaan taas ylös, kymmeniä kertoja.

Viimeksi kävimme siellä kun tyttö oli noin 1,5-vuotias. Silloin hänellä ei ollut mitään itsesuojeluvaistoa, pikkuinen säntäsi joka paikkaan minne isommatkin, mutta ihan kaikkeen eivät vanhemmat uskaltaneet päästää. Nyt oli aivan eri meininki. Tyttö lähti ensin isoveljen perään suinpäin ylöspäin rappusia, mutta kun ei pysynyt perässä, tuli itku ja niin oli äidin kömmittävä perään. Hämmästyttävä muutos.

Jo 0-vuotiaasta vankan itsesuojeluvaiston omannut poika sen sijaan oli selvästi rohkeampi menijä kuin edellisellä kerralla. Toki niin, että aina piti tietää missä äiti tai mumma on. Näköyhteys sai mennä vain muutamaksi hetkeksi. Mutta hänen kanssaan ei enää tarvinnut luikerrella joka ikisen putken läpi (peläten sitä, että mitä jos jään kiinni) ja jännittää leikkisilloilla, että kai ne kestävät aikuisenkin.

Tyttö uskaltautui lähinnä keinumaan, hyppimään trampoliinilla ja pomppulinnassa ja kiipeilemään. Ei vaatinut siis äidiltä luikertelua hänkään. Ehkä ensi kerralla on se edessä.

Siitä tulikin mieleeni, että onhan tämä äitiys välillä melkoista akrobatiaa. Pitää taipua menemään sisähuvipuistoissa putkien läpi ja kampeamaan itsensä läpi esteratojen. Autossa täytyy usein pitkällä matkalla kurkotella takapenkille mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Vastaantulijat näkevät pelkääjän paikalla vaan (isohkon) pepun tuulilasissa.

Meillä poika nukahtaa lastenhuoneessa olevaan sänkyynsä ja tyttö meidän makkarissa olevan sänkyynsä. Jossain vaiheessa yötä molemmat kuitenkin hiippailevat meidän sänkyymme ja ahdasta on. Välillä ainoa tapa mahtua nukkumaan omassa sängyssä on laittaa pää sinne puolelle missä on muiden jalat ja sitten etsiä jotkut pienet vapaat tilat raajoillleen. Akrobatiaa sekin välillä.

Täytyy yrittää pysyä edes pikkuisen notkeana ja sutjakkana, vaikka maailmankaikkeuden surkein venyttelijä olenkin. Pitäisiköhän venyttely lisätä tuonne alkuvuoden päätöslistaan veden ja herkuttomuuden joukkoon? Hmm, jaksaisikohan sitä.

(Mä niin haluaisin meille kotiin tuollaisen kiipeilyseinän lapsille. Ja vielä niin, että se olisi kuitenkin jotenkin välillä peitettävissä, ettei häiritse sisustusta :D )