Talokuumetta ja lääkettä siihen

Olen aina ajatellut, että joskus minulla on oma talo.

Ensimmäinen omistusasuntomme oli 1970-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Näppärä sijainti ja mukavat maisemat. Isohko ollaakseen kaksio. Se huoneisto on muistoissa aina rakas paikka: meidän ensimmäinen yhteinen ikioma koti ja se koti, jonne esikoisen sairaalasta kannoimme.

Sitten muutimme ihan uuteen rivarikolmioon. Oma pieni piha! Kaikki uutta ja kiiltävää. Mikään ei repsota mistään. Maalit, tapetit ja laatat on valittu oman maun mukaan. Keittiö ja lattia oli jo tilattu siinä rakennusvaiheessa, kun ostimme tämän, mutta onneksi nekin olivat oikein mieluisia. Valkolakattu tammiparketti olisi ollut oma valintanikin. Kuopuksemme ensimmäinen koti.

Talokuume on ollut pari vuotta syrjässä, tässä on asusteltu oikein tyytyväisinä. Nyt elohopea kuitenkin pompsahti taas ylös. Mikähän siinäkin on, että talokuume syttyy aina kesällä? Talvella sitä kai vaan on tyytyväinen, ettei tarvitse murehtia lämmitysjuttuja tai lumien kolaamisia tai mitä kaikkia omakotitalon murheita voi ollakaan.

Talokuumetta nostatti myös hyvien ystäviemme ratkaisu, kun pitkään taloa etsinyt Kirsikan perhe osti alkuperäiskunnossa olevan rintamiestalon ja aloitti remontin. Kirsikan sisko Katjuska perheineen löysi myös samaan aikaan muutamien mutkien jälkeen oman kotitalonsa, 1980-luvulla rakennetun "käkikellotalon". Siskosten uusista taloista ja muista jutuista voi lukea lisää heidän yhteisblogistaan täältä.

Viimeisimpänä - ja tärkeimpänä - syynä talokuumeen tuloon akuutiksi oli se fakta, että poika on enää vuoden hoidossa ja sitten koittaa eskari. Olisi järkevää tehdä taloratkaisu siis seuraavan lukuvuoden aikana, jotta ei eskarivuonna tai heti sen jälkeen vaihdettaisi maisemaa ja kuntaa.

Kun huomasimme synnyinkunnassani olevan myynnissä ehdottomasti harkittavan talon, tuli mieleen, että tässäkö se nyt on. Talo oli niin järkevänoloinen ostos kuin vain olla voi. Hieman yli kymmenenvuotias talo sijaitsi lähellä miehen työpaikkaa, oli erittäin hyväkuntoinen ja todellakin kohtuuhintainen. Oli pakko miettiä, että nyt on ehkä tehtävä nopeita ratkaisuja.

Pohdin kovasti sitä, onko talon oltava unelmien talo vai voiko sen ostaa järjellä. Jos ostaa järkitalon, voihan silti vielä joskus saada senkin talon, joka tuntuu siltä oikealta. Tai sitten järkitalosta voi tulla tunnetalo, kun siitä tulee koti.

Kävi ilmi, että järkitalo oli järkevä ostos niin monen muunkin mielestä, että siitä kisaamaan emme millään ehtineet. Eihän meillä ole vielä edes oma asunto myynnissä.

Järkitalon meneminen sivu suun ei harmittanut sen kummemmin, mutta mieltä jäi yhä pahemmin kutkuttamaan ajatus omasta talosta. Tarvittiin ratkaisuja.

Ratkaisu on nyt mahdollisesti löytynyt täysin vastakkaisesta suunnasta ja siitä kaikkein eniten tunnetalosta. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan ostamme minun lapsuudenkotini, jonka oma paappani on rakentanut. Kotimme olisi viiskytluvulla rakennettu rintamamiestalo, lasten nykyinen mummola.

Vanhemmilleni rakennamme pienen talon suht lähelle. Miksi emme mieluummin rakenna itsellemme, on muutama kysynyt. Mietimme sitäkin, mutta kun selailin talokuvastoja, en osannut olla ajattelematta, että tähän pitäisi olla jokin palo ja innostus. Halua rakentaa uusi talo, malttamattomana odottaa sen valmistumista. Niitä tunteita ei ollut.

Uusia kuvioita aletaan valmistelemaan saman tien - vanhemmat selailevat talokatalogeja ja me mietimme remppa-asioita - mutta muuttoon menee vielä vuosi. Ja hyvä niin, koska haluaisin, että lapset olisivat vielä ensi vuoden maailman parhaimmassa hoitopaikassa.

Välillä hirvittää, nämä ovat isoja asioita. Lähinnä tekee kuitenkin mieli lukea sisustuslehtistä ideoita, miten teemme mummolasta meidän kodin.