Mukava matalan kynnyksen päivähoitoratkaisu

Meilläpäin - kuten niin monessa muussakin kunnassa ja kaupungissa - päivähoitotilanne on aika jumissa. Aloitin töiden hakemisen vuoden vaihteessa, mutta en kovin aktiivisesti, koska mielessä jyskytti koko ajan se, että lapset eivät varmasti pääse keväällä samaan hoitopaikkaan. Tai edes vähänkään pysyvään paikkaan. Ja se ajatus oikeastaan hirvitti.

Koko ajan mielessä oli, että paras olisi, kun saisimme hakea hoitopaikkaa syksyn haussa. Ja lisäksi olin vielä mielelläni kotona, en millään olisi vielä malttanut lopettaa sitä elämänjaksoa.

Minä olin kotona nyt vajaat kaksi vuotta. Esikoisesta menin töihin heti äitiys- ja vanhempainvapaiden päätyttyä ja mies jäi silloin hoitovapaalle. Kumpikaan meidän lapsista ei siis vielä ole ollut hoidossa.

Tässä pikkukunnassa on yksi päiväkoti, mutta sinne emme voineet hakea. Sinne voi hakea paikkaa vasta kolmevuotiaalle tai sisarusryhmään kaksivuotiaalle. Valinta oli siis tehtävä perhepäivähoidon ja ryhmäperhepäivähoidon väliltä. Haimme ykkösenä ryhmispaikkaa, koska ajattelimme sitä enemmän hajautetun riskin ratkaisuna (jos ei tykätäkään siitä yhdestä hoitajasta) ja toisekseen ajattelimme pojan olevan jo sen ikäinen, että kaipaa enemmän seuraa ja tapahtumia.

Kun päivähoitotoimistosta soitettiin ja tarjottiin paikkaa perhepäivähoitajalle, ensimmäinen ajatus oli: voi ei. Mutta sitten kuulin, että missä hoitaja asuu, ja suhtautumiseni muuttui. Meidän tyttö ja poika menevät hoitoon meidän naapuurin. En tunne hoitajaa, mutta hän vaikuttaa oikein mukavalta, ja olen jo ehtinyt seurata heidän tapojaan toimia ja touhuta. Ja kun puhun heistä, tarkoitan hoitajaa ja hänen miestään. Hoitajan aviomies on nimittäin jo eläkkeellä ja näyttää olevan aktiivisesti mukana lasten hoidossa. Kun hän ei leiki ulkona hoitolasten kanssa, on siellä leikitettävinä omia lastenlapsia. Tuntuu kivalta ajatukselta, että tavallaan neljää pikkuista kohden onkin kaksi aikuista.

Olimme aikaisemmin puhuneet miehen kanssa, että helpointa olisi, jos lapset voisivat mennä vaan tuohon (naapuriin). Siellä ilmapiiri on näyttänyt mukavalta ja se vaikutti sellaiselta helpoimmalta aloitukselta. Matalan kynnyksen aloittamiselta. Olimme kuitenkin jostain ymmärtäneet, että rouva hoitaja olisi jo jäämässä eläkkeelle, mutta ei kuulemma vielä moniin vuosiin. Hyvä siis näin, oikein hyvä.

Olimme pojallekin jo hieman jutelleet, että syksyllä päiväkotiin meno olisi sitten edessä (en viitsinyt alkaa ryhmiksen ja päiväkodin eroja selitellä 3,5-vuotiaalle). Nyt kerroin, että ette menekään vielä päiväkotiin, vaan menette vain tuohon naapuriin. Poika huusi: Jippii! Okei, elokuussa on todennäköisesti ainakin hetken eri ääni kellossa, mutta toivottavasti vain hetken. Ainakin poika on usein kurkkinut naapurin pihaan, että mitä kivaa siellä nyt taas tehdään, kun jotkut lapset siellä niin iloisina naureskelevat ja huutelevat.

Minun päivähoitojännitykseni (paniikkini) ainakin lieveni tämän ratkaisun ansiosta. Ainakin joksikin aikaa.

Kiva ja kohtelias - paitsi siskolle

Olimme tosiaan juhannuksena appivanhempieni mökillä ja siellä oli myös lasten kaksivuotias serkkupoika. Serkkupoika oli siinä iässä, että halusi kaiken, mikä sattui juuri olemaan silloin jolla kulla muulla. Oli hämmästyttävää seurata, miten meidän poika suhtautui siihen, että pienempi serkkupoika nappasi lelun hänen kädestään. Hän sanoi yleensä "joo, ota sinä vaan se, mutta sitten sinun pitää antaa jotain myös minulle, anna vaikka tuo lelu".

En minä sitä hämmästynyt, että poika osaa olla kiva ja kohtelias. Kyllähän hän on kiva ja kohtelias pikku ihminen. Kunhan vain pistin merkille, että miten eri tavalla poika suhtautuu, kun pieni serkkupoika on toinen osapuoli kuin silloin, kun vastassa on oma sisko. Silloin tuollaisessa tilanteessa aletaan huutaa ja yleensä myös töniä.

Soittelin viime viikolla päivähoitotoimistoon ja varmistelin, että pääseväthän meidän lapset samaan hoitopaikkaan ja saavat olla päivät yhdessä. Pääsevät he. Totesimme miehen kanssa, että hyvä niin, saavat sitten tapella keskenään, ei tarvitse muiden kanssa rähinöidä. :)

Ja saavat tietenkin olla myös toistensa tukena, koska kyllähän he myös tykkäävät toisistaan. Pari päivää sitten poika oli ollut mummolassa koko päivän ja kun töistä tullessani nappasin hänet matkaani ja tulimme kotiin, sisko syöksyi halamaan. Ei äitiä, vaan veljeä. Ja niitä halauksia tuli monta.

Pikkuinen ballerinafani

On yksi Pikku Kakkosen ohjelma, jonka kajahtaessa ilmoille, tyttö alkaa hyppiä ilosta ja poika lähtee tekemään jotain muuta: Anniina Ballerina.

 '                                                         Kuva: Yle

Sehän on kaikessa pinkkiydessään ja söpöisyydessään niin tytöille luotu kuin vain voi olla. Ja on käsittämätöntä, että juuri niin se toimii jo 1,5-vuotiaalla tytöllä. Toki tyttösemme on innoissaan lähinnä vain alkumusiikista ja -tanssista ja muutenkin tanssiosoista, mutta kuitenkin. Muuten tanssivaista poikaa nekään kohdat eivät kiinnosta. Aika uskomatonta.

Tänään meidän pikku ballerinamme pelästytti kaikki putoamalla alas mummolan portaat. Olimme yläkerran aulassa ja tyttö oli vieressäni. Otin jotain laukusta ja yhtäkkiä huomasin jonkun horjahtavan portaissa. Sinne se oli tyttö salamannopeasti jo ehtinyt ja niin sitä mentiin pyörien portaat alas. En voinut tehdä enää yhtään mitään, ja sydän melkein pysähtyi. Pahannäköisessä tilanteessa ei ihme kyllä käynyt kuinkaan, naarmuakaan ei tyttöön tullut. Äiti sen sijaan ei ole vieläkään toipunut järkytyksestä.

Kun lapsilla on kivaa, itsellä on kivaa

Juhannuksena oli mukavaa ja raskasta samaan aikaan. Onneksi reippaasti enemmän tuota ensimmäistä. Toista tuli kahden vauhdilla liikkuvan lapsen kaitsemisesta järven lähistöllä ja nukuttamisesta samaan tilaan, mutta molemmat näistä itse asiassa sujuivat loppujen lopuksi aika iisisti.

Juhannusta edeltävänä viikonloppunakin olimme liikkeellä. Koska minulla ei tosiaan ole tänä kesänä lomia kahta arkivapaata lukuunottamatta, viikonlopuista on otettava kaikki irti. Ja kun koko perhe on matkassa, on kohteen syytä olla lapsia kiinnostava tai kenelläkään ei ole kivaa. Niinpä nielimme omat nurinamme ja ennakkoluulomme ja päätimme mennä Ti-Ti Nallen taloon Ikaalisiin.

Sehän on niin, että kun näkee, miten lapsilla on kivaa, silloin itselläkin on kivaa. Ja lapset tosiaan tykkäsivät tuosta nalletalosta. 

Siellä olikin yllättävän paljon tekemistä. Oli palomieshuone (poika oli pikkuisen innoissaan!), nikkarointihuone, musiikkihuone, satuhuone, maalaushuone ja tyynyhuone. Siellä oli myös jonkunlainen sokkeloinen seikkailurata. Poika viihtyi pitkään huoneessa, jossa oli keittiö ja leikkikauppa.

Tytölle suosikkipaikka oli esiintymislava, jossa seistessä näki itsensä tv-ruudusta. Siellä hän stagella sitten hytkytteli ja tanssahteli musiikin tahtiin ja ihaili itseään televisiosta. MTV here we come! Voi apua...

Nalletalossa oli joitakin ohjattuja tuokioita pitkin päivää kuten maalausta, satuhetkiä ja nikkarointia. Ja tietenkin nallet seikkailivat ympäriinsä ja lapset kävivät heitä halaamassa. Poika oli nallehaleista innoissaan, tyttöä vielä isot otukset pelottivat.

Nalletalon alakerrassa oli kahvio ja sen yhteydessä oli vielä lapsille puuhapaikka. Siellä sitten imettiin ipanoista viimeisetkin energianhiukkaset ja kotiin kuljetimme kaksi kovin väsynyttä matkaajaa.

Aurinkoa ja sopua juhannukseen!

Me olemme juhannuksena siellä, missä jo niin monena vuotena. Voipi kai sanoa, että aina. :) Miehen vanhempien mökillä.

Tänä vuonna lasten kaksivuotias serkkupoika on myös paikalla, ja seura takaa pikkuisten viihtymisenkin paremmin. Pääsevät meidän lapset esittelemään serkulle, miten sisarukset tappelevat. Viime päivinä on nimittäin ollut sellaisia nujakoita, että meillä vanhemmilla on ollut välillä todella tekemistä, että emme repeä täysin nauruun. Kahden mini-ihmisen tosissaan taistelu on joskus niin huvittavan näköistä. Mutta tietenkin kyseessä on vakava asia, ja on pakko yrittää pysyä totisena ja puuttua jämäkästi. Vaan jospa heilläkin olisi nyt juhannuksen aikainen välirauha, kun seurana on toistensa ja vanhempien lisäksi tätiä, mummoa, ukkia, serkkua ja setää.

                
          Kaunista, aurinkoista ja sopuisaa juhannusta kaikille!

Kun tutista tulee tärkeä

Niin sitä vaan, että mitäs sitten tehdään? Annetaanko siitä tulla tärkeä vai yritetäänkö se jotenkin estää? Meillä on toinen tutinsyöjä talossa, mutta en silti tiedä. Esikoiselle tutti ei ollut kovin tärkeä, se oli suussa vain unipuuhissa ja joskus harvoin jonkun harmituksen sattuessa.

Kun poika oli 1,5-vuotias, ajattelimme, että hän voisi luopua tutista kokonaan. Laitoimme tutit pois, eikä hän koskaan niitä hinkunut takaisin. Parina yönä hän imeskeli erityisen innokkaasti peiton reunaa, mutta se oli sitten siinä. Helppo juttu.

Nyt tyttö on 1,5-vuotias ja hänelle on käymässä päinvastoin: tutin käyttö on vain lisääntynyt. Olemme viime aikoina aika hövelisti antaneet hänelle tutin, koska hän tekee vasta nyt hampaita ja tutin imeminen on tuntunut parantavan ellei kipua niin mielialaa. Ja nyt parin viikon aikana olemme huomanneet, että tutista on tullut tärkeä. Hän pyytää tuttia usein ja itkee sen perään, ellei sitä näy.

Tutista on kovaa vauhtia tulossa tytölle SE juttu. Tiedättehän, se tärkein ja rakkain juttu, mikä joillain lapsilla on jokin pehmolelu, toisilla harso ja joillakin jokin vaate. Meidän pojalla se juttu on peitto, sininen fleecepeitto, jossa on nallen kuvia. Ja nyt olemme huomanneet, että tytölle tutista on tulossa samanlainen asia kuin pojalle peitosta. Samanlaisissa tilanteissa ja samalla äänensävyllä hän huutaa tuttia kuin poika omaa peittoaan.

