Kuvakooste kesäiseltä viikonlopulta

Aivan ihana viikonloppu! Voi, mikä lämpö. Just nyt ei taas uskoisi, että vastahan se lämpömittari hehkui hellelukemissa.

Me olimmeviikonlopun anoppilan mökillä. Lapset nauttivat, uivat, jahtasivat perhosia (kappas, yhtään eivät saaneet kiinni), kiipesivät tai yrittivät kiivetä puihin, hyppivät joka paikasta (kuten aina) ja opettelivat kieppejä hirsimökin katolle menevillä tikapuilla. Ja kaiken tämän he tekivät yllättävän sopuisasti!

Lauantaina tuntui ihan siltä kuin olisi ollut lomalla. Kesälomalla.

 

Haluan jotain jännittävää

Siinä on meillä jokapäiväinen lausahdus pojan suusta. Pitää olla jotain, joka vähän hirvittää ja tuntuu vatsan pohjassa, on jotain hurjaa.

Poika näki ensimmäisen kerran vilauksen teini-ikäisistä mutanttininjakilpikonnista eli järkevämmin sanottuna Turtleseista vähän vahingossa. Montaa minuuttia ei tarvittu ja fanitus oli alkanut. Tosin ennen ninjakilpparifaniuttakin poika tykkäsi taistella. En edes oikein tiedä, että mistä hän olisi nujakointiin saanut mallia, mutta niin vain hutkittiin ja potkittiin ilmaa.

Toinen - kuitenkin äidille mieluisampi- innostuksen kohde on Viidakkokirja. Siinäkään ei idoli ole Mowgli-poika vaan tiikeri Shere Khan, joka on tarpeeksi hurja. Poika hyppii ja loikkii ympäri asuntoa ja murisee niin että pikkusisko pelkää (tai ainakin esittää pelkäävänsä, jotta isoveli saa toruja).

Kun kysyn, mitä luetaan iltasaduksi, poika vastaa aina, että haluaa kuulla jotain jännittävää. Prinsessasadut ovat aika in. Ei tietenkään siksi, että prinsessalla olisi soma mekko tai rakkaustarina prinssin kanssa olisi ihana. Prinsessasaduissa on parasta se jänskätys, joka tulee, kun paha äitipuoli tai noita tekee tuhmuuksia - mutta sitten onneksi hyvä aina lopussa voittaa.

Hurjannäköiset lelut ovat pojan listoilla tällä hetkellä suosituimpia. Poika sai joksikin lahjaksi joskus Lego Chiman, hirveän näköisen olion. Silloin se ei kiinnostanut poikaa (ja kauhistutti äitiä), mutta nyt se on kaivettu uudelleen esiin ja on Turtles-tyyppien mukana ykköslelujen porukassa. Silläkin taistellaan ja ärjytään. Itse ohjelmaa poika ei ole siis koskaan nähnyt.

Kirjoitin jo aiemmin (täällä) siitä hämmennyksestä, joka välillä tulee pojan äitinä. Hain kirjastosta postauksessa mainitsemani kirjan Pelastakaa pojat! ja sen lukeminen oli kieltämättä hyvä kokemus.

Kaikki pojat ovat erilaisia, tietenkin. Kuten tytötkin. Mutta välillä kirjaa lukiessa alkoi oikein naurattaa, kun oli todettava, että just noinhan meillä on. Ja tämä oli juuri yksi niistä kohdista: "Pojat leikkivät miehen maailmaan perinteisesti liittyviä taitoja: riskinottoa, pelon voittamista ja jännityksen sietämistä."

Kirjan mukaan jännityksen etsiminen ei ole huono juttu. Poika uskaltaa mennä jännittävien juttujen pariin, koska hänella on vastapainona turvallinen syli, vanhemmat ja koti.

Kirjassa myös vahvasti painotettiin sitä, että taisteluleikeissä ei ole mitään pahaa. "Leikeissä taistellaan pahaa vastaan, otetaan mittaa itsestä ja (usein kuvitteellisesta) toisesta. Voiton ja häviön vuorottelu opettaa."

Kai äidin on vain totuttava.

Nähtäväksi jää, taisteleeko ja hakeeko tyttö nelivuotiaana samalla tavalla jännittäviä juttuja. Ehkä ei, ehkä.

  

 

Meillä on ollut käytössä tarrataulu, johon poika on saanut kerätä tarroja kiltteydellä (mm. älä töni siskoa). Kun tarroja on kymmenen, hän on saanut itse valita lelun. Kuvassa kaksi viimeisntä valintaa. Pikkuisen tohkeissaan piti kaupassa tuntemattomillekin esitellä tuota kummallista mustaa tyyppiä. Ilmeisesti se on tosi hieno.

