Hitunen keltaista kesään

No, kesään ja kesään, toinen hankinta on kyllä pitkähihainen paita. Mutta jos siinä on keltaisia raitoja, niin onhan se hieman kesäinen, eikö?

Lasten isoäiti eli mumma oli käynyt kaupungilla ja tottakai mukaan oli tarttunut jotain suvun kolmelle pikkuisellekin.

Tytöille oli Ej Sikke Lej'n auringonkukkia. Meidän neitoselle tuli tällainen mekko ja parin kuukauden ikäiselle serkkutytölle saman kuosinen bodyn ja mekon yhdistelmä.

Pojalle oli Nova Starin kelta-sini-raidallinen paita. Olin oikein iloisesti yllättynyt tästä paidasta, koska monta kertaa kevään aikana olin harkinnut juuri tämän ostamista. Meillä on yksi käytettynä ostettu Nova Starin paita ja laatu on ollut erinomainen. Ja nämä värit näyttivät niin kivoilta.

Olikos tämä ruotsalainen merkki? Tämä paita ainakin näyttää ruotsalaiselta. :)

Hukkuminen on hiljainen tapahtuma

Muutama päivä sitten luin Facebookissa erään kaverini jakaman tekstin, jossa kerrottiin siitä, että hukkuminen harvoin tapahtuu kuten elokuvissa:  huudotaan, pärskitään ja huidotaan käsillä ilmaan. Yleensä hukkuminen on hiljainen tapahtuma, petollisen hiljainen.

Tämä teksti jäi mieleeni. Se oli mielestäni jotain, jonka kaikkien - etenkin kaikkien vanhempien - pitäisi lukea. Jaoin sen omalla FB-seinälläni ja koska asia pyörii ajatuksissani, ajattelin, että siitä kannattaa kirjoittaa täälläkin.

Viime kesänä näihin aikoihin olimme Kreetan lämmössä. Silloin 2,5-vuotias poikamme oli aivan innoissaan siitä, kun pääsi joka päivä uimaan. Aivan meidän hotellihuoneemme edessä oli sopivasti se kaikkein matalin allas.

Tuossa Facebookissakin levinneessä tekstissä kerrotaan siitä, miten hukkuva ihminen levittää vaistomaisesti kädet sivuilleen ja painaa niillä veden pintaa vasten. Näin hukkuva yrittää kammeta kehoaan ylöspäin, jotta voisi nostaa suunsa vedestä ja hengittää.

Juuri tuollaisen näyn muistan Kreetalta, sieltä altaalta. Yhtäkkiä huomaan, miten poika on vedessä tavallaan kilpikonnakellunnassa, kasvot alaspäin ja kädet levitettyinä sivuille. Meitä oli kolme vai jopa neljä aikuista siinä altaalla ja silti. Siinä ihan vieressä ja äkkiarvaamatta poika oli tuollaisessa tilassa. Ja ihan hiljaa.

Mitään ei ehtinyt tapahtua, huomasin tilanteen nopeasti. Poika ehti olla kasvot veden alla vain todella lyhyen ajan ja kun nostin hänet ylös, hän vain yski vähän ja oli hetken hämmentynyt ja sitten jatkoi touhujaan. Silti se tilanne hirvitti. Juuri siksi, että mitä olisi voinut tapahtua. Ihan siinä vieressä, ilman mitään merkkejä, ilman mitään ääntä. Toki olen sen verran neuroottinen, että kyttään lapsia taukoamatta, kun ovat vedessä, mutta silti. Mitä voi tapahtua, jos jokin hetkeksi vie huomion muualle.

Tässä vielä kirjoituksen lopussa ollut lista siitä, mitä on tarkkailtava, kun lapsi (tai aikuinen) on vedessä.

Tarkkaile näitä tunnusmerkkejä, kun henkilö on vedessä:

• Pää on syvällä vedessä, suu on veden pinnan tasolla
• Pää on takakenossa, suu on auki
• Katse on lasittunut ja tyhjä, henkilö ei kykene tarkentamaan katsettaan
• Silmät ovat kiinni
• Hiukset ovat otsalla tai silmien päällä
• Ei käytä jalkojaan – on pystyasennossa
• Hyperventiloi tai haukkoo henkeään
• Yrittää uida johonkin suuntaan, mutta ei pääse eteenpäin
• Yrittää kääntyä selälleen
• Näyttää kiipeävän näkymättömiä tikkaita
• Jos joku putoaa veteen ja kaikki näyttää olevan kunnossa, älä ole siitä varma. Joskus yleisin merkki hukkumisesta on, että henkilö ei näytä hukkuvan. Hukkuva voi näyttää vain polkevan vettä ja katselevan ylös kannelle. Varmista kysymällä, onko kaikki hyvin.

