Kirppistelyn matematiikkaa ja outouksia

Ostan aika paljon lastenvaatteita käytettynä. Nykyään lähinnä tytölle ja etenkin mekkoja. Pojallekin kirppistelin aikaisemmin, mutta nyt olen todennut, että ostan mieluummin uutena ja myyn sitten itse eteenpäin. Poika on siinä iässä, että sama koko menee pidempään, eikä hyväkuntoisia käytettyjä ole enää helposti löydettävissä. Ulkovaatteita on tullut osteltua 2nd handina molemmille jonkun verran.

Olen onnettoman huono livekirppistelijä. Jos kierrän kymmenen kirpputoria, löydän ehkä yhden ostettavan vaatteen. Tai en ehkä sitäkään, ostan yhden satukirjan. Silloin kun kuopus ei ollut vielä syntynyt, ajattelin livekirpuilla, että kyllä tyttölasten äideillä on helppoa. Tytöille olisi ollut vaikka mitä ostettavaa, mutta pojille ei. En tiedä, mihin ne tyttöjen vaatteet ovat tässä välissä kadonneet. Ei niitä enää ole.

No, pakko tietenkin myöntää, että olen aika nirso. Ostan vain sellaisia, joista todella tykkään ja jotka ovat hyvässä kunnossa. Voisi tietenkin ajatella, että sitten ei pitäisi käydä kirpputoreilla ollenkaan, että ei sieltä sellaisia löydy, mutta kummasti vaan yksi kirpputori-spesialisti-ystäväni tuntuu löytävän. Että kyllä se on kuulkaa taitolaji sekin.

Facebook-kirppikset ja Huuto.net ovatkin minulla ahkerassa käytössä. Ostan niistä lähinnä hyviksi todettujen merkkien vaatteita, koska silloin ne ovat varmemmin hyväkuntoisia vielä käytettyinäkin.

Toissapäivänä kävin Seinäjoella kirpputorilla, jossa olen käynyt vain kerran aikaisemmin. Juuri huokailin mielessäni syvään sitä, että miten IHMEESSÄ joku täältä löytää aarteita, kun silmiini sattuivat nämä:

Virheettömässä kunnossa olevat M&I:n tassupyllyhousut hintaan 8 euroa. Heti mulle!

Niin siis meillähän oli pojalla nämä housut ja ajattelin, että en tytöllä tule näitä käyttämään, joten myin ne eteenpäin - noh - vähän enemmällä kuin 8 eurolla. Ne edelliset tassupyllyhousut olivat yhdestä pienestä pylpyrästä hieman revenneet ja myin ne yhdessä pupupaidan kanssa, josta myös oli korvan kuvio hieman revennyt. Jos oikein muistan, pyysin niistä yhteensä 30 euroa ja mietin, että tulikohan liian kova hinta. Ne menivät sekunnissa Facebook-kirppiksellä kaupan ja ostaja kysyi minulta, että sopiiko tiedustella, että miksi myin ne niin halvalla. Ai, myinkin siis ne halvalla.

Niin että mitäkö teen näillä uusilla tassupyllyhousuilla, jos edellisillekään ei ollut käyttöä? Perustelin näiden ostamisen (itselleni) sillä, että onhan ne oikeastaan ihan kivat ja sopivan paidan kanssa käyvät varmaan meidän tytöllekin. En siis tietenkään - TIETENKÄÄN - ajatellut, että myydäänpäs nämä kalliimmalla eteenpäin. Mutta sitten kun niillä ei enää meillä ole käyttöä, niin kannattaahan ne laittaa eteenpäin. ;)

Tästä tuli lopulta todella harvinainen livekirppisreissu. Löysin nimittäin näiden lisäksi aivan ihanan Lili Gaufretten vaaleanpunaisen paidan tytölle ja itselleni erinomaisessa kunnossa olevan Peak Performancen t-paidan. Oho.

