Kitarat soi ja lapset rokkaa

Kun poika oli kaksivuotias, hän lauloi ja soitti erilaisia soittimia koko ajan. Katsoimme juuri videoita tuolta ajalta ja se vielä kirkasti muistia siitä, miten meillä musiikki raikasi jatkuvasti. Kaksivuotiaana hän osasi ulkoa monta joululaulua ja hoilasi niitä antaumuksella. Lisäksi hän lauloi, "soitti" ja tanssi koreografioiden mukaan Fröbelin Palikoiden kappaleita. Yksi suosikkiohjelma oli Pikku Kakkosen Lauludiplomi.

Meillä oli silloin musiikkikori, joka oli täynnä soittimia. Oli triangeli, huuliharppu, marakasi ja moni muita pelejä. Ne piti olla aina helposti saatavilla, koska niitä tarvittiin koko ajan. Suosikkisoitin oli harja: se oli useimmiten kitara, mutta välillä myös viulu, huilu tai torvi.

Minä ajattelin, että kaikki lapset ovat sellaisia: tykkäävät musiikista ja laulavat paljon. Sitten meille syntyi toinen lapsi ja huomasin, että niin ei olekaan. Tyttö ei laula kovinkaan paljon. Hän tykkää katsoa ja kuunnella Ti-Ti Nallea ja Fröbelin Palikoita ja niissä kyllä laulaa mukana, mutta itsekseen ei juurikaan lauleskele. Jos minä laulan, tyttö sanoo useimmiten: Äiti, älä laula. Okei, en ole mikään maailman suloäänisin, joten sinänsä ymmärrettävää. Ehkä vähemmän ymmärrettävää on, että poika välillä pyytää äitiä laulamaan.

Poika lauleskelee edelleen, saattaa kaupassakin kailottaa suureen ääneen lastenlaulun. On hauskaa, kun nyt hän välillä laulaa lauluja, joita en ole koskaan kuullutkaan. Hoitopaikassa kuunneltuja lauluja.

Poika fanittaa edelleen Fröbelin Palikoita. Nyt oli usea kuukausi niin, että niitä ei juurikaan kuunneltu, mutta sitten Pikku Kakkosen esittämä Fröbelin Palikoiden konsertti sai taas innon päälle. Nyt taas tanssitaan ja lauletaan Palikoita joka päivä. Poika tekee oikein musiikkiesityksiä, joissa sitten vanhemmat saavat olla yleisönä ja välillä tulee jopa käsky kuvata koko show. Meininkiä on aivan ihana katsoa.

Ja tottakai: kun isoveli rokkaa, niin kyllähän silloin pikkusiskokin tempautuu meininkiin mukaan. Ja välillä tyttö soittaa moppikitaraansa yhtä innoissaan kuin poika samanikäisenä (ja yhä) harjakitaraansa.