Minä rakastan alamäkiurheilua, ensisijaisesti alppisuksilla mutta myös telemarkeilla ja kuten tänään itseäni muistutin: lumilaudalla. Nykyään mäenlasku on vain harvinaista hupia. Siihen on monta syytä: kaksi ihan pikkuista lasta kotona, nykyinen asuinseutu, laskukavereiden vähyys tällä seudulla... Kaikkihan ovat tavallaan tekosyitä, kyllähän sitä laskemaan pääsisi, jos tarpeeksi kovasti haluaisi. Kai se on siis valintakysymyskin, niin kuin moni muukin asia tässä elämässä.
Sitä paitsi tuudittaudun siihen, että kun lapset hieman kasvavat, hekin haluavat laskemaan. Ehkä. Toivottavasti. :)
Pari viime vuoden aikana olen innostunut laskemaan lähinnä telemark-suksilla, mutta nyt siis etsin lumilautani vanhempieni ulkorakennuksen yläkerrasta pölyn peitosta. Aate lähti mumman kanssa hiihtokeskuksen pulkkamäkeen ja toivoin, että hän innostuisi myös laskupuuhista, kun näkisi, millaisesta menosta on kyse.
Löysin viikko sitten kirpputorilta hyvän, käyttämättömän lasten kypärän ja ostin sen pojalle/lapsille. Aate halusikin pitää sitä koko hiihtokeskusreissun päässä (ja äidin vanhoja laseja). Ihan kiva muuten, mutta poika ei kuullut kypärän sisästä mitään ja eikä nähnyt naarmuttuneiden lasien takaa juuri ollenkaan. Pois ei saanut ottaa, ei koko aikana. Kyllä meitä varmasti pidettiin yltiöpäisen ylihuolehtivaisina, kun pulkkamäessäkin piti lapsella olla kypärä. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti