Tutti Triolille, viimeinkin

Kun pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan, yksi asia oli heti selvä. Tästä tytöstä tulee NIIN tuttityttö.

Poika syntyi aikanaan paljon pienempänä ja kuukauden ennen laskettua aikaa, eikä hänellä tainnut oikein olla imuvoimiakaan. Tuttijuttuihin ei koskaan ollut kovin suurta kiinnostusta. Jossain vaiheessa, kun pelkäsimme, että peukku menee suuhun, etsimällä etsimme pojalle tuttia, joka olisi kelvannut. Sellainen löytyi ja öisin poika sitä söikin, ainakin silloin tällöin.

Kun poika oli puolitoistavuotias, emme enää antaneet tuttia pinnikseen öiksi. Eikä hän koskaan sen perään kysellyt. Tutti oli hänelle aika yhdentekevä.

Tyttö on eri maata. Vajaa vuosi sitten (täällä) pohdin, että kääk, nyt tutista on tulossa tytölle todella tärkeä. Silloin onneksi saimme käännettyä kelkkaa ja tutti jäi vain unijutuksi: yöunille ja viikonloppujen päiväunille. Kävi nimittäin niin, että hoidon alkaessa syksyllä, tyttö ei pyytänyt päikkäreille tuttia, eikä sitä siellä ole sitten koskaan ollut käytössä.

Jotenkin on vaan ajan kiitäessä päässyt käymään niin, että meidän tyttö - ikää kaksi vuotta ja viisi kuukautta - on edelleen ollut yötutteilija. Onhan se toki vaivannut mieltä. Kaksivuotisneuvolakortissakin lukee isolla: TUTTI POIS! Mutta ei vaan ole otettu.

Sitä on odotettu sopivaa hetkeä, että jaksaisi sen tuskien taipaleen kulkea. Vaan koska muka on sopiva hetki sille, että tiedossa on kenties monta vähäunista ja itkuista yötä? Ei sellaista tunnu olevan koskaan. 

Pakko myöntää, että koska meille tuskin enää tulee lapsia, sitä on kai ollut vähän vaikea luopua viimeisen vauvan vauvamaisuuksista. Eli tutista.

Olemme aina puhuneet tytön kanssa, että hän antaa tuttinsa Ti-ti-nallen pikkuvelille, Tiri-vauvalle. Kun konserttikiertue viimeksi osui tänne seudulle, ei kummankaan lähikaupungin aikataulu sopinut meille. Niinpä viikolla mies totesi, että nyt tuon tutinsyönnin on loputtava, lähdetään Ikaalisiin Ti-Ti-nallen taloon.

Tyttö oli innoissaan ja kyseli vielä matkallakin, että onhan ne tutit nyt varmasti mukana. Kilometrien taittuessa mieli kuitenkin muuttui - onneksi vain sen suhteen, kenelle tutit luovutetaan.

Tutit sai nalleperheen uusi vauva, Trioli. Tuo kiharatukkainen tuossa Ti-Ti-nallen vieressä.

Olemme käyneet Ti-Ti-nallen talossa kerran aikaisemmin (siitä kirjoitus täällä). Se on aivan pienten lasten perheelle ihan oiva matkakohde, tekemistä on mukavasti. Monenlaisia leikkihuoneita.

Tällä kertaa tosin kävi niin, että poika (4,5 v) totesi heti lauantaisuunnitelmistamme kuultuaan, että häntä ei TODELLAKAAN kiinnosta mikään nalletalo. Siellä ei ole mitään jännittävää. Niinpä perheemme pojat menivät uimaan viereiseen kylpylään.

Tyttöäkään ei kiinnostaneet yhtään talon leikkimahdollisuudet, tärkeintä oli vain nallejen halaaminen. Hän halasi nalleja varmasti yhtään liioittelematta sata kertaa. K-o-k-o a-j-a-n. Ainoa muu aktiviteetti oli maalaaminen, muuten jahtasimme nalleja lähes pari tuntia. Pahoittelut nallejen sisäihmisille. 

 

 

 

 

Tiedoksi myös, että Ikaalisten kylpylässä on mainio leikkihuone. Jotain tekemistä -blogissa siitä on enemmänkin kuvia (täällä).

 

 

Ai, että miten on tytöllä mennyt ilman tuttia? Lauantaina illalla nukkumaan mennessä tyttö halusi tutit takaisin ja itki lohduttomasti. Hän nukahti lopulta isoon sänkyyn isin kainaloon. Yölläkin piti vähän itkeä. Tänään päiväunilla tyttö kaipaili tuttia kerran, sen jälkeen ei sitä enää maininnut, mutta itki puoli tuntia monenmoisia muita asioita (oikeasti tietenkin kyse oli tutista).

Nyt nukkumaan mennessään tyttö kysyi tuttia kerran, sitten itse muisti, että antoi sen Triolille, koska Trioli on vauva, mutta hän ei enää ole. Hän on iso tyttö.

Niin pikkuinen iso tyttö nukahti ilman tuttia ja ilman itkua.

(Tiedostan kyllä, että huomenna tutin perään ehkä taas itketään.)