(Lähde:  Mario, Boating Safety, Water Safety, suomennos Kaj Söderholm)

Naperoiden kanssa urheilukentällä

Kun iltapäivällä tulen töistä kotiin ja vaikka olo on väsynyt, tekisin kuitenkin mielelläni lasten kanssa vielä jotain mukavaa. Jotain muutakin kuin leluilla leikkimistä lastenhuoneessa. Viime viikolla keksin yhtenä iltana, että lähdetään urheilukentälle koko joukko. Molemmat olivat innoissaan: isoveli on aina tykännyt käydä urheilukentällä ja pikkusisko oli innoissaan ihan vaan koska isovelikin oli.

Vaikka asumme pikkupaikkakunnalla, urheilukentällä on iltaisin säpinää. Itse asiassa jo matkalla urheilukentälle menimme monen jalkapallopelin tiimellyksen ohi. Urheilukentällä samaan aikaan pelattiin myös jalkapalloa, työnnettiin kuulaa, juostiin aitoja ja vieressä pelattiin myös pesäpalloa ja beach volleyta.

Meidän naperot tykkäsivät erityisesti juosta radalla, sukkeloida aitojen ali ja potkia palloa (isin avaimenperästä irronnutta pikkupalloa, note to self: ota seuraavan kerran oikea pallo mukaan).

Koska ainakin poika innostuu aina kokeilemaan kaikkea, mitä näkee jonkun muun harrastavan, on mukava esitellä lapsille paljon erilaisia lajeja ja mahdollisuuksia. Meillä on kotona ollut käynnissä niin lätkämatsia, biljardipeliä kuin ravikisatkin. Seiväshyppy oli yksi hurjimmista kotilajeista. Olympialaisten aika oli yhtä lajien kavalkadia.

Lapset viihtyivät urheilukentällä sen verran hyvin, että itkuhuutohan se tuli, kun oli kotiin lähdön aika. Pojalta siis. Tyttö on aina valmis lähtemään joka paikkaan ja joka paikasta kotiin.

Meni kuin Strömsössä

Koska siellä tänään vietimme koko perhe kaunista kesälauantaita. Strömsössä.

Huvilan vieressä on mukava, pieni uimaranta.

Lähiseutumatkailupäivämme vei meidät myös Raippaluotoon, jonne vievä silta on aina vaikuttava näky, vaikka olen ajanut siitä jo kymmeniä - ei, varmaankin satoja kertoja. Kävimme syömässä ja jäätelöllä Raippaluodon satamassa, Cafe Arkenin terassilla. Olipa ihanaa päästä vihdoinkin ihan konkreettisesti ulos syömään!

Pieni päiväretkemme ylsi myös Björköbyn Svedjehamniin, joka on pieni kalasatama Merenkurkun maailmanperintöalueen ytimessä.

Tämä lauantai onnistui taas olemaan sellainen kuin kesälauantaiden kuuluukin: ihana päivä!

Ihan syötävä ruoka

Siitähän ei ole kauaakaan, kun iloitsimme siitä, että meillä on niin ennakkoluulottomasti syövä poikalapsi. Entisessä asuinkaupungissamme (joka tunnustettakoon Särkänniemen, Hakametsän jäähallin ja Pyynikin näkötornin sijaintipaikaksi) kävimme usein hakemassa Take Away -laatikoita hyvästä vietnamilaisesta ravintolasta. Ja poikakin söi mielellään. Ja kaikkea muutakin, mitä tarjolle tuli, hän kokeili.

Ei enää. Tosin äidin suureksi riemuksi sushi maittaa hänelle edelleen (ja haluaa aina syödä tikuilla, kuten Herra Hakkarainen jossain Kunnaksen kirjoista).

Tyttö ei ole koskaan ollutkaan yhtä ennakkoluuloton maistelija, mutta nyt kumpikin nirsoilee aika usein. Jos tarjolla on isin italialaisittain tekemää spagettia ja lihapullia tomaattikastikkeessa, molemmat hotkivat lautaset tyhjiksi (etenkin tyttö). Makaroonilaatikko on pojan lempiruokaa. Perunamuussi jauhelihakastikkeella toimii myös yleensä molemmille. Kalakeitto on yhtenä päivänä aivan pop ja toisena täysin ei. Kukkakaali-parsakaali-gratiini yleensä maittaa molemmille. Kalapuikot ja nakit uppoavat tottakai, mutta niitä ei viitsi kovin usein tarjota. Siinä se sitten melkein onkin. Muutakin meillä toki syödään, mutta kyllä se lasten osalta on aikamoista tökkimistä.

