Elämä kuopuksena

Helsingin Sanomissa (täällä) oli taannoin Paula Norosen hauska kolumni siitä, miten toinen lapsi jää lapsipuoleksi. Juttu kertoo siitä, miten ensimmäisen lapsen ympärillä pyöritään ja häärätään ja kun toinen lapsi syntyy, jalona ajatuksena on tehdä samoin - mutta aika ei vain riitäkään.

Niin totta.

Muistan, miten tulimme esikoisen kanssa sairaalasta kotiin ja laitoimme hänet sohvannurkkaan jatkamaan unia. Istuimme vierellä ja vain katselimme sitä ihmettä monta tuntia. Hämmentyneinä siitä, että hän on tullut meille, että hänellä on niin ihana nöpönenä ja niin pienet varpaat ja tämä on meidän perhe.

Kun kuopuksen kanssa tulimme kotiin, esikoinen oli 40 asteen kuumessa ja niin surkeassa kunnossa, että aivan sydämeen otti. Uusi vauva laitettiin korisänkyyn ja täysi härdelli päälle. Esikoiselle nousi punaisia pilkkuja joka puolelle ja vatsa oli sekaisin (vauvarokko). Mennäänkö päivystykseen, mitä tehdään, mistä on kyse? Täysi härdelli. Äkkiä vaan uudelle vauvalle maitoa ja uudet vaipat ja takaisin korisänkyyn.

Esikoisen vauvakirja on täynnä tarinoita, mutta vain kahteen ikävuoteen asti, kunnes kuopus syntyi - nyt laiminlyön tasaisesti kummankin kirjoja. Ei vaan muka ehdi.

Esikoisen kohdalla uusien taitojen ja juttujen suhteen oli malttamattoman innostunut. Voi, koskahan hän alkaa hymyillä, koska taputtaa, koska sanoo "äiti" ja koska hän lähtee liikkeelle (ei lähtenyt 10 kuukauteen minnekään, edes ryömimällä). Esikoisen kohdalla kaikki vanhemmat sanovat jo parin kuukauden ikäisestään "aivan varmasti on jo tulossa hampaita, kun kuolaa tulee niin paljon ja laittaa sormia suuhun koko ajan". Kun esikoinen oli kaksi kuukautta, ilmoitimme ylpeänä neuvolassa, että hän osaa jo kääntyä. Neuvolan täti palautti meidät maantasolle toteamalla, että joskus noin pienet vauvat tosiaan vahingossa kääntyvät, kun pää on vielä niin painava suhteessa muuhun vartaloon.

Kuopuksen kohdalla olisin halunnut jarrutella kaikkea. Minun todennäköisesti viimeinen vauva, älä nyt vielä tee noin ja niin! Pysy vielä pikkuisena. Kuopus ei kuunnellut: hän oikeasti alkoi kääntyilemään 2 kuukauden iässä, lähti 4 kuukauden iässä ryömimään, puolivuotiaana konttasi ja nousi seisomaan tukea vasten ja 8 kuukauden iässä jo käveli.

Kuopuksen onni on syntyä rennommille vanhemmille kuin esikoinen. Se on meillä todellakin totta. Esikoisen kanssa edettiin neuvolan oppaiden kanssa: mitä saa tehdä ja syödä minkäkin ikäisenä. Kuopuksen kanssa mennään maalaisjärjellä. Oho, kuopuksen syömä kalakeittohan olikin perusmaitoon tehtyä, eikä maitotuotteita vielä olisi pitänyt syödä.

Kuopuksena syntymisessä parasta on ehkä se, että kotona häntä odottaa täydellinen viihdekeskus: isompi sisarus. Isomman sisaruksen touhuja jaksaa vauvana tuijottaa vaikka kuinka pitkään ja vähän isompana on mahtavaa päästä mukaan. Kun isoveli hyppii tasajalkaa ja huutaa "Blääääää", se on kuopuksesta yleensä aivan mielettömän hauskaa ja hienoa.

Välillä mietin, että on tuolla esikoisella mahtanut olla tylsää ihan vaan meidän kanssa. Vaikka toisaalta, kai siinä kaiken keskipisteenäkin on ollut aikansa kiva paistatella. :)

P.S. Esikoinen ei T-O-D-E-L-L-A-K-A-A-N saanut noin pienenä noin isoa jäätelöä.