Kirppiskäyntiin mahtui myös kymmenittäin ihmettelyn aiheita. Marimekon täysin kulahteenesta (pari reikääkin) lasten raitapaidasta pyydettiin tuota samaa 8 euroa kuin noista tassupyllyhousuista. Hei, tämä on Marimekko, pitäähän sillä olla hintaa! Oli myös äitiyspakkauksen monta kertaa pestyjä potkareita hintaan 3 e kappale. Niistä myynnissä olevista hajuvedenlopuista ja käytetyistä kalsareista en jaksa edes tämän enempää kirjoitella. Kaikkeahan sitä voi tosiaan koittaa myydä.

Tänään löysin tämän blogin ja kyllä muuten nauratti:
http://paskatkirppisloydot.bellablogit.fi/

Onko pakko totella?

Hupulaisten äitee pohti blogissaan (täällä) juuri sitä, missä asioissa heillä ollaan rentoja ja missä tiukkiksia. Siitä muistinkin, että omiin luonnoksiin oli hautautunut teksti vähän samasta aiheesta. Päästetään se vapauteen nyt!

Välillä mietin nimittäin tätä: paljonko lapsen on toteltava ja milloin lapsen on toteltava? Onko lapsen aina toteltava ja onko aina toteltava heti?

Meillä lapset saavat näkyä ja kuulua. Meillä saa juosta sisällä ja kiipeillä sohvalla. Välillä saa huutaa (jos se on olevinaan vaikkapa laulua tai jotenkin kuuluu olennaisena osana leikkiin) ja välillä ei, tässä kohdin taidetaan olla aika epäloogisia. Pitäisi varmasti olla jämptimpiä. Nyt huutaminen on kotona kiellettyä lähinnä silloin, kun ei vaan jaksa kuunnella (muualla toki lähes aina).

Minulla on ollut ohjenuorana: Pick your battles. Valitse ne jutut, mistä alat taistella. Kaikesta ei kannata niuhottaa eikä valittaa, koska niitäkin asioita on aivan valtavan paljon, joiden suhteen on pakko olla tiukka ja tarkka. Ohjenuorasta huolimatta jokaiseen päivään mahtuu valtava määrä kieltoja, käskyjä, kehoituksia ja määräyksiä. Älä tee sitä, älä mene sinne, nyt tee noin, odota, lopeta. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Jotkut asiat ovat tietenkin ehdottomasti kiellettyjä. Selkeimpinä ehkä ne, että toista ei saa vahingoittaa, ruualla ei saa leikkiä ja parkkipaikoilla (yms.) pidetään aikuisen kädestä kiinni eikä karkailla. Ei tällaisissa asioissa ole mitään pohtimista. Näissä asioissa on vaan toteltava.

Ruualla leikkiminen on minulle aikamoinen ärsytysnappi. Niin monta kertaa olisi tehnyt jo mieli jyrähtää, että hei, maailmassa on lapsia, joilla ei ole ruokaa ollenkaan. Niin monta kertaa! Mutta en ole sanonut, koska se ei ole mielestäni asia, jota 1- ja 3-vuotiaiden lasten pitäisi vielä murehtia. Maailman epäreiluus ehtii kyllä paljastua myöhemminkin.

Mietin siis, että onko pakko totella heti, kun aikuinen kieltää:

• räpsyttelemästä valoja pois-päälle-pois-päälle
• heittämästä hiekkaa hiekkalaatikolla
• laittamasta hattua pikkusiskon/isovelin päähän, kun pikkusisko/isoveli ei halua sitä
• huutamasta kovalla äänellä kotona
• leikkimästä äidin/isän puhelimella

Vai kolmannella kieltokerralla? Vai ei sittenkään? Näiden asioiden suhteen meillä se on ehkä sillä kolmannella kieltokerralla. Nyt kun pikkusisko ei ole enää avuttomassa iässä vaan osaa jo puolustautua (ja tehdä kiusaa), osan keskinäisistä pikkumittelöistään saavat sisarukset selvittääkin keskenään.

Minä pyrin siihen, että selitän, miksi jokin asia on kiellettyä. Tosin kun on 17 000 kertaa selittänyt, miksi valoja ei saa laittaa pois-päälle-pois-päälle, tulee itsellekin hölmö olo. Pitääkö tätä nyt tosiaan taas selittää? Järjetöntä.

