Ensin olin pojan äiti. Ja jotenkin se määrittelee minua edelleen. En oikein osaa selittää, että mitä se tarkoittaa. Sitä kai vaan ensin sai pojan ja on ehtinyt pidempään miettiä näitä poikajuttuja.
Minä näköjään pohdiskelen ja murehdin enemmän pojan kasvattamista. Se ei tosin välttämättä ole niinkään sukupuolikysymys, pitkälti varmasti lapsen persoonaankin liittyvä juttu. Meidän esikoinen kun on herkkä ja pohdiskelevainen, tyttö taas on enemmän mutkattomampi menijä, ennakkoluulottomampi ja rohkeampi. Toisaalta kysymys voi olla myös siitä, että tyttönä olemisesta tiedän omakohtaisesti enemmän. Pieni poika en ole koskaan itse ollut.
Meidän poika leikkii päivät pitkät autoilla, lentsikoilla ja pikkulegoilla. Aika poikamaista kai. Lempiohjelma on tällä hetkellä Viidakkokirja, jonka jälkeen täällä hypitään, loikitaan ja muristaan tiikeri Shere Khanin roolissa.
Kerran meillä jäi Pikku Kakkosen jälkeen televisio päälle Galaxi-meininkeihin ja poika näki jakson teini-ikäisiä mutantti-ninja kilpikonnia. Se kolahti heti, ja nyt täällä loikkii välillä myös ninjapoika, joka huitoo leluharjaa ympäriinsä. Ja sitten sen isi alkoi huitoa sen ninjapojan kanssa lelumoppia. Taistelun jälkeen perheemme pojat totesivat, että heidän pitää saada jotkut oikeat lelumiekat. Pehmoiset sellaiset. Eli sama leikki innostaa poikia näköjään missä iässä tahansa.
Tuo sama taisteluleikeistä nyt intoileva pikkumies on myös aivan äidin kulta. Kainaloon käpertyvä rakkauspakkaus, joka puhuu niin hurmaavia, että äidillä on pää pyörällä. Siitä miten äiti on hänelle aivan maailman tärkein. Vielä niin, voi vielä niin. :)
En ole koskaan ollut kiinnostunut lukemaan minkäänlaisia kasvatusoppaita tai muitakaan vastaavankaltaisia opuksia. Mutta nyt mietin poikkeuksen tekemistä. Kiinnostaisi lukea Jari Sinkkosen kirja Elämäni poikana tai Raisa Cacciatoren Pelastakaa Pojat! Kannattaisikohan?
Mielenkiintoinen postaus. Olen itse pohtinut aihetta paljon viime aikoina.
VastaaPoistaMinä olen "pelkkien" poikien äiti ja perheen ainoa naispuolinen (kunnes joskus otan sen uhkaamani tyttökissan tilannetta tasaamaan!). Olen välillä ollut aika pihalla näiden mieseläjien kanssa. Joskus tunnen itseni hieman ulkopuoliseksikin. En voi koskaan täysin ymmärtää heidän maailmaansa.
Mutta en minä tyttölasta kaipaa. Enää. Rakenneultraan saakka toivoin ja luulin pikkuveikan olevan tyttö, mutta sen jälkeen olin onnellinen toisesta pojasta. En varmaan edes osaisi kasvattaa tyttöä ja jotenkin ajattelen, että tyttölapsen kanssa on enemmän huolta teini-iässä. Ehkä. En ole itse ollut koskaan erityisen tyttömäinen ja leikinkin lapsena paljon poikien kanssa. Ehkä minun "kuului" saada poikalapsia.
Isoveikka on varsin maskuliininen poikalapsi ja leikit ovat monesti sen mukaisia. Kovaa ääntä, rajua liikettä, taistelua ja kilpailua. Ja sitten kuitenkin samalla varsin herkkä lapsi. Siinä on haastetta monellakin tapaa.
Pikkuveikka on hitusen pehmeämpi tapaus, mutta toisaalta leikkii pitkälti isoveikan mallin mukaan. Itsekseen ollessaan pikkuveikka tykkää leikkiä myös hoivaamista ja ruuanlaittoa ym. Molemmat pojat rakastavat painimista ja taistelua. Heidän on vähän väliä aivan kuin pakko purkaa enimpiä höyryjä nujuamalla keskenään.
Minä olen mainitsemasi Sinkkosen kirjan lukenut ja suosittelen sitä lämpimästi. Hankin kirjan ehkä noin vuosi sitten ymmärtääkseni paremmin kasvavaa isoveikkaa. Kirja tosiaan avasi poikien maailmaa. Sen jälkeen on ollut helpompi katsella myös sitä jatkuvaa taistelua. Se kuulemma kuuluu asiaan ja on vieläpä tarpeellista!
Täytyy varmaankin siis hankkia tuo kirja, kiitos suosituksesta.
