Vauva vie ja vauva tuo (enemmän)

Hyvä ystäväni saa pian ensimmäisen lapsensa. Olemme paljon jutelleet viime aikoina siitä, mitä lapsen tulo perheeseen muuttaa ja mitä ei. Voiko vielä pitää kiinni asioista, joita rakastaa tehdä? Vai ehtiikö sen jälkeen rakastaa vain lasta?

Kun lapsen saa tässä, ei-lähelläkään-teiniä-iässä, on jo tottunut tietynlaiseen elämään. Tottunut menemään ja tekemään aikamoisen vapaasti. Ja vaikka vauva olisi aivan valtavan toivottu, voi silti jännittää, mitä muutoksia pieni ihminen tuo tullessaan. Ja tuohan se, melkoisen mylläkän.

Kun perheeseen tulee vauva, aivan valtavan paljon asioita kiertyy unen ympärille. Miten vauva nukkuu, miten vanhemmat saavat nukuttua. Joka tapauksessa et enää saa nukkua silloin kun huvittaa ja nukuttaa.

Et saa myöskään enää sairastaa kuten ennen: umpitukkoisena nuhanenänä käpertyä viltin alle ja katsoa seitsemän elokuvaa putkeen. Olla vaan rauhassa ja juoda lämmintä. Ei, äidin velvollisuudet ajavat tautien ohi.

Minnekään ei lähdetä ihan yhtäkkiä vaan, kaikki vaatii suunnittelua. Aikataulutus tehdään unirytmin mukaan ja tavaraa raahataan tonnikaupalla.

Asian kokonaisvaltaisuus yllättää, vaikka siihen kuinka olisi varautunut. Itseni yllätti se, että ei ollutkaan vaan niin, että vauva on riippuvainen minusta, vaan että minäkin olin (ja olen) niin riippuvainen lapsesta (lapsista).

Iso muutos on tietenkin myös se, että parisuhteelle ei enää ole niin paljon aikaa kuin ennen. Ei enää voi mennä kaksin, olla kaksin. Nyt on kolme (tai useampi). Aina. Paitsi joskus, kun järjestää aikaa sille, että välillä kaksi voi taas keskittyä pienen hetken vain toisiinsa. Sekin on tärkeää.

Sitä, mitä positiivista lapsi tuo mukanaan, sitä on vaikea edes kuvailla. Paljon. Niin paljon enemmän, että nuo vähän huonommat puolet kumoutuvat miljoonakertaisesti. Ja hei, noihin aikaisemmin mainittuihin juttuihinkin tottuu. Paljon on myös kiinni asenteesta. Melkein kaikkea voi yhä tehdä, ei ehkä yhtä usein kuin ennen ja asiatvaativat enemmän järjestelyä, mutta kuitenkin. Nyt sitä vaan miettii, että mitä ihmettä sitä teki, kun oli kaikki aika maailmassa (paitsi töissä piti tietty käydä ja opiskella ennen sitä). Sitähän olisi voinut tehdä vaikka mitä! Mutta yleensä sitä varmaan vaan oleili ja välillä vähän harrasti. Nyt sitä vasta tajuaa, että aikaahan olisi ollut treenata maratonkuntoon, tehdä kolme korkeakoulututkintoa, opetella monta uutta kieltä ja vaikka mitä... Kumma juttu, ettei niin kuitenkaan tullut tehtyä. ;)

Ja nyt kahden lapsen äitinä mietin, että vauvan kanssahan on aikaa siihen vaikka mihin! Vauvathan nukkuvat niin paljon (tai ainakin jotkut vauvat). Eipä se silloin siltä tuntunut, silloin yhden vauvan äitinä elo tuntui melkoiselta hulinalta.

On se vaan niin mahtavaa olla noiden hulivilien äiti (vaikka tänään kauppaan lähtiessämme molemmat itkivät ja huusivat täyttä huutoa 15 minuuttia putkeen - ou jee). Huippua, että pian tuo ystävänikin saa olla sellainen.