On se vaikeaa miettiä, mitä sellaista syötävää tekisi, joka maistuisi lapsillekin. Kun uudenlaisiakin ruokia haluaisi tarjota ja etenkin kalaruokia kaivataan lisää. Siksi otin heti kokeiluun tämän Project Mama -blogista löytämäni ohjeen: lohi-riisi-laatikko. Tosin ilmeisesti reseptin hajamielisenä lukeneena käytin tähän kylmäsavustetun lohen sijaan pannulla paistettua kirjolohta. Hyvää tuli niinkin ja mikä parasta: ainakin eka kerralla upposi lastenkin suihin! Seuraavaksi täytyy kyllä kokeilla tuolla kylmäsavukalalla.

Ai niin, sitruunaa kannattaa ehdottomasti puristaa päälle.
 

Kesä, kuuma, kesä

Jotenkin tuntuu, ettei muuta osaa sanoa. Muuta kuin että juu, on kesä ja juu, on kuuma. Helle taitaa vaikuttaa tähän blogipostaamiseenkin kummasti.

Minähän olen nyt päivät viileissä toimistotiloissa, mutta onneksi meidän takaterassillemme paistaa myöhäisen iltapäivän ja illan aurinko. Kotiinpaluuni onkin mennyt suurin piirtein näin: aukaisen etuoven ja tyttö juoksee saman tien riemusta kiljuen halaamaan ja syliin, poika löntystää rauhallisemmin mutta silti selvästi onnellisena äidin luo, syömme pikaisesti päivällistä ja sitten suoraan takaovesta ulos.

Paitsi tänään ei, koska satoi vettä ja ukkostikin. Piipahdimme kuitenkin ulkona tänäänkin, kun ajattelin, että lapset eivät ehkä muista, millainen on lämmin kesäsade. Ennen ulos menemistä olinkin ongelmissa: mitä ihmettä lapsille puetaan lämpimään kesäsateeseen? Mies uhosi, että shortseilla ja t-paidalla vaan molemmat ulos. Minä kuitenkin nörtteilin ja laitoin pojalle POP-kuoritakin ja tytölle jopa Ticketin haalarin (olikin sen alla vaippasillaan).

Näytti olevan kivaa se kesäsateessa hyppely! Ehkä ihan kaivattuakin vaihtelua poutahelteelle.

Harrastamisen haikeudesta

Harrastaminen on nyt viime viikkoina ollut hankalaa. Ja haikeaa.

Ensinnäkin, se flunssa, jonka sain Helsinki City Runin alla, ei ole vieläkään mennyt pois. Tai on se flunssa mennyt pois, mutta sitä seurannut astman paheneminen ja siitepölyallergia - ne yskittävät ja ahdistavat edelleen. Joten en ole päässyt juoksemaan, uimaan ja jumppaamaan samalla tahdilla kuin alkuvuonna, tai oikeastaan ollenkaan. Se harmittaa valtavasti!

Toisekseen: milloin ihmeessä minä ehdin enää harrastaa, nyt kun olen mennyt töihin?! Joo joo, eihän siellä 24 h olla, mutta kun tässä on se haikeus-tekijä. Kun en enää ole päivisin lasten kanssa, niin haluan kyllä ne vähäiset iltahetket olla. Kesällä onneksi voi(si) lähteä lenkille lasten nukkumaanmenon jälkeenkin ja lähdenkin, kunhan tämä yskä hellittää. Syksy on kyllä sitten asia erikseen, huh.

On I-H-A-N-A-A, kun on kesä ja lämmin! Mutta pliis, parin tunnin siitepölyt karkoittava rankkasade olisi nyt upea juttu, kyllä keuhkoni kiittäisivät.

P.s. Tänään meillä on kavereiden kesken tyttöjen illanvietto. Aivan mahtavaa nähdä taas joukko ystäviä, mutta tässäkin haikeus-faktori astuu kuvioihin. Sama tarina: kun en viikolla näe lapsia päivisin, viikonloput haluaisin olla tiiviisti heidän kanssaan. Onneksi luvassa on takuuvarmasti niin hauskoja hetkiä, ettei nauramiselta ehdi koko ajan ikävöimään. :)