Meillä on käytössä myös jäähytuoli, joka on se viimeinen paikka, jos kielletyt puuhat vaan jatkuvat ja jatkuvat. Välillä stoppi tulee jo siitä, kun tuolin ottaa esille.  Jos lapsi joutuu jäähytuolille (tai aikalisätuolille tai miksi sitä nyt kutsuukaan), hänelle selitetään aina, miksi niin on käynyt. Tuoli on aina meitä lähellä, ei esimerkiksi toisessa huoneessa. Se on miettimis- ja rauhoittumispaikka. Yleensä ihan toimiva sellainen.

Periaatteena on se, että turha uhkailu on hölmöä. Jos sanotaan, että ellet nyt lopeta tuota, et saa jälkiruokaa - siitä on pidettävä kiinni. Ja tässä kohtaa on pakko myöntää, että mies on meillä tässä parempi. Itse hellyn liian helposti.

Nyt hoidon alettua, poika oli ensimmäisen viikon ajan uskomaton uhmapakkaus. Vaikka hoidossa meni hyvin, silti hän reagoi kotona vahvasti tähän muutokseen. Eikä ihme, onhan se suuri asia. Kun uhmailu meni aivan mahdottomaksi, lapsi otettiin syliin ja pidettiin kiinni. Istuttiin sitten siinä sohvalla toista tuntia. Se auttoi.

Keskitiellä yritetään kulkea, olla rentoja ja nipoja samalla aikaa. Opettaa lapsille, että todellakin on sääntöjä, joita on aina noudatettava. Ja samalla antaa heille tilaa toteuttaa itseään, haastaa ja kyseenalaistaa asioita, riemuita ja riehua.

 

PDL-tilaus numero yksi (syksy 2013)

Pomp De Luxin uusi mallisto tuli tänään myyntiin ja kävin lähellä pidetyissä Avoimissa ovissa kurkkailemassa jo vaatteita. Värit olivat aivan hurmaavia, siis niin valloittavan ihania. Ja ylipäänsä livenä vaatteet näyttivät paremmilta kuin kuvastossa.

Esimerkiksi se aivan oudolta näyttänyt juhlamekon yläosa olikin pieniä pyöreitä paljetteja. Ihan sievä tapaus. Ei Suri-mekon veroinen, mutta nätti silti. Tosin se yläosan malli näytti livenäkin hieman laatikkomaiselta, mutta edustajan mukaan istuu lapsen päälle paljon paremmin kuin miltä kuvissa näytti. Minulla ei ollut lasta mukana, joten en voinut kokeilla (eikä se itselleni olisi mahtunut - heh :) )

PALJON olisi ollut sellaista, minkä olisin meille ilomielin huolinut, mutta pysyin aika hyvin siinä, mitä olin ajatellutkin: perusvaatetta, osta hyvä ihminen perusvaatetta.

Ehkä - tai no, todennäköisesti - jotain muutakin tulee vielä tällä kaudella tilattua, mutta nyt kävin kirjaamassa meille tuleviksi tällaiset jutut:

Tilaukseen lähtivät pari peruspaitaa (London little LS T Shirt), toinen rose- ja toinen grey-värisenä. Mukaan tuli myös rosen värinen paita Durham little LS T Shirt ja rosen väriset sukkahousut. Hagen little pantsit olivat livenä todella kivannäköiset ja joustavan materiaalin johdosta (haaraosassa vielä joustavampi kohta) käytännössä varmaankin toimivat. Onnistuin löytämään tytölle parin vuoden takaisen pomp-talvihaalarin, jonka kanssa tuo rosen värinen villapipo sopinee kuin nenä päähän - se siis meille myös.

Pojalle tilaukseen lähti tämä: Miami LS Granddad. Ihan hölmön sävyinen tuo vihreä tässä kuvassa, en meinannut samaksi paidaksi tunnistaa. Oikeasti vihreän sävy oli rehellinen ja reipas, ihan oikea vihreä (<- mikähän värikoodi tällaiselle vihreälle sopii).

