Olen aikaisemminkin kertonut, että itse en koskaan ole pitänyt juoksemisesta. Sitten päätin, että juoksen viisi kilometriä. Vaikka vain sen yhden ainoan kerran elämässä, mutta sen minä teen. Noudatin ohjelmaa, juoksin viisi kilometriä, jotain tapahtui ja päätin ilmoittautua puolimaratonille. Treenasin neljä kuukautta aktiivisesti (tammikuusta toukokuun alkuun) ja kun oli Helsinki City Runin aika, tulin kipeäksi. Siitä flunssasta poiki astmapahenema jne. ja vasta nyt olen ollut viikon tai pari siinä kunnossa, että juoksu on mahdollista.
Vaan onpa ollut vaikea lähteä sille ensimmäiselle lenkille.
Hurahdinko minä juoksuun, kun sain viisi kilometriä ensimmäisen kerran taitettua? En kyllä sanoisi niinkään. Oliko juoksu sittenkin mukavaa? Joskus. Usein ei ollut. Jotkut sanovat, että on mieletön onnellinen flow, kun juoksu oikein kulkee. Sellaisesta en tiedä mitään.
Olen juossut lähinnä talvella, tuulessa, tuiskussa ja pakkasessa. Lähtenyt lenkille, koska on pakko - koska HCR lähestyi ja lähestyi. Ja kironnut mielessäni sitä, että miksi pitää heti ottaa tuollainen tavoite, miksi en voinut vaan odottaa kesää ja juoksennella ihanassa ilta-auringossa.
Nyt on paremmat keuhkot, kesä ja ilta-aurinko, mutta jotain puuttuu. Olen odottanut sitä, että olisin taas juoksukunnossa. Toivonut sitä. Ja silti on nyt vaikeaa.
Tajusin, että juoksun suhteen tarvitsen sen pakon: tavoitteen. Tälle kesälle en ehdi enää (takaisin?) puolimaratonkuntoon, mutta tarvitsen jotain. Niinpä päätin ystäväni kanssa ilmoittautua kympin kilpailuun syyskuulle. Ja ensi vuoden Helsinki City Runiin laitan ilmoittautumisen heti, kun se on mahdollista (elokuussa). Nyt ajatus juoksulenkille lähtemisestä tuntuu helpommalta.
Miksi sitten juosta, kun voi harrastaa jotain ehkä mukavampaakin? Omasta mielestäni zumba on nimittäin mukavampaa. Samoin konga-tanssitunnit. Kuntosalilla käyntikin. Talvella olisin valinnut aina hiihtämisen juoksun sijaan. Ja usein toki valitsinkin ja sainkin valita.
Kahden lapsen äidille juokseminen on kuitenkin helpoiten järjestettävissä oleva harrastus. Ja pakko se on myöntää, jokin mystinen juttu siinä on. Minä haluan jaksaa juosta. Ja haluan jaksaa juosta niin, että välillä se on suorastaan mukavaa. Haluan juosta, koska voin.
Näissä ehkä tiiviistyy asian ydin minulle:
P.S. Ja jos joku siellä jossain juuri nyt miettii, että mikä oli se ohjelma, jota noudattaen kuka tahansa voi juosta viisi kilometriä, niin se löytyy täältä.
(Kuvat täältä ja täältä)
Mä vihasin ennen juoksua, kunnes mut pakotettiin lenkille. Alkuun se oli kauheeta, mutta kunto kasvoi nopeasti. Paremmalla kunnollakin se oli kauheeta, mutta se tunne lenkin jälkeen oli upea. Sitten oli kipeenä ja lihoin ja oli talvi ja oli väsymystä ja oli kiirettä ja oli milloin mitäkin tekosyytä. Nyt se pitäisi taas alottaa uudestaan. Tuntuu kauheelta, mutta odotan sitä onnistumisen tunnetta, että pystyin.
VastaaPoistaMä myös vihasin juoksua, tai en tiedä onko se liian vahva sana. En ainakaan TODELLAKAAN halunnut juosta! :) Pari kertaa ajattelin kokeilla, juoksin ehkä kilometrin ja totesin, että en jaksa - hirveää. Kunnes tein tuon päätöksen viidestä kilometristä ja menin tuon ohjelman mukaan JÄRKEVÄSTI aloittaen yhden minuutin juoksupätkästä. Enkä tosiaan edelleenkään useimmiten nauti juoksemisesta, mutta joskus kyllä. Ja lenkin jälkeen aina. :) Plus nyt on tullut se, että jos en ole käynyt useaan päivään (tai useaan viikkoon tai kuukauteen, kuten nyt kävi) lenkillä, niin se olo on kyllä huono.
PoistaAloittamisen tauon jälkeen on niiiiin hankalaa! Mutta sitten kun siitä alusta pääsee, homma helpottuu taas.
Ja piti vielä sanoa, että tsemppiä uuteen aloitukseen!
PoistaJuoksin talvella sun innoittamana ensin 45 min (sisällä juoksumatolla) ja sitten 7 km, jotka olivat (ovat yhä) pisimpiä yhtäjaksoisia juoksusuorituksiani ikinä. Niistä tuli ihan voittajafiilis vaikka molemmilla kerroilla ekan vartin aikana oli kyllä sellaista väkisin vääntämistä koko touhu että meinasin lopettaa kesken moneen kertaan, mutta sitten ajattelin vain että juoksen kuitenkin vielä ihan vähäsen ennen kuin lopeta...
VastaaPoistaAlkuun pääseminen on kyllä NIIIN vaikeaa, mutta ehkä mä taas sun innoittamana rupean juoksemaan. Josko vaikka sen kympin ottaisi tavoitteekseen.
On kyllä hienoa ja jänskää, että miten moni on innostunut kokeilemaan sen jälkeen, kun oon kertonut omista kokemuksistani. Kai se on, että jos TUOKIN jaksaa juosta, niin kyllä sitten minäkin. :D
PoistaMä uskon, että sun kunnolla se kymppi menisi vaikka samantien!