Tutti Triolille, viimeinkin

Kun pieni tyttömme syntyi tähän maailmaan, yksi asia oli heti selvä. Tästä tytöstä tulee NIIN tuttityttö.

Poika syntyi aikanaan paljon pienempänä ja kuukauden ennen laskettua aikaa, eikä hänellä tainnut oikein olla imuvoimiakaan. Tuttijuttuihin ei koskaan ollut kovin suurta kiinnostusta. Jossain vaiheessa, kun pelkäsimme, että peukku menee suuhun, etsimällä etsimme pojalle tuttia, joka olisi kelvannut. Sellainen löytyi ja öisin poika sitä söikin, ainakin silloin tällöin.

Kun poika oli puolitoistavuotias, emme enää antaneet tuttia pinnikseen öiksi. Eikä hän koskaan sen perään kysellyt. Tutti oli hänelle aika yhdentekevä.

Tyttö on eri maata. Vajaa vuosi sitten (täällä) pohdin, että kääk, nyt tutista on tulossa tytölle todella tärkeä. Silloin onneksi saimme käännettyä kelkkaa ja tutti jäi vain unijutuksi: yöunille ja viikonloppujen päiväunille. Kävi nimittäin niin, että hoidon alkaessa syksyllä, tyttö ei pyytänyt päikkäreille tuttia, eikä sitä siellä ole sitten koskaan ollut käytössä.

Jotenkin on vaan ajan kiitäessä päässyt käymään niin, että meidän tyttö - ikää kaksi vuotta ja viisi kuukautta - on edelleen ollut yötutteilija. Onhan se toki vaivannut mieltä. Kaksivuotisneuvolakortissakin lukee isolla: TUTTI POIS! Mutta ei vaan ole otettu.

Sitä on odotettu sopivaa hetkeä, että jaksaisi sen tuskien taipaleen kulkea. Vaan koska muka on sopiva hetki sille, että tiedossa on kenties monta vähäunista ja itkuista yötä? Ei sellaista tunnu olevan koskaan. 

Pakko myöntää, että koska meille tuskin enää tulee lapsia, sitä on kai ollut vähän vaikea luopua viimeisen vauvan vauvamaisuuksista. Eli tutista.

Olemme aina puhuneet tytön kanssa, että hän antaa tuttinsa Ti-ti-nallen pikkuvelille, Tiri-vauvalle. Kun konserttikiertue viimeksi osui tänne seudulle, ei kummankaan lähikaupungin aikataulu sopinut meille. Niinpä viikolla mies totesi, että nyt tuon tutinsyönnin on loputtava, lähdetään Ikaalisiin Ti-Ti-nallen taloon.

Tyttö oli innoissaan ja kyseli vielä matkallakin, että onhan ne tutit nyt varmasti mukana. Kilometrien taittuessa mieli kuitenkin muuttui - onneksi vain sen suhteen, kenelle tutit luovutetaan.

Tutit sai nalleperheen uusi vauva, Trioli. Tuo kiharatukkainen tuossa Ti-Ti-nallen vieressä.

Olemme käyneet Ti-Ti-nallen talossa kerran aikaisemmin (siitä kirjoitus täällä). Se on aivan pienten lasten perheelle ihan oiva matkakohde, tekemistä on mukavasti. Monenlaisia leikkihuoneita.

Tällä kertaa tosin kävi niin, että poika (4,5 v) totesi heti lauantaisuunnitelmistamme kuultuaan, että häntä ei TODELLAKAAN kiinnosta mikään nalletalo. Siellä ei ole mitään jännittävää. Niinpä perheemme pojat menivät uimaan viereiseen kylpylään.

Tyttöäkään ei kiinnostaneet yhtään talon leikkimahdollisuudet, tärkeintä oli vain nallejen halaaminen. Hän halasi nalleja varmasti yhtään liioittelematta sata kertaa. K-o-k-o a-j-a-n. Ainoa muu aktiviteetti oli maalaaminen, muuten jahtasimme nalleja lähes pari tuntia. Pahoittelut nallejen sisäihmisille. 

 

 

 

 

Tiedoksi myös, että Ikaalisten kylpylässä on mainio leikkihuone. Jotain tekemistä -blogissa siitä on enemmänkin kuvia (täällä).

 

 

Ai, että miten on tytöllä mennyt ilman tuttia? Lauantaina illalla nukkumaan mennessä tyttö halusi tutit takaisin ja itki lohduttomasti. Hän nukahti lopulta isoon sänkyyn isin kainaloon. Yölläkin piti vähän itkeä. Tänään päiväunilla tyttö kaipaili tuttia kerran, sen jälkeen ei sitä enää maininnut, mutta itki puoli tuntia monenmoisia muita asioita (oikeasti tietenkin kyse oli tutista).