Metsästystä (sorsa, mekko, kupla)

Meidän viikonloppumme kuluu appivanhempien mökillä, kun mies menee jahtailemaan sorsalintuja. Mielelläni syön riistaa, se maistuu hyvälle ja on eettisempää ja puhtaampaa lihaa kuin kaupasta ostettu tehotuotannolla saatu.

Mutta mietittäviä asioita miehen metsästysharrastus mukanaan. Ensimmäisen kerran asia avautui, kun poika vasta opetteli puhumaan ja isi kertoi lähtevänsä jänismetsälle. Poika alkoi samantien laulella "Jänis istui maassa" ja halailla omaa pehmopupuaan. Niin ristiriitaista. Vaikka sen ei pitäisi olla yhtään sen ristiriitaisempaa kuin se, että televisiohahmo Olivia-possun lajitovereista on tehty jauhelihaa.

Tietenkin asia tuo mukanaan myös sen, että lapsemme näkevät aseen. Ei asetta heille esitellä, eikä sitä mitenkään korosteta. Jos poika siitä jotain kysyy, sitten vastataan vakavasti. En ole halunnut meille leikkipyssyjäkään, koska tämä asia ei ole mielestäni leikin asia. Vielä tämä ei ole meillä noussut mitenkään vahvasti esiin, eikä mitään valmiita toimintamalleja ole. Saa nähdä, mitä syksy tuo tullessaan.

Metsästämisestä tuli mieleen, että minähän (siis jos joku ei ole huomannut) välillä hurahdan harrastamaan jonkun tietyn lastenvaatteen metsästämistä. Periaatteeni on ollut ostaa tytölle mekot käytettyinä (lähinnä Pomp De Lux -poikkeuksia on toki nyt tullut tehtyä) ja jo kauan sitten aloin himoita erästä Phister&Philinan suloista mekkoa. Tässä metsästyksessä kului yllättävän pitkään, koska halusin hyväkuntoisen, mutta riittävän edullisen käytetyksi. Viimein se löytyi. Ja oli kaiken metsästämisen arvoinen.

 

Tyttö tykkää metsästää saippukuplia. Miten iso ilo voikaan tulla niin pienistä asioista.

 

Häät lasten kanssa ja ilman

Meillä oli tänä kesänä onni ja ilo osallistua kahden ystäväpariskunnan häihin. Toiset häät olivat lähellä ja toiset kaukana. Hurmaavia juhlia molemmat.

Lähihäihin päätimme ottaa lapset mukaan. Syitä ratkaisuun oli muutamia. Ensinnäkin nyt kun en ole enää kotiäiti, viikonloppuaika lasten kanssa on kultaakin kalliimpaa. Toiseksi halusimme, että lapsetkin pääsevät mukaan hääriemuun. Miksipä ei, olihan heidät kutsuttukin.

Juuri ennen näitä häitä luin Ilta-Sanomista kolumnin siitä, miten toimittaja oli ollut häissä, jotka lapset olivat pilanneet. Auts. Itselle tuli tuosta tahallisesti provosoivasti kirjoitetusta tekstistä ensimmäisenä mieleen ajatus, että mitähän mieltä hääpari on siitä, että heidän häänsä julistetaan pilalle menneiksi. Aika rankasti sanottu.

                                  

Meillä kirkko-osuuskin meni mukavasti ja suht hiljaisesti, kiitos ison rusinapussillisen. Häät alkoivat kuitenkin melko myöhään iltapäivällä, ja juhlapaikalla oltiin nopeasti siinä tilanteessa, että huonosti päiväunet nukkuneille lapsille tuli väsymys. Poika lopetti känkkäränkkäilyn, kun sai pelata puhelimella Angry Birdsiä, mutta tytön kiukkuilulle ei löytynyt taltuttajaa. Niinpä jouduimme lähtemään kohti kotikontuja jo ennen hääkakun leikkausta. Toki silloin alkoi jo lasten tavallinen nukkumaanmenoaikakin olla lähellä, joten ei ihme, että jaksamiskyky oli rajallinen. Oli mukavaa, että lapset olivat mukana, mutta varhainen lähteminen harmitti : olisi ollut niin kiva jäädäkin.