PoistaVälillä tosiaan näin yhdenkin pojan äitinä tuntuu, että kaipaa sitä, että jostain saisi vähän vinkkejä tuohon poikaisaan maailmaan. Ostin ne miekatkin - muka molemmille lapsille omansa, mutta isillehän se toinen (näköjään tosiaan) meni. On ne hassuja. Nyt ne miekkailee ympäriinsä. :)
Jotenkin kun sai ensin pojan, sitä identifioitui pojan äidiksi. Ja kun kuulin, että toinen tyttö, mäkin mietin, että kääk, osaanko mä olla tytön äiti. Hassuja ajatuksia! :) Ja kun jotenkin nyt kuitenkin ainakin tässä vaiheessa pohtii enemmän tuota pojan kasvatusta. MUTTA saattaa tosiaan olla, että teini-ikäisen tytön kasvattaminen taas on ajatuksena haasteellisempi.
Mutta tosiaan toi yhdistelmä: samalla pitää olla niin "hurjaa" ja on kuitenkin niin herkkä. Voih. Ihania ne on. :)
Hyvä postaus, kiitos Nikka ja taas ollaan hyvin samoilla linjoilla. Itselläni myös suloistakin suloisampi esikoispoika, herkkä ja ihana, joka huitoo niiden samojen ninjamiekkojen ja mikälieturtleskamojen kanssa ympäriinsä ja kertoo, että äiti on maailman ihanin ja kaunein ♥
VastaaPoistaTässä yhtenä päivänä mietin pitkään pitäisikö puuttua poikani valtaisiin rakkauden ja hellyyden osoituksiin, joita hän jakelee auliisti myös saman ikäisille poikapuolisille kavereilleen, siinä missä äidilleenkin, mutta päätin että en totta vie aio olla se ihminen, joka kertoo kullannupulleni, että pojat eivät halaa ja pussaa...
Voi, just näin. Turtlesmiekat ja herkkä luonne. Voi niitä. <3
PoistaMeillä ei poika kovin helposti jakele enää hellyydenosoituksia muille kuin omalle väelle ja ihanalle perhepäivähoitajalle. Joskus oikein huomasinkin asian, että eihän siitä kauaa ole, kun sama poika halaili kaikki lähtijät ja tulijat. Voih! Nyt oli varahoitopaikan hoitaja sanonut kullaksi ja siitä ei kuulemma ollut tykännyt.
Pojan (poikien) äiti täällä kans terve. :) Minuakin kiinnostaa nuo mainitsemasi kirjat kovasti mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Pitääpä ottaa projektiksi!
VastaaPoistaEniten on ollut sopeutumista siihen vauhtiin, vaarallisiin tilanteisiin ja kaikkeen meteliin ja touhuun, joka tästä kaksikosta lähtee! Rauhalliset leikit on ajallisesti ihan vähemmistössä ja koko ajan pitää olla hyppimässä ja juoksemassa. Ja tietysti toisistaan tyypit saa aina pienellä lietsonnalla itselleen riehuntakaverin tai torailupukarin. Luonnollista, mutta joskus on itsellä sellainen olo, että vähempikin perässä juokseminen riittäisi mulle... En usko että on täysin sukupuolisidonnaista tämä tokikaan, mutta jos nyt vähän yleistää niin ehkä tytöillä on vähän rauhallisempia leikkejä...?
Sellainen tietynlainen rehvastelu ja elvistely taitaa myös kirjoitettu johonkin poikageeneihin, koska nämä alkoivat esittää kovista tyttöjen edessä jo parivuotiaina... :D
Meillä on niin, että tyttö ei jää hyppimisessä juoksemisessa eikä tappelemisessa yhtään kakkoseksi. Yleensä kuvio menee niin, että isoveli ärsyttää sanallisesti ja kun pikkusisko ei siinä pärjää, hän ottaa nyrkin käyttöön. Oikein prinsessa. :) Ja sitten sen jälkeen onkin täys mylläkkä päällä.
PoistaMeillä on siis paljon keskinäistä kisailua, paljon riehumista ja paljon tappelua. Mutta sitten kun leikkivät yksin, niin ehkä sitten on niin, että poika leikkii sitä Shere Khania tai Turtlesia ja tyttö tykkää kyllä myös hoitaa ja kuljetella nukkeja (niin strereotyyppisen kuuloista kuin se onkin). Mutta siis pojan taistelu- ja "murina"leikit eivät tyttöä kiinnosta, mutta muu riehuminen kyllä. Ja sitä muuta riehumista ja riitelyä on kyllä paljon sitäkin...
Ja joo, tuota rehvastelua ja elvistelyä on meidänkin pojalla! Se on kans uskomaton juttu. :)
Siis tuo poikien taisteluvietti on ihan käsittämätöntä - ja mahtavaa. En osaisi yhtään leikkiä meidän poikien kanssa siten kuikn heidän isänsä, se on sellaista painia jota katselee vain vierestä ihan ihmeissään. Muakin kummastuttaa tämä poikien kasvatus, onneksi on tuo mies tässä rinnalla, jolla on siitä edes oma kokemuksensa taustalla. :)
VastaaPoistaMeilläkin isä ja poika huiskivat nyt niillä pehmomiekoilla ympäri asuntoa. En tajua. :) Onneksi tosiaan on sitten toinen vanhempi, jolla on jotain omakohtaista käsitystä. Mieleenkiintoista ja kummallista. :)
Poista