Nyt nukkumaan mennessään tyttö kysyi tuttia kerran, sitten itse muisti, että antoi sen Triolille, koska Trioli on vauva, mutta hän ei enää ole. Hän on iso tyttö.

Niin pikkuinen iso tyttö nukahti ilman tuttia ja ilman itkua.

(Tiedostan kyllä, että huomenna tutin perään ehkä taas itketään.)

Suurten tunteiden päivä

Ihana äitienpäivä!

Viikonloppuna poika on yleensä se, joka herää ensimmäisenä, ja vaatii jommankumman vanhemman kanssaan ylös. Äitienpäivänä minä sain tietenkin olla se, joka nukkuu tytön kanssa pitkään.

Sitten kun heräilimme, hyppäsi poikakin petiin ylpeänä antamaan korttiaan. Korttia, jossa oli oikein kimalteita. Kimallekortin toiselle puolelle oli tyttö piirtänyt suloisia sotkujaan (tai siis taidetta). Ja taiteilusta puheenollen päivä jäi historiaan siinä, että sunnuntaina tyttö piirsi ihkaensimmäiset pääjalkaisensa. Äidin kuvan. :)

Aamupala odotti pöydässä. Jokaikinen äitienpäivä, kun olen ollut äiti, mies on paistellut aamuksi amerikkalaisia pannukakkuja. Se on kai sellainen meidän oma juttu, äitienpäiväspesiaali. Vaahterasiirappia päälle, oih!

 

 

Äitienpäiväkakun tein itse, koska halusin. En ole mikään innokas ruuanlaittaja, meillä keittiö on enemmänkin miehen valtakuntaa, mutta joskus (ei usein) tulee innostus leipoa jotain - erityisesti kokeilla jotain uudenlaista juhlakakkua. Nyt lupasin äidilleni, että meillä on sitten kakku mukana, kun tulemme mummolaan viettämään äitienpäivää vanhempieni ja veljeni perheen kanssa. Kakku oli jäädytetty vadelma-suklaa-juustokakku, jonka reseptin löysin täältä Mippan matka -nimisestä blogista. Oli hyvää! Ja todella makiaa.

 

On suuri onni viettää äitienpäivää äitinä. Aivan valtava onni. Mukaan sekoittuu kuitenkin myös muita tunteita. Kun katsoin Facebookia ja siellä status update toisensa jälkeen julisti äitiyden onnea, muistui helposti mieleen ne ajat ja ajatukset, kun syli oli toiveista huolimatta tyhjä. Miten silloin se päivä satutti, vaikka yritti keskittyä vain juhlistamaan sitten sitä omaa ihanaa äitiä. Kun ei kerran itse saanut olla äiti.

Välttämättä tulee mieleen, että joku jossain tänäkin vuonna tuntee samaa tuskaa. Ja toivottavasti myös sitten seuraavana - tai jonakin vuonna pian - tätä samaa onnea.

Toukokuussa alkaa tapahtua

Yksi kevään ja kesän merkkejä on se, että meidän pikku paikallislehtemmekin palstat alkavat täyttyä tapahtumailmoituksista. Sinällään hassua, että eikös sitä niihin pimeisiin syys- ja talvi-iltoihin juuri kaipaisi kaikenlaista. Kummallista.

Vai onko niin, että kyse onkin minusta? Että en huomaa niitä pimeän ajan tapahtumailmoituksia, koska en jaksa edes miettiä talvi-iltoina minnekään lähtemistä. Silloin tekee mieli vaan käpertyä viltin alle (hei, pikkuisen liian rauhallinen mielikuva 2- ja 4-vuotiaiden lasten äidin illasta) ja nyt vasta auringon paistaessa vielä iltasellakin huomaan, että jotakin olisi jossain meneillään. Voi toki olla niinkin.

Lapsille tapahtuman ei tarvitse olla mikään iso ja huikea ollakseen kiva. Eräänä päivänä autourheilusta innostunut paappa tuli mukaan ja lähdimme paikallisen moottoripärinäporukan tilaisuuteen tutustumaan erilaisiin kilpureihin.

Kivaa oli ja kovin asiantuntevasti naperot potkivat renkaita ja kurkkivat autojen ja konepeltien alle. Paappa oli ylpeä.

Kiviseikkailu ja kumppareiden kuninkaalliset (Crocs)

Kun lapsille iski kumpparivaje, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt meillekin ne Crocsit. On niistä sen verran kuultu kehuja, että testattava on.

Olin siis eeeeenemmän kuin mielissäni, kun Crocs tarjosi minulle mahdollisuuden valita heidän verkkokaupastaan kengät lapsilleni ja itselleni. Lasten kengät olivat aika helppo valinta, sen verran paljon on tullut ihailtua pirteän värisiä ja kevyiksi kehuttuja Kids' Handle It Rainboot -kumppareita.

