Yhden lapsen (tai siis meidän esikoisen) kanssa leikkikenttäily on ollut aika rauhallista menoa. Suurin haaste oli siinä, miten kauan jaksan antaa keinussa vauhtia. Poika kun olisi istunut siinä vaikka puoli päivää. Varovainen esikoisemme oli noin 2-vuotias, kun oikeastaan vasta uskalsi mennä liukumäestä, eikä silloinkaan niin kovin tykännyt. Lähileikkikentän vieressä on metsä, siellä seikkailu on tosin aina ollut pojan mielestä mukavaa. Ja mikä tahansa ja mistä tahansa hyppely on aina kiinnostanut.
Nyt kun tyttökin on jo täysillä menossa mukana, leikkikenttäily on muuttunut. Esikoinenkin on rohkaistunut iän myötä, tai vauhdikkaan pikkusiskonsa. Nyt yhden aikuisen ja kahden meneväisen ja vahvatahtoisen lapsen yhtälö on välillä haastellinen.
Tässä tänään havaittu leikkikenttäilyhaasteiden top ten:
1)
Lähtö. Itsestäänselvästi. Kun yrittää saada vaatteisiin Herra
Ei vielä mennää ja Neiti
Mennään heti nyttiä, rauhallisena pysyminen on välillä vaikeaa.
2)
Aurinkolasit. Ongelma ei ole se, että lapset eivät halua niitä pitää, vaan se, että
Missä ne taas ovat? Jos toiset löytyykin, niin toiset ovat hukassa. Aina. Tänään ei löytynyt kumpiakaan. Poika haluaisi pitää niitä päässä, jos aurinko vähänkin varovaisesti kurkistaa.
3) Mitä isompi edellä, sitä pienempi perässä. Kun poika kiipeää korkealle kivelle ja hyppää sieltä alas, arvaatte varmasti, mitä tyttö haluaa tehdä. Hetken aikaa onnistuu niin, että äiti auttaa pienempää, mutta sitten pienikin haluaisi ITTE, kun kerran isompikin. Seuraus: Kiukku.
4) Vauvakeinu. Niitä on yleensä yksi ja meillä 3- ja 1-vuotias haluaisivat molemmat keinua siinä. Esikoinen aloitteli syksyllä isompien keinussa keinumista, mutta lensi sitten niin hurjan näköisesti suoraan niskoilleen, että kammohan siitä tuli (vähän äidillekin). No, nyt siis vauvakeinu on jokaisen leikkikenttäreissun lasten keskinäisen riidan aihe. Vähimmällä pääsee, kun sanoo, että kumpikaan ei nyt vaan keinu. Voidaan sitten illalla keinua oman pihan (vauva)keinussa.
5) Se keinu, tai siis puupönikkä, jossa lapset istuvat eri päissä (onkohan sillä jokin nimi?). Tämä ei ole vain haaste, tämä on myös huippukohta. On mukavaa, että leikkikentällä on jokin väline, jossa lapset voivat yhdessä kokea vauhtia ja hauskaa. Haaste on siinä, että tyttö haluaisi keinua siinä koko ajan, poika viihtyy vain hetken aikaa. Ja lopputulos on aina tytön itku.
6) Liukumäki ja jonotus. Jos esikoinen vaan on vielä paljon nopeampi, niin saako hän livahtaa liukumäkeen kiivettäessä joustavasti kuopuksen ohi vai pitääkö hänen odottaa vuoroaan?
7) Kun toinen syö hiekkaa, niin toinenkin syö. Ja siis hämmästyttävintä on, että kun 1-vuotias maistelee kiviä, niin 3-vuotias, jonka luulisi jo tietävän paremmin, työntää niitä myös suuhunsa.
8) Kun toiseen iskee kotiin lähdön vaativa känkkäränkkä tai muuten vaan väsymys, toisella on tietenkin juuri silloin superkivaa.
9) Kun kaksi lasta lähtee kirmaamaan täysillä eri suuntiin. No need for further explanations.
10) Leikkikenttävierailun ajoitus. Ehdimmekö kotiin syömään lounasta vai alkaako paluumatkalla Phil&Tedsien takapenkkiläinen retkottaa pahaenteisesti ja olemaan kummallisen hiljainen. Ja jos uni ehti tulla, niin jättääkö tyttö etuterassille nukkumaan vai kantaako hänet takaterassille uinumaan toisiin rattaisiin (mukavampi paikka).
***
Haasteista huolimatta meillä oli tänään lasten kanssa leikkikentällä mukavaa. Ehkä nyt oikein keskitynkin nauttimaan joka hetkestä, sillä viikon päästä meidän perheellä on edessä suuri muutos. Sain eilen tietää saavani uuden ja mielenkiintoisen työpaikan, ja pesti alkaa näin pikaisella aikataululla. Mahtavaa ja haikeaakin. Mies jää kotiin töitteni alusta eteenpäin kesän ajaksi, ja syksyllä sitten meidän lapset menevät ekaa kertaa hoitoon. Hui (tuumii äiti).