Nyt olemme yrittäneet kertoa tytölle, että tutti kuuluu sänkyyn. Kun tutti-itku alkaa, olemme myös yrittäneet harhauttaa häntä jonkin mukavan puuhan pariin. Olemme myös aina tuoneet pehmolelupupun, että eikö tämä kelpaisi. Usein pupu lentää korvat viuhahtaen komeassa kaaressa kauas, mutta välillä se on nyt kelvannutkin halauskaveriksi. Välillä tulee itsellekin niin paha mieli, kun pieni ei saa jotain, mikä on hänelle tärkeää. Harmittaa myös, että hän joutuu kärsimään tästä vanhempien epäloogisuudesta: ensin ollaan, että ota vaan tutti milloin haluat, ja sitten vaihdetaankin mielipidettä.

 

Kävimme viime viikonloppuna Ti-ti-Nallen talossa -siitä lisää myöhemmin- ja sinne oli moni lapsi jättänyt tutti-kultansa. 

Kolmevuotiaan ensimmäinen tenniskerta

Eräänä iltana meidän poikamme näki televisiosta vilauksen tenniksen ATP-turnauksesta. Tietenkin piti heti hakea jokin (mikä tahansa) etäisesti mailaa muistuttava muovihärpäke ja pallo omaan peliin. Minä heittelin palloa ja poika löi sen takaisin sillä muovihärpäkkeellä. Sellaiset 45 minuuttia hän yritti palautella palloa täysin keskittyneenä. Sitten poika esitti pyynnön, että pääsisi oikealle kentälle pelaamaan.

Jos poika haluaa pelata tennistä, niin en minä ala kieltämään. Sehän on hyvä juttu. Etsitään jonkinmoinen kenttä ja mennään kokeilemaan. Mutta ei sitä muovihärpäkettä kyllä sinne voi viedä, eikä ole mitään järkeä, että poika yrittää kannatella minun painavaa mailaani.

Ja siitä se ajatus sitten lähti. Mielikuvitus on hyvä asia ja yleensä annamme pojan itse koota roolileikkeihinsä asut. Ei kaiken tarvitse ollakaan oikeaa ja valmiina. Mutta koska hän niin pitkään keskittyneenä jaksoi palautella palloa (leikki loppui, kun minä en enää jaksanut), ajattelin, että tämä on jotain, josta hän voisi ihan oikeasti innostua. En nähnyt mitään järkeä mennä lelukauppaan ostamaan jotain leikkimailaa, vaan seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan ja kysyin, onko lapsille tennismailoja? Myyjä tiedusteli, että minkä ikäiselle mailaa etsin, ja minä vastasin, että 3,5- ja 1,5-vuotiaille. Pikkuisen alkoi myyjää hymyilyttää. :)

Okei, lähinnä tietenkin hain mailaa pojalle, mutta ajattelin, että jos ne eivät valtavasti maksa, niin miksipä en ostaisi saman tien tytöllekin (koska a) pikkuhiljaa alan oppia, että kaikkea pitää olla kaksi ja b) kyllähän tuo kuopuskin kasvaa, ja vauhdilla kasvaakin). Ja sainkin sitten sen verran kivan tarjouksen, että ostin mailan molemmille.

Poika oli aivan innoissaan ja hihkui, että jokojokojoko nyt mennään pelaamaan. Tyttökin hyppi ja intoili, se oli taas sitä suloista peesausta, että "en tajua yhtään mistä on kyse, mutta varmaan jotain kivaa, kun kerran velikin on sitä mieltä".

Löysimme sellaisen vähän surullisen kuntoisen mutta meille täysin sopivan kentän, ja kyllä vaan poika tykkäsi pelailla. Välillä tietenkin tuli itkukiukkua, kun ei osunut palloon, mutta suurimman osan ajasta oli vain iloinen ja keskittynyt. Koska tennisuran tuossa vaiheessa ei pelaamisessa ilmeisesti tule liikuntaa tarpeeksi, niin poika kävi melkein jokaisen pallon jälkeen juoksemassa takarajalla ja takaisin. Sellaisen puolen tunnin jälkeen hän alkoi valittaa, että maila on liian painava (vaikka siis itselle tuntuu todella kevyeltä). Kovin pitkään ei siis tennistuokio tuon ikäisen kansa voi ehkä kestää.

Tyttökin tykkäsi uudesta mailastaan tai ainakin sen mausta. Toinen maila toimi siis lähinnä puruleluna (ja on nyt  takavarikoituna vuoden, parin ajan :) )

Tyttö muuten valitsi taas itse hattunsa. Salama-lippis väärinpäin. Yllätys, yllätys! :)