Pojalle tilasin keltaiset kumikengät ja tytölle pinkit.

Nyt kun kumpparit ovat jo päässeet käyttöön, on todettava tämä: on aika ennen ja jälkeen. Ennen oli niitä peruskumppareita ja nyt on Crocsit, jotka päihittävät aikaisemmat peruskumikengät keveydellään, komeudellaan ja näppäräkäyttöisyydellään. Kun lapsella ei elopainoa ole vielä itselläänkään paljoa, saati sitten voimaa, näissä kumppareissa tossu jaksaa nousta. Mukavilta kuulemma tuntuvat jaloissa, koska meillä ainakin tämän paketin tultua, hypittiin ilta nämä jalassa sisälläkin - se oli siis pre-mutakäyttöä se.

Crocs-saappaissa näppärää on erityisesti se, että sisällä ei ole sitä nihkeää materiaalia, jonka kuivumista saa odotella ikuisuuden, jos sisään on sattunut plumpsahtamaan vettä. Toisaalta, kun ei ole saumoja, mistä plumpsahtaa, niin saa melko syvissä vesissä mennä saadakseen vettä kumureihin.

Muutama päivä sitten, kun menimme lähimummolaan, oli isäni raahannut keskelle pihaa kiviä pellolta. Poika mietiskeli ensin ääneen, että mitä kummaa se paappa on ajatellut, kun on tuonut tänne tällaisen kiviröykkien. Sitten hymyili ja totesi:

"Hei, tämähän voi olla mainio seikkailurata!"

Onneksi oli ne uudet Crocs-kumpparit, sinne vaan seikkailemaan.

 

 

 

 

 

 

Näissä kuvissa vielä sää oli keväinen, kun taas sunnuntaina, kun poika hyppeli samoilla kivillä, satoi ensin rakeita, sitten räntää ja sitten vettä. Kivien välissä kuralillussa uittuneet kumpparit sai kivasti suihkutettua takaisin keltaisiksi ihan vaan kylppärin lattialla. Jos uusi käyttötarve olisi ollut heti, kumpparit olisi voinut vain pyyhkeellä sutaista sisäpuoleltakin kuiviksi.

 

Lasten kiviröykkiökiipeilyä ja -hyppimistä katsoessa tuli väkisinkin mieleen:

 

Miksi lapsi näkee epämääräisessä kivikasassa jotain suurempaa ja hienompaa, mahdollisuuden seikkailla - kun aikuinen näkee siinä vain sen kivikasan?

 

 

Mitkäs kengät minulle sitten Crocs-paketissa tuli - niistä lisää toisessa postauksessa.

Joskus on vain muutettava päivän suunta

Nyt on ollut jotenkin ankeaa. Meillä on ollut sairastelukierre päällä, kaikki perheenjäsenet olemme vuoroperään olleet virustaudissa ja itselleni siitä jäi astmaattisena ja allergia-aikaan pitkittynyt yskä ja hengenahdistus. Edellä mainituista syistä, en ole sitten päässyt myöskään harrastamaan liikuntaa ja se kurjistaa heti yleismielialaani. Lääkekuureja on jos jonkinmoisia, niilläkin on vaikutuksensa.

 

Perjantaina iltapäivällä, juuri kun kaikki hammashoitolat olivat sulkeneet ovensa, minulta irtosi juurihoidettu hammas. Söin purkkaa ja yhtäkkiä, naps ja kops, hammas poissa. Se oli inhottavaa. Mielessäni vielä kuvittelin, miten ne kaikki nyt liikkeellä olevat virukset ja bakteerit tekevät joukkohyökkäyksen sinne hammaskoloon.

 

Lauantaina vietin sitten 3,5 tuntia hammashoidon päivystyksessä. Yskien ja harmistuneena. Ettätämäkinvielä.

 

Sitten tapahtui jotain. Kuuntelin sivusta vieressä istuvien miesten keskustelua, joista toisen terveystilanne pysäytti. Sai minut toteamaan itselleni, että nyt loppuu turha valitus. Eihän tässä mitään hätää ole. Toisilla on ihan oikeasti.

 

Kun ajelin kotiin, päätin, että nyt pitää tehdä jotain kivaa. Nyt on muutettava tämän päivän suunta.

 

Joskus meidänkin perhe pystyy nopeisiin lähtöihin, näköjään. Noin 15 minuutissa olimme koko poppoo autossa ja matkalla Vaasaan, tällä kertaa kylpylä Tropiclandiaan.

 

Ja niin viime lauantaita ei muisteta päivänä, jolloin istuin 3,5 tuntia hammaspäivystyksessä yskien. Se muistetaan päivänä, jolloin poika oppi sukeltamaan.

 

Se oli hyvä päivä.