Toisiin häihinkin oli lapset kutsuttu, mutta tällä kertaa päätimme, että nyt nautimme juhlahumusta aikuisporukalla. Ne juhlat kestivätkin aamutunneille, eikä ole kuvia näyttää. Oli mielettömän hauskaa ja välillä on kiva olla vapaammin ja huolettomammin. Säästimme myös lapset näin pitkältä ajomatkalta.

Lapsellisten häiden eduksi lapsettomiin häihin verrattuna voidaan lukea se, että seuraava aamu oli merkittävästi mukavampi ja energisempi. Puolensa molemmissa.

Hellokittyttömyyden maailmanennätysyritys

Meidän kotona asuu vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö, eikä meillä ole vielä mitään tuotteita tai vaatteita, joissa koreilisi Hello Kitty -kissanpää. Luulen, että tässä ollaan aika lähellä maailmanennätystä. Tai ainakin Suomen ennätystä.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tyttö sai viime jouluna lahjaksi nukenvaunut, joissa oli tuo ärsyttävä albiinokissa. Niitä ei ole kuitenkaan vielä tuotu kotiin asti, vaan jäivät mummolaan. Sovitaan, että niitä ei lasketa (koska voi hyvin olla, että ne eivät koskaan tule meille kotiin).

Tiedostan hyvin, että tämä autuus ei ehkä tule jatkumaan pitkään. Jos päästään 2-vuotissynttäreihin asti, se on jo hienosti.

Erikoista tässä heiheikisuli-tuotteiden välttelyssä on se, että kun itse olin lapsi, minulla oli vaikka mitä Hello Kitty -juttuja. Pikkuisessa synnyinkunnassani oli aikanaan lelukauppa, jossa Hello Kittyjä myytiin. Minullakin oli pientä peilipöytää, ompelurasiaa ja kyniä. Vaikka mitä. Ovat ne vanhat lelut vielä tallessakin, siellä lasten mummolassa (joten nekään eivät riko tätä ennätysyritystä).

Todellakin, niin vanha kissa on kyseessä.

Paidoissa poliisiauto ja muna (Meandin syksy 2013)

Kurkataas nyt me&i:n syksyynkin, vaikka eipä siellä meille ole oikein mitään.

Tytöllä tykkään vähän eri tyylistä kuin mitä Meandilla on tarjota (enemmän suuntaan Pomp de lux, ellei se ole päivänselvää :) ). Paitsi tietenkin tuo edellisen postauksen mekko olikin itse suloisuus, joten täytyy olla kuitenkin tarkkaavainen.

Pojalle edellisestä mallistosta tuli ostettu pari t-paitaa, jotka ovat olleet laadultaan loistavia. Pojalle ostettiin myös housut, jotka ovat parhaat housut ikinä. Poika haluaisi pitää niitä koko ajan ja vain niitä. Alennusmyynnistä ehdin onneksi hamstrata toiset samanlaiset. Tässä mallistossa ei pojallekaan ole mitään ehdottomia hankintoja, ehkä jotain saa tulla kuitenkin.

Näitä voisi harkita, poliisiautopaitaa etenkin.

Tekisi mieli ostaa tytölle vielä tuollainen vauvaisa haalari. Ihan vaan siksi, että näyttäisi vauvaisalta ja äiti voisi huokailla, miten meillä on vielä niin pieni vauva. No, onhan tuo haalari ihan suloinenkin.

Perhostunika voisi olla ihan käytännöllinen juttu, mutta se jää ehkä ostamatta. Kahdestakin syystä: 1) söpöysaste ei ole tarpeeksi korkea ja 2) tyttö itse kutsuisi sitä kuitenkin munapaidaksi. Kun tyttö näkee perhosen, hän huutaa "muna!". Virhenimitys juontaa juurensa Fröbelin Palikoiden lauluun, jossa lauletaan "Perhonen, muni munasen, munasta kuoriutui toukanpoikanen...". Nyt en ole enää varma, että sekoittaako tyttö yhä sanat vai sanooko aina perhosia muniksi, koska sillä saa varmat hymyt ja naurut muilta.